Pohjoistuuli vai etelätuuli? Tunnelmia valon keskeltä ja tarina tuulesta, joka tuo mukanaan tuoksuja jostain kaukaa

Aamumaisema.
Avaan silmäni. On aivan valoisaa ja valkoista. On myös hiki, vaikka peitto on potkittu pois varmaan ajat sitten. Kaikki kylpee valossa ja lämmössä. Mitä kello on, varmasti ainakin keskipäivä.

Mitä vielä. Kello on neljä aamulla. Nukun tyttäreni kanssa rantasaunan parvella jonka katolle aurinko porottaa ja herään kello neljä aamulla siihen että valo tulvii kaikkialle ja t-paidalla on kuuma nukkua. Mitä tämä voi olla muuta kuin paratiisi. Tai kesäyö. 

Jotenkin vielä nukahdan hetkeksi, vaikka valo väreilee silmäluomien takana ja houkuttaa heräämään. Seuraavan kerran havahdun paitsi jälleen valoon, myös kalalokkien kirkunaan. Niillä on jo täysi päivä päällä, vaikka kello nyt näyttää 5.50.

Sen jälkeen en enää nuku. Kylven valossa ja lämmössä, katselen sikeästi nukkuvaa tytärtäni ja hänen poskille laskeutuvia tummia silmäripsiään ja ajattelen, ettei maailmassa ole mitään niin kaunista kuin nukkuva lapsi.

Kurkistan parven ikkunasta ulos. Järvi kylpee auringossa, kaikki ulkona on häikäisevän kirkasta. Lokit erottuvat valkoisina pisteinä kuka vastarannan kivillä, kuka taivaalla. Tuulee. Aallot työntyvät eteenpäin etelän suunnasta, puiden oksat ovat jatkuvassa liikkeessä. Etelätuuli.

Tuuli on nyt lempeämpi kuin viime vuonna mökillä. Silloin olimme epäonnisia ja matkustimme mökille suunnilleen koko kesän kylmimmäksi viikoksi. Mökkiviikkomme alkoi sinä sunnuntaina, jolloin tapahtui epätavallinen meteorologinen ilmiö josta puhuttiin lehdissä ja paikalliskuppiloiden pöydissä vielä pitkään: lämpötilat romahtivat yhdessä päivässä kaksikymmentä astetta. Aamulla oli yli kolmekymmentä, illalla hädin tuskin yli kymmenen.


Lähdimme aamulla ajamaan Helsingin 33 asteesta. Lahdessa oli 25, Mikkelin tienoilla 20, Savonlinnassa 16 ja siitä se vielä laski määränpäähän mennessä 13 asteeseen. Koko viikon palelimme, sillä helteen keskellä mikään äidinvaisto ei osannut varautua ottamaan mukaan talvitakkeja ja pitkiä kalsareita, joita olisi sillä mökkiviikolla tarvittu. Enimmän osan ajasta lämpötila pyöri 5-9 asteen tuntumassa, siis kylmemmässä kuin useimpina päivinä koko viime talven aikana.

Pahinta oli pohjoistuuli, joka puhalsi taukoamatta järvenselältä viisi päivää peräkkäin. Siltä ei päässyt karkuun minnekään muualle kuin sisälle, jossa vietimmekin melko paljon aikaa. Varsinkin kun välillä myös vihmoi vettä. Vain saunassa ja teekupin ääressä oli lämmin. (Lue lisää tästä mökkiviikostamme postauksesta Pohjoistuuli puhaltaa, keep calm and drink tea)

Eilen ja tänään mökillä on tuullut etelästä. Ilma on totta kai kokonaisuudessaan lämpimämpi, aurinko on paistanut suuren osan ajasta ja ollaan lähellä 20 astetta, mutta helposti sitä kuvittelee että etelätuuli on muutenkin se lempeämpi tuuli. Lämpö ja valo tulevat etelästä, ovat aina tänne pohjoisen perukoille tulleet. Joskus sieltä harhautuu tänne joku ihminenkin, menettää sydämensä pohjoiselle ja vaihtaa etelän lämmön ja auringon tähän lyhyeen epävakaiseen kesään ja pitkään pimeän ja kylmyyden aikaan.



Eilen, kun kolmas äkillinen sadekuuro piiskasi maata ja sininen taivas oli taas hetkessä muuttunut kaiken peittäväksi pilvisyydeksi, kysyin mieheltäni miten hän oikein kestää asua täällä Suomessa, kun Italiakin olisi tarjolla. Hänestä kysymys oli tietenkin ihan hölmö, tässä vaiheessa elämää kysyttynä. Eikö se nyt ole aivan selvää, 19 vuoden jälkeen. Hyvin kestää, ei mitään ongelmia. Siellä missä on koti ja rakkaus ja onni, siellä asuu aivan ongelmitta. Silloin ei ole väliä pohjoistuulilla ja räntäsateella eikä edes sillä, että helle vaihtuu talvikeleihin juuri kun oma mökkiviikko alkaa.

Tästä asenteesta pitäisi minun ottaa mieheltäni oppia. Hän on asuinpaikkavalintamme kanssa selvästi paremmin sinut kuin minä. Rakastan Suomea enkä pohjimmiltani haluaisi asua missään muualla, mutta rakastan myös lämpöä ja valoa. Sitä on Suomessa tarjolla juuri nyt yllin kyllin, etenkin jälkimmäistä, mutta olemme ohittaneet keskikesän jo hyvän aikaa sitten ja pimeä tekee tuloaan. Vaivihkaa, mutta tekee kuitenkin. Kuukauden päästä illat ovat jo pimeitä eikä aurinko enää herätä aamuneljältä. Viimein aurinkoa on niin vähän, etten ole päästä hereille ollenkaan koko aamupäivän aikana. Muistan ne ajat aivan liian hyvin, jotta nyt viitsisin valittaa aamun valoisuuden takia lyhyiksi jääneistä yöunista.

Sen sijaan istun oikein kauan mökin terassilla aamuauringossa, annan kaiken tämän valon herättää ja karistaa unet pois silmistä. Väsyttää, mutta se on erilaista väsymystä kuin marraskuun loputtoman pimeinä aamuina. Sitten juon aamucappuccinon, johon lorautan tuplaespresson. Päivällä juon toisen. Pärjään viiden tai kuuden tunnin valon häiritsemillä yöunilla mainiosti enkä lakkaa ihmettelemästä sitä. Kun kuopus nukahtaa päiväunille, saatan laittaa pitkäkseni hänen viereensä minäkin, mutta en ehdi vaipua kunnolla uneen kun hän jo herää.

Illalla en ole yhtään väsynyt vaikka toisin voisi kuvitella, sen sijaan lämmitän saunan ja uin järvessä niin kauan, että ihoa alkaa pistellä kylmästä. Saunan jälkeen jäähdyttelen terassilla iho raivokkaasti punoittaen, sauna ja järvivesi veressä kohisten. Muuta en tarvitse. Vain valoa, lämpöä ja jotain, joka saa vereni kiertämään. 


Sauna lämpiää.
Ja sitten voisin ottaa vielä tuulen, joka puhaltaa viestejä ja tuoksuja jostakin kaukaa. Pohjoisesta en mielelläni halua kuulla, en tuntea sitä kylmää puhuria joka sieltä puhaltaa. Lempeän etelätuulen sen sijaan otan mielelläni, kuiskauksia maailmasta jossa on aina lämmintä ja valoisaa. Yritän kuunnella mitä se kertoo, mitä viestejä se tuo mukanaan. En vain saa kunnolla selvää, vain sen ymmärrän että tuuli on lämmin ja tuntuu iholla lempeältä. Jos asuisin Italiassa, siellä olisi kai aina tämä tuuli. Niin ainakin helposti kuvittelee.

Vaikka eihän se niin mene. Italiassakin on usein kylmää ja kesällä paljon pimeämpääkin. Mutta silti se niin houkuttelevasti kuiskuttelee korvaan, etelätuuli: jätä se kylmä ja pimeä pohjoinen maa, täällä on valoa ja lämpöä, tule tänne älä odota enää.  

Mutta en sittenkään kuuntele sitä. Se on helppoa juuri nyt, kun istun tässä kesän valossa ja käännän kasvoni kohti lämmittävää aurinkoa. Pimeä on vielä kaukana ja kylmä. En ajattele sitä vielä, en juuri nyt, kieltäydyn uskomasta että sieltä se kuitenkin aikanaan tulee eikä sitä pääse pakoon. Mutta nyt on kesä ja etelätuuli kantautuu lämpimänä tänne asti, kutittaa auringolta tuoksuvaa ihoani ja heiluttaa paahteessa vaalenneita hiuksiani. Suljen silmäni ja melkein tuntuu kuin Italiassa olisi. Etelätuulessa.

Kylvyssä kesän valossa.

Kukatkin avautuvat valoon. Unikko mökkipihalla.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Helsinki-Rooma, 4. matkapäivä: Italian aurinko ja uusi koronatodellisuus

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Kesäilta Haltialan auringonkukkapelloilla. Niin kauan kuin on auringonkukkia, on myös toivoa.