Englanti rakkauden kieli, italia arjen kieli - kielet jolla kommunikoimme parisuhteessa


Muistan vieläkin sen naurunremakan, räkänaurun ja ulvonnan. Kuka joutui painumaan kaksin kerroin pitelemään vatsaansa. Kuka ei meinannut henkeä saada vedettyä. Silmäkulmista vuosi vesi. Oioioioi.  

Olimme kaveriporukalla ulkona, mieheni lähimmät ystävät ja me, ja oli juuri paljastunut mitä sanoja hän on minulle italiaksi opettanut. Olimme aika tuore pari ja italiantaitoni rajoittui vielä noihin muutamiin sanoihin.

Come stai. Sogni d`oro. Ti voglio bene. Mi manchi. Tesoro mio. Cucciolone. Cucciolone! Jos tesoro mion kohdalla huulet jo väpättivät, niin tämä viimeisin sana sai porukan räjähtämään. Niinkö hän on opettanut sinun kutsuvan itseään? Cucciolooone, he toistelivat sanaa hellästi venyttäen, läiskivät miestäni selkään ja käkättivät. Heidän aina niin coolista ja kovakuorisesta ystävästään (niin kuin kai miehet aina esittävät kavereilleen olevansa) oli tullut cucciolone, pehmoista pehmoin. Kirjaimellisesti cucciolone tarkoittaa isoa pentua (cucciolo=pentu, one=suurentava johdos, augmentatiivi), ja lausuttuna (cio lausutaan samaan tyyliin kuin äänne ciao-sanassa) se tosiaan kuulostaa hyvin - pehmolta!

Se oli tietenkin miesten välistä huumoria, ja oikein mielelläni tilannetta lietsoin koko illan ajan puhuttelemalla miestäni vähän väliä cuccioloneksi. Mieheni ystävien tyttöystävät myös auliisti kertoivat, ettei heidän miehillään ollut oikeastaan mitään pilkkaamista. Ikään kuin heistä itsestäänkin ei tulisi naisensa seurassa hattarapäisiä pehmoja, joiden sanavarastoon yhtäkkiä kuuluu sellaisia sanoja kun tesoruccio, amoruccio, passerotto (varpunen), cucciolotta, micina (pikku kissa), patatina mia (pieni perunani), amore della mia vita - ja cucciolone



En tietenkään oikeasti kutsunut miestäni cuccioloneksi tuolloin vaikka hän oli sanan minulle opettanutkin, sillä en silloin enkä edelleenkään ole imelien hellittelynimien kanssa oikein sinut parisuhteessa. Amoreksi saatan häntä joskus kutsua, mutta yleensä tilanteissa joissa jo äänenpaino kertoo, että kyseessä ei ole todellakaan mikään hellä hetki. Tyypillinen tilanne on, että hän on unohtanut sadannen kerran korjata lautasensa pöydästä. Amore, il piatto! saatan silloin hyvinkin huutaa perään. 

Siitä huolimatta että suhteemme alkuaikoina tulin tutuksi näiden italiankielisten hellittelynimien kanssa, kommunikoimme tuolloin pelkästään englanniksi. Englanti on kieli, jolla parisuhteemme alun rakensimme, niin oudolta kuin se minusta, ikuisesta koulun englannintunneilla puhumista jännittäjästä tuntuikin. 

Eihän se helppoa ollut ja sanakirjaa tarvittiin usein, mutta onneksi tunnollisena koululaisena olin kielioppini opiskellut ja loppu olikin sanakirjanlukutaidoista kiinni. Ja olihan se aika romanttistakin, yrittää saada omia ajatuksiaan toiselle selväksi ja tolkkua toisen sanomisista, kun kumpikaan ei operoinut omalla äidinkielellään.

Melko varhain päätimme, että jommankumman on opiskeltava toisen äidinkieli. Jotta edes toinen voi kommunikoida omallaan. Luonnollisesti kielen opiskelun nakki napsahti minulle, sillä uskoimme italian olevan suomea helpompi opetella. Ja niinhän se olikin. 

Parin vuoden harjoittelun ja yliopiston italian peruskurssitarjonnan läpikäymisen jälkeen saatoin sanoa pystyväni puhumaan ja ymmärtämään hieman perusitaliaa syvempää kieltä. Ja harjoittelu toki jatkuu yhä. Italia on ollut yhteinen kielemme vuodesta 2004 asti eli kolme vuotta tapaamisemme jälkeen. Päätimme kerrasta vaihtaa kieltä eräänä kauniina päivänä. Alku oli tietysti kamalaa ja tunsin itseni kaksivuotiaaksi yrittässäni tuottaa ymmärrettävää kieltä, mutta joidenkin viikkojen kuluessa tilanne helpottui. 



Oudointa oli tunnekielen vaihtaminen. Alkuaikojen kielemme, englanti, oli vahvasti muodostunut tunnekieleksemme. Olimmehan eläneet suhteen romanttisimmat alkuajat sillä kielellä. Alussa italia tuntui pitkään tökeröltä ja hassulta monissa tilanteissa, mutta ajan myötä siihen tottui. Ja olihan italia ollut siinä rinnalla alusta lähtien, cuccioloneineen kaikkineen. 

Italiaksi olemme rakastaneet ja riidelleet, eläneet häämme ja isäni hautajaiset, monta vuotta arkea, raskaudet ja lasten syntymät, monta vuotta pikkulapsiaikaa joka yhä jatkuu, vanhentuneet yhdessä monta vuotta. Olen oppinut, kuinka sanotaan italiaksi hautausmaa (camposanto, cimitero) ja yliopistotutkinto (laurea), lapsivesi (acqua amniotico) ja imetys (allattamento a seno), lapsilisä (≈ assegno famigliare mensile) ja asuntolaina (mutuo). Synnytys (parto). Vastasyntynyt (neonato). Vastasyntyneen vatsavaivat (coliche). Vanhemman rakkaus (amore materno/paterno). Lapsiperheen elämä (vita famigliare). Vanha pariskunta (vecchia coppia).

Ajattelen yhä vieläkin, että englanti on tavallaan minulle rakkauden kieli. Jos joskus yritämme mieheni kanssa puhua keskenämme englanniksi, palaamme välittömästi muistoissamme Pasilan opiskelija-asuntoon, esimmäiselle Italian-matkalleni ja aikoihin, jolloin ei vielä oikein voinut ja uskaltanut olla varma toisen tunteista. Englannin puhuminen tuntuu nyt aivan hassulta, eikä siitä enää tulekaan mitään. Tunnekielen vaihtaminen toisin päin olisi aivan yhtä vaikeaa ja todennäköisesti vielä paljon vaikeampaa kuin se viisitoista vuotta sitten oli, kun vaihdoimme englannista italiaan. 

Ja jos on englannin kohtalo tuntua ikuisesti rakkauden kieleltä, niin italia on arjen ja monien yhteisten vuosien kieli, joka toki rakkauttakin yllin kyllin pitää sisällään; se on koko elämän kirjon kieli.   


Kommentit

  1. Ihana kirjoitus italian kielestä! Tunnekielen vaihtaminen on tosiaan vaikeaa. Meilläkin puhutaan kotona italiaa ja suomea - molemmat puolisot omaa äidinkieltään. Aloitimme tavatessamme englanniksi, mutta sitten päädyimme nopeasti siihen, että molemmat puhuvat toiselle omaa kieltään. Se tuntui tasavertaiselta ratkaisulta ja helpolta, kun molemmilla oli jonkinlainen passiivinen kielitaito jo olemassa. Ja myöhemmin sitä on ollut vaikea enää vaihtaa, vaikka joskus olemme yrittäneet. Monikielisyys on joka tapauksessa aina hieno juttu, vaalikaamme sitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja kiva että tykkäsit lukea! Tuo teidän systeemi kuulostaa hyvältä, en ole muuten koskaan edes ajatellutkaan että tuollakin lailla voisi kaksikielisessä parisuhteessa toimia: molemmat omalla äidinkielellään. Sehän on nerokasta suorastaan. Tietysti edellyttäen että molemmat ymmärtää toisiaan tarpeeksi hyvin... Meillä olisi ollut ongelmana se tuolloin kieltä vaihtaessa, ettei miehen suomen kielen taito vielä riittänyt. Vieläkin hänellä vaikeuksia ymmärtää, kun puhun tavanomaiseen nopeaan tyyliini suomea.

      Kyllä, samaa mieltä monikielisyydestä, se on hieno asia ja vaikka välillä tuo haasteita, niin hyvällä tahdolla niistä selviää!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Hiiriperhe vintillä ja rotanruumis seinässä - elämämme luontokappaleiden kanssa

Maskilla vai ilman? Ensimmäinen kerta kasvomaskin kanssa oli elämäni hikisimpiä kokemuksia