Tältäkö tuntuu elää joka solulla ja lihaksella? Hetken huuma kivikkoisella rannalla ja sen kivulias seuraus

Kivikkoista rantaa Calabriassa.
Viime postauksissa olen kirjoittanut Calabrian-lomakylälomastamme ja siitä, kuinka olen vihdoin pystynyt sukeltamaan ilman nenästä kiinni pitämistä. Kirjoitin täällä muun muuassa siitä, kuinka kauniilta merenpohjan kivet näyttivät auringonvalon siivilöityessä niihin veden läpi, kuinka valo tanssahteli niillä veden liikkeen tahdissa ja kuinka ne hohtivat ihmeellisen kirkkaissa ja monipuolisissa väreissä. Vihreitä, ruskeita, harmaita, mustia, punertavia, valkoisia kiviä joissa pilkahteli korkeintaan vähän kullanhohtoa.

Monet kivistä olivat niin kauniita, että olisin mielelläni kerännyt ne kaikki ja vienyt mukanani. Mutta kun nostin niitä vedestä, ne näyttivät heti erilaisilta. Ja varsinkin kun ne kuivuvat, kaikki niiden loisto ja värien syvyys oli poissa. Kauniita ne olivat vieläkin, meren hiomia, kuviot niiden pinnalla yhä erottuivat, mutta ne olivat eri kiviä jo. Niiden oikea paikka on meressä, vedessä, auringonpaisteessa, ja vain siellä ne saattavat loistaa ja säteillä kaikessa kauneudessaan.

Calabriassa on myös hiekkarantaa, mutta ennen kaikkea siellä on kiviä. Pidän Trevi Villagen rannasta erityisen paljon juuri siksi. Minusta on ihana kävellä pyöreiden, jalkapohjia mukavasti hierovien kivien päällä, haudata jalat kokonaan pikkukivien alle, kuunnella rahinaa joka syntyy kun isot aallot siirtelevät rantakiviä ja työntävät niitä rantaan, mutta sitten ainakin osa niistä palaa takaisin kohti merta vetäytyvän aallon mukana.

Lapsista kivet ovat myös hauskoja. Heidän lempipuuhiaan viikon aikana oli keräillä rantakiviä. Esikoinen sukelteli niitä veden alta, kuopus keräili sieltä täältä rannalta, mutta kaikkein innostunein keräilystä oli kuusivuotias keskimmäisemme. Hän piti siitä jopa enemmän kuin vedessä puljaamisesta tai hiekkakakkujen tekemisestä. Hänet löysi melkein aina kivirannasta, sieltä joka aukeni hiekkarannan vieressä, sivussa lomakylän pahimmasta hälinästä ja kaiuttimista täysillä raikuvasta rantamusiikista.

Joka päivä hän keräsi muutaman leluämpärillisen kiviä, ja sitten kun lähdön aika tuli, annoimme hänelle luvan valita niistä muutaman kauneimman ja hienoimman mukaan matkamuistoksi. Siitä tulikin vaikea tehtävä, sillä jos pojalta olisi kysytty, olisimme täyttäneet auton takakontin kivillä! Lopulta mukaan päätyi hieno kokelma erityisesti mustia ja valkoisia ja salamimakkaran värisiä ja sitten aavikkoketun sävyisiä eli vaaleanruskean ja kullan sävyisiä kiviä. 




Viimeisenä ranta-aamupäivänämme viime lauantaina päätin viettää kaiken ajan rantakivillä, joutuisinhan ne kohta jättämään ja mahdollisina tulevina rantapäivinämme Rooman läheisyydessä olisi yhtä hienoja kiviä turha etsiä. Lapset uivat ja miehenikin välillä, kuka sukelteli ja kuka keräili vielä viimeisiä kiviä, aallot löivät rantaan edellisillan myrskyn jäljiltä isoina ja vaahtopäisinä. Olin tajuttoman väsynyt viikon jäljiltä, eräänlaisessa horroksessa suorastaan sillä yöuneni olivat koko viikon ja oikeastaan koko tämän Italianreissun ajan jääneet tavallista lyhyemmiksi, en jaksanut enää edes uida tai sukeltaa.

Istuin kivimaton päällä ja vaikka kivet isoja ja sileydestään huolimatta muhkuraisia istuinalustoja olivatkin, kävin kuitenkin siihen pitkäkseni. Kivenmurikat painautuivat selkääni vasten, painoivat takaraivoani, lapaluitani, alaselkää, pakaroita, jalkoja ja ihoani. Tunsin jokaisen kiven ja muodon koko kehollani, joka lihaksellani ja solullani. Ollapa vähän vähemmän luisempi, ajattelin, niin olisi edes vähän vähemmän epämukavaa. 

Mutta olin vain niin väsynyt, etten jaksanut noustakaan. Ja sitten tapahtui ihme: äkkiä kivet eivät enää tuntuneetkaan kivuliailta ja epämukavilta allani, vaan pelkästään kiviltä, pyöreiltä ja tasaisilta, ja eräänlainen kihelmöivä rentoutuminen valtasi koko kehon. Tässähän on oikeastaan aika mukavaa, ajattelin ja suljin silmäni. Todella mukavaa. Aaltojen rytmi kuului korvissani, aloin vaipua lähelle unta eli siihen miellyttävään raukeaan olotilaan, joka edeltää hetkeä kun ei enää ole hereillä. Tällaistakö se on, piikkimaton käyttäminen? Alun kipu muuttuu suloiseksi rentoutuneisuudeksi, kipu saa aikaan rentoutumisen ja sitten rentoutuminen vie kivun mennessään? Vähän niin kuin synnytyksissäni, joissa kivun tunteminen on ollut tehokkain rentouttajani ja ainoa "kipulääkkeeni". 

Tämä oli mattoni lepohetkelläni rannalla...

...ja tämän näin edessäni silloin kun silmiä jaksoin auki pitää.



Lasten äänet havahduttivat välillä hereille, raotin silmiäni ja näin valkoisten vaahtopäiden tyrskeiden kohoavan kivimaton yläpuolelle. Mutta päälleni ne eivät tulleet, olin käynyt pitkäkseni turvallisen välimatkan päähän laineiden saavuttamattomiin. Suljin taas silmäni. Nirvana-hetkeni jatkui.

Kunnes kello tuli puoli kaksitoista ja oli aika lähteä lounaalle. Tarkemmin sanottuna sitä ennen pakkaamaan tavarat autoon, jotta olisimme heti lounaan jälkeen valmiita lähtöön ja kuuden tunnin ajomatkaan kohti Roomaa.

Jätimme rannan viimeistä kertaa taaksemme, lounastimme ja hyvästelimme ystävämme, jotka jäivät vielä muutamaksi viikoksi johtamaan lomakyläänsä. Ajattelimme, että olipahan onnistunut ja rentouttava loma, suorastaan täydellinen, ja sen kyllä kerroimme ystävillemme ääneenkin.

Seuraavana aamuna heräsin siihen, että selkääni särki armottomasti. Ei tavanomaista alaselkäkipua josta olen jo vuosikausia särkenyt ja joka ihme kyllä maaliskuisen koronaoireilun jälkeen on hävinnyt teille tietämättömille, vaan omituista paikallista kipua yläselässä. Siinä ei ollut jälkeäkään myöskään niskan aamujumista, jollainen joskus saattaa tulla jos olen nukkunut huonossa asenossa. Onko minulla iho palanut siellä vai mitä tämä on, tällainen paikallinen ja kuin läikikäs kipu selässä?

Mieheni tarkasti asian eikä iho ollut selästä palanut. Siinä ei myöskään näkynyt mitään muuta joka olisi selittänyt kipua. Kunnes sitten tajusin: kipu säteili niistä kohdista, joihin kivet olivat edellispäivänä rannalla painautuneet.

Se oli hinta hetken huumasta kivikkoisella rannalla, kivun kautta saavutetusta nirvanasta jonka aikana jokainen elämän huoli tuntui haihtuneen hetkeksi ilmaan ja hävinneen meren aaltoihin. Siitä että olin laittanut kehoni ja lihakseni tuntemaan jotakin jota ne eivät tavallisesti koe, eivätkä ne ole tottuneet siihen.





Aamupäivä meni eilen selkäkipua parannellessa. Venyttelin ja oioin paikkoja, nukuin kahden tunnin päiväunet ja illalla menin puoli yhdeksältä vuoteeseen vielä vähän kolottavalla selällä. Heräsin tänään puoli kahdeksalta aamulla kivuttomana ja siirryin terassille aamuauringonpaisteeseen, joka jo siihen aikaan oli läkähdyttävän kuuma.

Ja aloin kirjoittaa tätä blogitekstiä, jonka kuitenkin saan valmiiksi vasta nyt iltapäivän puolella. Kirjoittamisen keskeytti ensin aamucappuccinolle alakerran kahvilaan meno, sen jälkeen aamukävely lähikortteleissa kun lämpötila vielä sen salli. Lapset ostivat isovanhemmilta saamillaan rahoillaan lelukaupasta leluja, minä kävin ruokakaupassa ostamassa kesäkurpitsoita, ja sitten laitoimme maskit käsivarteen ja palasimme kotiin ennen kuin auringon paahde kävi liian kuumaksi.

Tein ruuan (penne al ragù, pollo e zucchine al limone), söimme ja kävimme uudelleen alakerran kahvilassa jälkiruokakahveilla. Nyt kello on kaksi iltapäivällä ja lämpötila on 33 astetta. Syyskuun lämpötiloiksi se on todella paljon - kyllä meitä nyt todella hemmotellaan ja saamme kesään oikein kunnolla jatkoaikaa.

Koronakeväänä alkanut unenomainen tunne jatkuu, tunne siitä että kaikki tämä mikä meillä nyt on ja mitä sittenkin saamme on loppumattoman kiitolllisuuden arvoista. Että mikään ei ole kuten ennen mutta ei tarvitsekaan olla, kaiken tämän täytyikin tapahtua ja myös sen mitä tulee tapahtumaan. Tärkeintä on rakastaa koko sydämellään.

Elää jokaista hetkeä kuin se olisi ainoa mikä meillä on (niinkuin se onkin) tai kuten kivikkoisella rannalla maatessa: jokaisella kehon solulla ja lihaksella tuntien. Silloin voi huomata, että aluksi kivuliaalta ja epämukavuusalueen ulkopuolella ololta tuntuva hetki voi muodostua maailman rentouttavimmaksi kokemukseksi. Josta ehkä saa seuraavaksi aamuksi selkäsäryn sillä lihakset eivät ole tottuneet uusiin kokemuksiin vaan jumiutuneet vielä kaikkeen vanhaan, mutta siitä onneksi selviää pian ja sitä nopeammin, mitä enemmän uusia kokemuksia lihakset laittaa tuntemaan. Varsinkin kun muistaa että mitä hyvänsä tapahtuukaan, tärkeintä on rakkaus.









Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Helsinki-Rooma, 4. matkapäivä: Italian aurinko ja uusi koronatodellisuus

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Rooma ilman turistilaumoja - parempi, kauniimpi Rooma