Vacanze italiane - lomakyläelämää Calabriassa koronan aikaan

Tämä on näkymä blogitekstiä kirjoittaessani.
Edessäni aukenee meri, aurinko kimaltelee sen pinnalla äärettömään taivaanrantaan asti ja lauhkea tuuli tuo rantaan rytmikkäitä aaltoja, rantaviivaa hyväileviä. Ne nuolevat hiekkaa ja kiviä yhä uudelleen ja uudelleen, pyyhkivät pois kaiken mikä hiekassa hetki sitten vielä ehkä oli, askeleet, hiekkaan piirretyt kuviot tai kirjoitetut rakastavaisten nimet.

Parasta meressä on ääni. Aaltojen humu ja pauhu, välillä laiska rytmi välillä tiukempi ja pakottavampi, mutta aina rytmi kumminkin joka ei koskaan lopu. Ei yöllä ei päivällä, ei talvella ei kesällä.

Tämä saattaa hyvinkin olla yksi upeimmista paikoista, joissa blogiani koskaan olen kirjoittanut tai tulen kirjoittamaan. Olemme Trevi village -nimisessä lomakylässä etelä-Italiassa, Calabrian maakunnassa. Asuinhuoneistomme edessä alle kymmenen metrin päässä meri kuohuu ja lyö aaltojaan rantaan, kuuntelen niiden ääntä ja tunnen ihollani tuulen, joka tuo viestejä jostakin kaukaa, kaukaisilta rannoilta. Ja se tuuli on lempeä ja hyvä tuuli, etelätuuli, valoisa ja lämmin, raukea ja rauhoittava, olen sen keskellä nyt. (Lue aiheesta kesäkuun postaus Pohjoistuuli vai etelätuuli? Tunnelmia valon keskeltä ja tarina tuulesta, joka tuo mukanaan tuoksuja jostain kaukaa)

Katson taivaanrantaan joka yhtyy meren siniseen jossakin kaukana ja mietin, mitä siellä meren toisella puolella mahtaakaan olla, olisiko siellä vieläkin lämpimämpää ja valoisampaa, lempeämpää ja raukeampaa kuin tässä Etelä-Italian tuulessa, jota nyt elän ja hengitän. Voi ihmistä, joka ei koskaan tyydy siihen mitä hänellä on, vaan katsoo aina horisonttiin ja kysyy: mitä siellä on, mitä sieltä löytäisin jos lähtisin etsimään? Tämä erityisesti eurooppalaisia ihmisiä jo vuosisadat kiusannut ehtymätön uteliaisuus on johdattanut maailman siihen missä se nyt on, tuhoon ja kaaokseen jos kauan aikaa sitten, mutta mitään ei olla opittu. Ihmisen uteliaisuus meren takaisia salaisuuksia kohtaan on loppumaton.

Mutta kuinka me päädyimme Roomasta tänne Calabriaan? Emmekö saaneet tarpeeksemme 3200 kilometrin ajomatkastamme Helsinki-Rooma -välillä vaan halusimme heti ajaa vielä 1200 kilometriä lisää, joka tästä ajokeikasta yhteensä tulee?

Emme lähteneet matkaan umpimähkään: parhaimmilla ystävillämme on täällä lomakylä jota he kaiket kesät pyörittävät. Alkuperäinen idea oli vuokrata Rooman läheisyydestä rannalta lomahuoneisto muutamaksi päiväksi yhdessä lasten isovanhempien kanssa, mutta yllättävien ja ikävien terveysongelmien takia suunnitelmat muuttuivat. Tulimme Calabriaan tapaamaan ystäviämme ja esikoisemme kummeja, joita emme muuten olisi koko reissussa nähneet.

Ja nyt olemme täällä, onneksi olemme. Paikka on juuri niin unenomaisen kaunis kuin viimeisimmästä Trevi Village -matkastamme viisi vuotta sitten muistinkin, meren ja vuorten välissä, valkoisten pyöreiden kiven ja hiekan täyttämällä rannalla, kristallinkirkkaan veden äärellä. On todella totta se mitä sanotaan että mitä kirkkaampaa vettä haluaa Italiassa nähdä, sitä etelämmäs on mentävä (tai sitten Sardiniaan). Rooman lähimmän rannan eli Ostian vesi on tähän verrattuna kuin likaista pesuvettä ämpärissä.

Aamulla ennen kuuminta aikaa koirammekin voi viettää rantaelämää.


On lounaan jälkeinen siesta-aika, lomakylässä vallitsee hiljaisuus sillä kaikki ovat päivälevolla päivän kuumimpaan aikaan. Nautin siitä, että ainoa ääni jonka kuulen on aaltojen pauhu. Sitä ei täällä niin vain kuulekaan muuta kuin aikaisin aamulla tai sitten hyvin myöhään illalla, sillä kaiken muun ajan kaiuttimista pauhaa iloinen ja rytmikäs lomakylämusiikki.

Rannalla se alkaa kello kymmenen aamulla, ja sitä ennen kiiruhdamme hyvissä ajoin uimaan jotta saamme edes jonkun tunnin nauttia pelkistä luonnon äänistä. Siestan jälkeen juonnettu musiikki alkaa taas ja jatkuu iltakahdeksaan asti, jonka jälkeen onkin illallisen vuoro. Ja sitten on iltaohjelman vuoro, musiikkeineen, esityksineen, näytelmineen ja kilpailuineen kaikkineen. Italialainen haluaa lomallaan iloa ja rytmiä, väkeä ympärilleen, ohjattua ohjelmaa ja tekemistä! Ja sitä hän lomakylässä saa päivän jokaisena hetkenä, minuuttiaikataululla.

Itse jätän mielummin väliin rannan taukojumpat, iltapäivän ryhmäleikit ja illan laulukilpailut, mutta katson niitä kyllä mielelläni. Olen varmaankin myös vähän italialaistunut lisää, sillä en nykyään enää häiriinny niistä kuten vielä ensimmäisellä lomakyläkerrallani vajaa viisitoista vuotta sitten. Saattaa olla, että hetkittäin jopa tunnen pienen kipinän mennä johonkin niistä mukaan. Mutta ennen kuin oikeasti menen, kipinä sammuu ja sitten taas muistan kuka olen, syrjäänvetäytyvä ja ujo suomalainen.

Mutta kuka tietää, kun vuodet yhä kuluvat, saattaa olla että jonain päivänä löydän itseni menossa mukana, ryhmätanssissa tai polttopallon tyyppisessä numeroleikissä jota rannalla iltapäivisin pelataan.



Näinä aikoina nautin sellaisen katselemisesta sitä paitsi ihan jo siksi, että kaikki ilo ja leikki jota tänä maailmanaikana löytyy, on ihanaa katseltavaa. Melkein kuin mitään koronaa ei missään olisikaan. Leikin juontajan maski vain muistuttaa siitä, että jotakin tässä nyt on eri lailla - vaikka maski leuan alla huolettomasti roikkuukin.

Mikään ei tavallaan olekaan täällä muuttunut, hyvässä mielessä, vaikka toisaalta kuitenkin niin moni asia. Koronakevään jälkeen kaikki on, vaikka ystävämme, lomakylän johtaja juuri puuskahtikin, etteivät italialaiset ole oppineet koronasta yhtään mitään, monille se on vain ollut mahdollisuus aina uusiin puijausyrityksiin, kuten esimerkiksi koronatukien kanssa on nähty (niitä hakivat muutamat kansanedustajatkin, jotka tienaavat noin 13 000 euroa/kk…)

Koronakeväästä huolimatta lomakylät saatiin Italiassa avattua, ja se on ystävillemme ollut suuri helpotus. Heidän toinen bisneksensä, hotelli Roomassa on myös ollut koko kevään auki yhtenä harvoista roomalaisista hotelleista, mutta ajat ovat olleet vaikeita. Asiakkaita oli hyvin vähän, vaikka yhdessä vaiheessa lanseerattiin kampanjatarjous, jossa asiakas saattoi itse päättää majoittumisensa hinnan.

Kun rajoja myöten kaikki oli kiinni ja dronet ja karabinieerit vahtivat jokaista ulkoilijaa ja kysyivät oliko hyväksyttävä syy poistua kotoa (eli ruokakaupassa, apteekissa, lehtikioskissa tai tupakkakaupassa käynti tai yhteiskunnan pyörimisen kannalta välttämättömään työhön meno), ei hotelliasiakkaita ymmärrettävästi juuri ollut.

Paitsi se eteläamerikkalainen kolmen lapsen epätoivoinen äiti, joka oli jäänyt jumiin Roomaan eikä päässyt mihinkään sillä junat ja lentokoneet eivät kulkeneet ja joka itkien ilmestyi eräänä maaliskuun päivänä hotellin ovelle lapsineen. Hänet ystävämme majoittivat sopuhintaan niin kauaksi aikaa kunnes hän sai järjestettyä kyydin kotimaahansa.

Kesä on lomakylässä mennyt sikäli hyvin, että koronatapauksilta ja automaattiselta paikan sulkemiselta karanteenien ajaksi on vältytty. Lomakyläelämää vietetään korona-ajan sääntöjen mukaan eli maskit kasvoilla, käsiä pesten ja etäisyyksiä pitäen. Kyltit muistuttavat näistä asioista joka puolella, mutta eri asia on, kiinnitetäänkö niihin huomiota… Missään muualla korona-aikaan ihmiset eivät ole tulleet niin iholle kuin täällä Italiassa, he eivät selvästikään pääse karvoistaan tässä asiassa eli etäisyyden pitäminen on heille todella vaikeaa.

Korona-ajan säännöistä muistutetaan lomakylässä myös rannalla.


Vähän väliä se olen minä, joka teen koukkauksia kauemmas toisista, meressä viereinen uimari tulee aivan päin ja sisällä ravintolassa turvaväliteipit lattioissa ovat pelkkää kosmetiikkaa  - me Suomesta tulleet olemme suunnilleen ainoita, jotka niiden mukaan jonottavat.

Buffetpöydästä sentään on tässä all inclusive-lomakylässä luovuttu ja ruoka tarjoillaan asiakkaille pleksien yli, ja maskit on kaikilla. Maskiasiassa italialaisille täytyy antaa tunnustusta, se todella on lähes poikkeuksetta kaikilla. Minkälainen kullakin, kaiken väristä ja kuosista näkyy sekä tietysti kertakäyttömaskeja jos minkälaista. Leuassa se tosin roikkuu usealla täällä etelämmässäkin, mutta ei maskien teho siihen kaadu. Kun niitä kaikki käyttävät, viruksen leviämisen riski väkisin pienenee, vaikka joukossa olisikin väärinkäyttäjiä.

Lounaalla Trevi villagessa.


Nyt kun kello on vähän yli neljän, rannalta kantautuu taas musiikkia ja puhetta kaiuttimista: iltapäivän rantaohjelma on alkanut. Auringon paahde on yhä kova mutta pahin helle on jo takanpäin tältä päivältä ja lempeimmät tunnit illansuun auringonpaisteessa ja iltaa kohden yltyvässä merituulessa ovat edessä. Aina siihen asti kun aurinko ennen kahdeksaa laskee oranssina pallona taivaanrannan taa ja pimeys laskeutuu ja iltaohjelma alkaa. Silloin kaikki lomakylän asukkaat suuntaavat ravintolan eteen pystytetyn lavan eteen kabaree-esityksiä katsomaan. Me muiden mukana, tietenkin, sen minkä lapsemme jaksavat iltakymmeneltä alkavaa esitystä katsoa…

Eilen pienemmät simahtivat heti kohta alkamisen jälkeen ja esikoinen sinnitteli yhteentoista, mutta sitten uni voitti pitkän rantapäivän jälkeen. Muut lomakylän asukkaat valvoivat ties kuinka pitkään, mutta sitä emme enää kuulleet sillä vetäydyimme huoneeseemme jonne kabareemusiikki kuuluu vain hyvin laimeana. Meren pauhu peittää sen alleen, ja yösydännä se on ainoa ääni joka korviin kantautuu. Siinä äänessä on ihmisen hyvä nukkua, ehkä paras kaikista paikoista.

Voit seurata lomaamme reaaliajassa myös Instagramissa @ferrante_anna



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Helsinki-Rooma, 4. matkapäivä: Italian aurinko ja uusi koronatodellisuus

Rooma ilman turistilaumoja - parempi, kauniimpi Rooma