Minulla on 17 talvitakkia ja ostin yhden uuden - miksi ihmeessä?


Kaksi vihreää toppaa: pitkä ja lyhyt; kaksi mustaa toppaa: pitkä ja lyhyt; kahdeksan villakankaista (2 punaista, kaksi ruskeaa, yksi vihreä, yksi sininen, yksi kirjava ja yksi musta); yksi superlämmin ja toinen harmaansävyinen ulkoiluun; yksi sininen oversize-koossa; kaksi ohuempaa leutoihin päiviin.

Tässä ovat kaikki talvitakit, jotka omistan. Toppatakkeja, kevyttoppatakkeja, villakangastakkeja. Apua, onko niitä näin paljon, ajattelin kun aloin laskea. Ai niin tämmöinenkin minulla on, ja tämmöinen. 

Siinähän ne sitten olivat, kaikki talvitakkini edessäni, kulutuskeskeisen yhteiskunnan kauhea hedelmä. Mitä ihmettä ihminen tekee 17 talvitakilla? Ei niin mitään. Paitsi käyttää niitä, ehkä, jos kaikkia ehtii. 

Takkien määrä on järkyttävä ja turhan suuri, mutta puolustukseni sanon että olen hankkinut nämä takit noin 20 vuoden aikana. Vanhin niistä taitaa olla 22 tai 23 vuoden takaa. Se tekee kuitenkin enemmän kuin yksi takki per vuosi. Enkä todellakaan ole tarvinnut kaikkia näitä takkeja, vaan iso osa on ollut heräteostoksia, kun on vaan niin kiva ostaa uusi. 

Aloin perkaamaan takkivalikoimaani tarkemmin. Tämän ostin roomalaisesta kauppakeskuksesta ja tämän toisen myös Roomasta mutta pienestä kivijalkaliikkeestä, tuon Madridista. Tuo tarttui mukaan alennusmyynneistä Helsingissä, tuon tilasin Tallinnasta asti ja hain liikeen Suomen pääkonttorista Kalasatamasta, koska suomalaisissa ketjun liikkeissä sitä ei myyty siinä ihanassa kirkkaanvihreän sävyssä jonka halusin, koska suomalaiset eivät käytä niin voimakkaita värejä (ai eivät vai?) Se henkilökohtainen palvelu Espritissä on jäänyt lämpimänä mieleen yhä vieläkin. 

Tämän takin sain 70% alennuksella, tuon mieheni osti minulle Tallinnasta 10-vuotishääpäivälahjaksi, nuo kaksi ovat kirpparilta, tuon minulle osti (väkisin) appiukkoni ollessaan Suomessa kylmänä jouluna 2005 ja koska hän oli huolissaan talvitakkini ohuudesta. Niin, hän siis todella lähes vihan vimmalla riisti kokeilemani takin käsistäni kaupassa ja marssi sen kanssa kassalle, eikä halunnut kuullakaan vastalauseitani. Eihän nyt palella voinut, hyvänen aika! Oikeasti en omassa takissani edes palellut ja kotonahan minulla oli muitakin takkeja, mutta ne olivat turhia argumentteja. 

Uusin talvitakkini.


Viime talvena, lumettomana ja synkkänä ja leutona, ostin peräti kaksi uutta takkia vaikka kulutusvastaisuuteni oli jo vahvassa nousussa. Toisen Triplan avajaisista ja toisen sillä verukkeella, että tarvitsin leudoksi talveksi kevyttoppatakin, koska kaikissa muissa oli muka niin kuuma ja kaiken lisäksi takki oli puoleen hintaan alennuksella. 

Kaikenlaisia tekosyitä siis aina on riittänyt, mutta niin myös tarinoita takkien takana. Jokaisella takilla on tarinansa. Mutta onko järkevää ostaa ja omistaa takkeja niin paljon, vaikka niillä olisikin tarina? Ei tietenkään. En edes ehdi pitää kaikkia talvitakkejani, vaan pääasiassa käytän niistä viittä tai kuutta, jos sitäkään. 

Pidän kyllä yhä niistä kaikista. Kokoni ei ole muuttunut miksikään joten ne sopivat minulle kaikki, ja jos viettäisin sosiaalisempaa ja vilkkaampaa elämää saattaisin hyvinkin innolla vaihtaa takkia joka kekkereihin ja kissanristiäisiin rientäessäni. Mutta koska olen enimmäkseen kotihiiri, takkini pölyttyvät komeroissa, etenkin ne tyyliltään "hienommat". 

Ehkä minun täytyisi alkaa myydä takkejani. Se vain tuntuu niin vaivalloiselta urakalta, sitäpaitsi sanoinhan juuri että pidän kaikista takeistani. Kyllä tätä joskus vielä käytän, ajattelen jokaisen kohdalla. 

Ja nyt, aivan viime aikoina, olen tajunnut tehneeni hyvin säilöessäni takkeja komeroissa kaikki nämä vuodet. Niillä on nimittäin pian uusi innokas käyttäjä, tyttäreni. Jo nyt olen antanut hänelle kaksi takkiani, ja hän pitää niistä todella paljon. Hän on kasvamassa hyvää vauhtia pituuttani kiinni ja koska takkini ovat kaikki kokoa 32-36, ne alkavat istua hänelle jo aivan hyvin. 

Jos vain tyylit osuvat yhteen, niin pian tyttäreni ei tarvitse kuin valita minkä takin päälleen valitsee. Sama pätee oikeastaan koko vaatevalikoimaani, joka sekin olisi oman postauksensa aihe...Omistan esimerkiksi kymmeniä ja taas kymmeniä hameita ja mekkoja! 

Uudessa takissa on helppo hymyillä!


Ja jos eivät tyttärelle hänen oman tyylinsä muotoutuessa kelpaa, niin voinhan aina alkaa lahjoittaa takkejani ja vaatteitani niille jolle kelpaa. Pääasia että niille tulisi jatkokäyttöä, sillä varsinkin takit ovat kaikki kelpo takkeja, hyväkuntoisia ja laadukkaita. Ostamisen kulttuurissamme pahinta nimittäin on se, että ensin harhaudumme ostamaan uuden vaatteen, taas kerran, ja sitten mahdollisesti se jää käyttämättä ja päätyy lopulta kaatopaikalle. Ei hyvä. Minulla ainakin on talvitakkeja loppuelämäkseni. En tarvitse uusia, ellen turhamaisuuttani sitten mene haluamaan. Siinäkin mielessä olen tehnyt hyvin säilyttäessäni kaikki takit. Niitä kyllä riittää joka tilaisuuteen ja tilanteeseen ja tyttärellekin vielä!

Kaiken tämän jälkeen mitä olen kirjoittanut, teksti on hyvä lopettaa varsin kyseenalaisella paljastuksella: ostin viime viikolla vielä yhden talvitakin. Mutta annas kun kerron koko tarinan. Se ei nimittäin ole niin kulutuskeskeinen kun miltä kuulostaa.

Vaikka nykyisin ajattelen ja tiedän, että kaikenlainen aivan välttämättömien tarpeiden yli menevä osteleminen ja kuluttaminen on turhaa, en ole turhamaisuuttani mihinkään menettänyt enkä mieltymystäni kauniisiin asioihin, kuten takkeihin - tai väreihin.

Nämä kaksi asiaa yhdistyvät uudessa takissani. Ihastuin sen kullanruskeaan, kirkkaaseen väriin ja takin malliin ja pituuteen, joka on juuri suosikkini. Uusi takki piristää aina, siitä ei pääse mihinkään. Ja siksi olen iloinen ostoksestani. Ostopäätöksen perustelin itselleni sillä (ainahan joku tekosyy pitää keksiä), että minulla ei vielä ole yhtään aitoa untuvatakkia eli siis todella lämmintä. 

Nyt minulla on. Kävin hakemassa uuden takkini pyörällä lähialueeltamme, sen myi minulle eräs kahden pienen lapsen äiti ja teimme kaupat kerrostalon alaovella. Olin nähnyt hänen ilmoituksensa netin kierrätysryhmässä, hän oli kasvanut ulos takistaan ja minulle se taas oli juuri mieleinen, ja yhdessä totesimme miten kiva diili tämä olikaan: toinen sai vanhasta lempitakistaan vähän rahaa, ja minä pienellä rahalla uuden hyvän takin. Eikä päädy kaatopaikalle. Ooh, miten ihana takki äiti, tyttäreni huokaisi kun kotona sitä kokeilin. Jatkokäyttöä kyllä löytyy. 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Hiiriperhe vintillä ja rotanruumis seinässä - elämämme luontokappaleiden kanssa

Minun valintani: Kuopus täytti kolme vuotta ja jatkan yhä kotiäitinä