Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Jääkaapinovessamme on usein lastemme kavereiden tai muita heille tärkeitä nimiä.
Annoimme pikkuveljelle juuri oikean nimen, isosisarus huokaisi jokin aika sen jälkeen, kun ristiäiset olivat ohi. Ai miten niin? No kun hän näyttää ihan sen nimiseltä, mikä hänen nimensä on!

Nyt tästä tapahtumasta on kaksi ja puoli vuotta, vauva on kasvanut ristiäisvaatteistaan aikaa sitten ohi, mutta edelleen on sama toteama paikkaansapitävä: hän näyttää juuri omalta itseltään ja omannimiseltään. Lapsen toteamus tästä itsestäänselvyydestä oli hauska, mutta samalla se saa miettimään sitä itse asiassa aika mielenkiintoista ilmiötä, miten erottamattomaksi ja tiiviiksi kokonaisuudeksi ihminen muuttuu nimensä kanssa. 

Kaikista nimivaihtoehdoista joita harkinnassa on mukana, vanhemmat valitsevat lopulta aina sen juuri oikean. Ainakin toivottavasti. Eikä liian hankalaa, liian pitkää, liian erikoista, sellaista josta aina kysytään, että anteeksi, mikä nimesi olikaan... Mutta kantajansa näköinen nimi aivan varmasti tulee olemaan!

Kuopuksen nimivalinta oli helppo, sitä edelsi vain lyhyt taivuttelu miehen muuttamiseksi myötämieliseksi ehdotukselleni. Koska miehelläni ei ollut antaa mitään omaa ehdotustaan, minun ehdotukseni voitti.

Minä taas olen ollut aina kova miettimään nimiasioita. Esimerkiksi ajatus kuopuksen nimestä syntyi omaan mielenmaisemaani jo silloin kun kolmas lapsi oli vasta harkinnan asteella. Ainut perustelu oli, että se vaan on niin kaunis nimi, niin ääniasultaan kuin herättämiensä mielikuvien vuoksi.

Heti kun sain tietää odottavani kolmatta, aloin pohtia nimiasioita ja tytölle minulla oli tuskastuttavan monta nimivaihtoehtoa. Pojalle vain yksi, ja onneksi hän sitten olikin poika, ettei edessä ollut vaikeaa valintaa.

Mieliharrastuksiini on kuulunut jo lapsesta asti kuvitella tulevien lasteni nimiä ja miettiä, minkä laittaisin. Teimme tätä ihan tosissamme erään lapsuudenystäväni kanssa ja myöhemmin jatkoin omin päin, aina silloin kun satuin vaipumaan ydinperhehaaveisiini Jos on poika, Ruben. Jos on tyttö, Minja. Nämä olivat myös toistuvat nimet "romaaneissani", joita pitkin lapsuuttani ja varhaisnuoruuttani kirjoittelin.

Sitten ydinperhehaaveet vähäksi aikaa hautautuivat muiden asioiden alle, mutta kun ne taas tulivat ajankohtaisiksi ja lopulta nimiasia, niin huomasin että ei se niin yksinkertaista ollutkaan. Lapsuuden kirjoituksissani seikkailevat päähenkilöt eivät sopineet nimenluovuttajiksi, aika oli ajanut niiden ohi.

Eräänä kesänä lopulta löysin itseni istumasta roomalaisen ulkouimalan aurinkotuolilla kädet vatsallani, käteni tärisivät vähän sillä niiden ja vatsanahan ja -peitteiden alla oli jotakin niin ainutlaatuista: tulevan lapsemme ensimmäinen itu. Olimme muutamaa päivää aikaisemmin saaneet tietää, että meille tulisi vauva.

Juuri oman nimisiltään näyttävät kaikki kolme!

Ajatus oli pyöräyttänyt maailmani ympäri, sulattelin sitä vieläkin mutta suurimpana tunteena oli helmeilevä ilo. Vauva! Kaikki oli saanut uuden, ihmeellisen hehkun, se oli ensikajoa siitä suurenmoisesta onnesta ja tarkoituksen löytämisen tunteesta, jonka vanhemmuus tulisi aikanaan antamaan. Mutta vielä en tiennyt siitä mitään, en muuta kuin ohuen aavistuksen, mutta silti jo se täytti minut kokonaan.

Oli kuuma elokuun puolivälin päivä, lähdin soluryppäineni uimaan altaaseen. Siellä ui paljon lapsia, pienempiä kellukkeiden kanssa ja isompia pärskyttelijöitä. Katsoin kaikkia italialaisia lapsia nyt uudella silmällä ja kun näin oikein suloisen tummahiuksisen kiharapään, en voinut ajattelematta, tulisiko minun lapsestani samanlainen.

Eräs lapsi oli juuri sellainen, hänellä oli tummanruskeat hiukset ja isot tummat silmät, hän ui altaassa minua vastaan ja hetkeksi jäin kiinni hänen silmiinsä. Hän oli pieni, ehkä neljävuotias mutta ui jo sujuvasti, sukelteli ja nousi pintaan ja kerran oli törmätä jalkoihini. Ihana tyttö!

Sitten kuulin jonkun huutavan hänen nimeään. Tyttö lähti kiltisti uimaan kohti altaan reunaa ja hävisi aurinkotuolimereen, enkä nähnyt häntä enää. Mutta hänen nimensä jäi leijumaan mieleeni. Vau, miten kiva nimi. Italialainen ja suomalainen yhtä aikaa, siinä oli luonnetta ja tarinaa takana ja se lausuttiin samalla aksentilla molemmissa kielissä. Ja kaunis kuin kantajansa.

Se se oli, meidän tytön nimi, jos meille tulisi tyttö. Kipusin altaasta minäkin ja menin aurinkovarjon alla paahdetta pakoilevan mieheni luo. Nyt tiedän, minkä annamme lapsellemme nimeksi, ilmoitin hänelle. Aika hyvä, mieheni vastasi nimen kuultuaan. Laitetaan vaan.

Ja niin me laitoimmekin, sillä kuten vähän myöhemmin ultraäänikuvassa kävi ilmi, tulisimme saamaan tytön. Sitä ennen olimme kyllä päättäneet nimen mahdollisen pojankin varalle. Se oli tapahtunut oikeastaan jo paljon aiemmin,  vuosia sitten, silloin kun olimme vielä kaukana konkreettisista vauvahaaveista. Tämän me laitamme nimeksi, jos joskus saamme pojan, sanoimme usein, kun kyseinen nimi tuli vastaan. Ja Italiassa se tulee usein. Joskus se purjehti taivaalla, kun pienlentokoneen perässä vedettiin uuden kauppakeskuksen mainoslakanaa, joskus se hohti edessämme tiekylteissä, joskus se ponnahti silmille Rooman turistikeskustan matkamuistokaupoissa.

Sorsatkin ovat ihan sorsien näköisiä. 


Italiassa on tapana, että lapsen nimi päätetään ja hänestä aletaan puhua nimellään jo raskausaikana. Totuin tähän tapaan jo ennen kuin sain omia lapsia, kun italialaiset ystävämme ja mieheni sukulaiset saivat vauvoja. Aluksi olin vähän ihmeissäni, kun ystävä kertoi ultrastaan ja sanoi, että olivat käyneet katsomassa Matteota. Ai ketä? No vauvaa tietenkin, ihminenhän se siellä jo on, mahassa, kuudennella kuullakin.

Nopeasti se alkoi tuntua todella kivalta käytännöltä. Lapsi tulee ihan eri tavalla tutuksi ja konkreettiseksi jo raskausaikana ja varsinkin heti synnyttyään, kun ei tarvitse puhua pelkästä vauvasta. Suomalainen tapa pantata nimeä ja jopa nimivaihtoehtoja ristiäishetkeen saakka on oikeastaan aika hassu - ellei kyseessä ole tilanne, jossa vanhemmat päättävät nimen vasta papin saapuessa, näinkin on kuulemma käynyt!

Mutta niitä pohdinnan alla olevia vaihtoehtojakin voisi ihan hyvin esitellä lähipiirille. Lapsen nimeäminen on niin iso ja tärkeä juttu, että on oikeastaan lapsen kannalta jopa väärin, että se jää pelkästään vanhempien vastuulle. Mitä enemmän mukana on läheisiä kertomassa mielipiteensä, sen parempi. Onko tämä nimi mukava ja kiva, vai olisiko tämä toinen parempi? Onko nimen valinnassa ajateltu lapsen myöhempää elämää, sitä että hän joutuu elämään nimensä kanssa koko elämänsä? Meneekö vanhempien erikoisuudentavoittelu nimissä lapsen edun edelle? Onko suvun nimet ja perinteet otettu huomioon, halutaanko niitä ottaa? Mitä mielikuvia nimestä syntyy, onko nimi kätevä arjen eri tilanteissa?


Me olemme noudattaneet italialaista tapaa ja kertoneet lapsemme nimen heti raskausaikana. Ja olemme ottaneet mielipiteitä nimestä mielellään vastaan. Kuopuksen kohdalla se olikin erityisen hyödyllistä, sillä palautteen perusteella poistimme nimestä yhden kirjaimen, jotta siitä tuli suomalaisittain parempi ja selkeämpi (ylimääräisen kirjaimen kanssa moni suomalainen olisi voinut erehtyä lapsen sukupuolesta).

Eikä nimien pohtiminen lopu siihen, vaikka lapsiluku olisi jo täynnä, kuten meillä suurella todennäköisyydellä on. Jos tulisi vielä yksi, laittaisin tämän ja tämän. Tosin aivan viime aikoina nimien miettiminen on alkanut suuntautua koiranpentuun, josta haaveilemme koko perhe joskus tulevaisuudessa, sitten jonain vielä toivottavasti kaukaisena päivänä kun koiravanhuksemme Nera on poistunut keskuudestamme. (Onko koira meille siis lapsen korvike? =D Tätä aihetta olen pohtinut kirjoituksessa Syy vauvakadon takana: koira lapsen korvikkeena?)

Oliko muuten vaikea keksiä Neralle nimi? No ei! Olimme sen verran mielikuvituksettomia, että nimesimme koiramme mustaksi tytöksi, jota Nera kirjaimellisesti italiaksi tarkoittaa.

Nera, musta tyttö. 

PAROLA DEL GIORNO: nome (m) = nimi
“Cenerentola...I nomi hanno un potere, come gli incantesimi! E a un tratto le sembrò che la matrigna e le sorellastre l'avessero davvero trasformata in una creatura tutta cenere e fatica.” = Tuhkimo...Nimillä on voimaa, aivan kuin loitsuilla! Hetkittäin hänestä tuntui, että äitipuoli ja sisarpuolet olisivat todella muuttaneet hänet tuhkan ja vaivan peittämäksi olennoksi.
- Helena Bonham Carter

Kommentit

  1. Pikku-Sophien Pariisi13. marraskuuta 2019 klo 12.10

    Hei Anna, olipa hauska yhteensattuma, kirjoitimme tosiaan samasta aiheesta.

    Samaistun kirjoitukseesi täysin, sillä lapsesta lähtien pyörittelimme ystäväpiirissä eri nimiä, sitä täydellistä nimeä tulevaisuuden vauvalle etsien. Kun tulin raskaaksi ensimmäistä kertaa, marssin saman tein kirjakauppaan ostamaan nimikirjan, vihdoin oli aika ryhtyä tuumasta toimeen. Toivoisin löytäväni tälläkin kertaa kuopukselle nimen, joka kolahtaa ja tuntuu omalta.

    Tarinasi teidän tyttären nimen löytämisestä oli kaunis. Mikä parasta, siihen liittyy muistoja ja oivallus. Tunne, kun palanen loksahtaa paikalleen. Ehkä minunkin pitäisi tehdä vierailu vaikkapa ranskalaiseen kouluun, ehkä siellä tulisi vastaan vesseli, jonka kaimaksi nimetä meidän vauva.

    Ranskassakin nimi annetaan viimeistään synnytyslaitoksella, ei siis salailla vielä viikkotolkulla synnytyksen jälkeen. Meillä on yksi nimi harkinnassa jonka olemme kertoneet kaikille, jotka ovat vauvan nähneet. On ollut valaisevaa kuulla muiden ihmisten puhuvan vauvalle etunimellä ja kuulostella nimen sointia, makua ja kaikua ulkoa päin. Hyvältä se kuulostaa, meidän vauvalta <3

    Lämmintä ja kotoisaa loppuviikkoa sateesta huolimatta!

    Susanne/ Pikku-Sophien Pariisi

    VastaaPoista
  2. Kyllä vain, taitaa olla monen tytön ja nuoren naisen lempipuuha tuo nimien miettiminen tuleville lapsille =). Ja se on hieno tunne, sitten kun pääsee tuumasta toimeen niin kuin kirjoitit, ja varsinkin sitten kun löytyy just se oikea nimi, josta heti tietää että tuo se on.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kukat haudalla eivät ilahduta ketään - viethän vanhemmillesi kukkia kun he vielä ovat elossa

Miksi tehdä piparitaikina itse, vaikka valmistaikinoitakin on?

Kaksikulttuurisesti yhdessä, onnellisesti Suomessa

Katja Kärki: Jumalan huone. Heikot, vahvat naiset synnin ja sallitun puristuksessa

Minulla on kolme pientä lasta ja luen yli sata kirjaa vuodessa. Miten sen teen?