Palomuseossa Halloweenin kynnyksellä. Elämme jännittäviä (mutta turvallisia) aikoja, lapset!

Näkymä sateiselle Korkeavuorenkadulle vuodelta 1933 Palomuseossa. Etualalla katupaloposti.
Hyvää Halloweeniä! Virallisestihan se oli eilen, lokakuun viimeisenä. Tämä alun perin irlantilaista perinnettä oleva All Hallow`s Eve eli kaikkien pyhimysten päivän aatto on joka vuosi samaan aikaan, 31. lokakuuta. Pyhäinpäivä taas on eri asia kuin Halloween, pyhäinpäivää vietetään Suomessa liukuvana lauantaina aikavälillä 30.10.-6.11. Tänä vuonna pyhäinpäivä osuu 2.11. lauantaille - eli huomiseksi.

Sekä pyhäinpäivä että erityisesti nykyään amerikkalaistunut kaupallinen Halloween ovat tavallaan aika jännittäviä ja pelottaviakin juhlia. Elämme jännittäviä aikoja, kun joka paikassa näkyy hirviöitä ja vampyyreja, kauppojen näyteikkunoista karkkikääreisiin. Muistellaan kuolleita, pukeudutaan kuolleiksi, koristellaan koti kummituksilla.

Itse tosin vierastan Halloweenin kuolemalla leikkimistä, vaikka toisaalta pidänkin siitä että kuolemasta riisutaan sen pelottavin kärki leikinlaskun avulla. Silti valitsen esimerkiksi kotini Halloween-koristeiksi vain iloisia tai harmittoman näköisiä kummituksia ja etupäässä kurpitsoja ja hämähäkkejä. Veriroiskeista, päättömistä zombeista ja katkotuista sormista en halua kuullakaan.

Pyhäinpäivä - se taas on omistettu rakkaiden poisnukkuneiden muistelemiseen, siinä ei tavallaan ole mitään pelottavaa ja on kuitenkin. He ovat menneet rajan yli, he tietävät mitä se on, kuolema, mutta me jotka olemme vasta menossa sitä kohti, elämme ikuisessa epätietoisuudessa ja monesti myös pelossa. Varsinkin kun kuolema on nyky-yhteiskunnassa taitavasti piilotettu sairaaloihin ja arkkuihin, olemme menettäneet viimeisenkin luonnollisen kosketuksen siihen, mikä voisi tehdä kuoleman arvoituksen edes hieman ymmärrettävämpään ja helpommin lähestyttävään muotoon.

Halloweenin aattona vierailimme Palomuseossa. Siinä upeassa punatiilisessä rakennuksessa Korkeavuorenkadulla, jossa toimii Erottajan pelastusasema. Oli tavallaan aika hyvä sattuma, että kävimme siellä juuri silloin, kun jännittävät ja pelottavat jutut ovat muutenkin tapetilla - sillä pientä jännitystä ja jännittävää uutta tietoa oli odotettavissa myös palomuseossa.

Palomuseo on sekä lapsille että aikuisille kiintoisa paikka, palomiesfaneille ihan ykköskohde, mutta myös muille. Kokonaisuudessaan museo esittelee palo- ja pelastustoimen historiaa sekä pääkaupungin historiaa turvallisuuden, sairaankuljetuksen ja ensihoidon näkökulmasta. Paitsi historiaa, museo esittelee myös nykypäivän turvallisuuden tekemistä ja tulevaisuuden riskienhallintaa, onnettomuuksien ehkäisyä sekä tietoa oikeista toimintatavoista hätätilanteissa. Varsin hyödyllinen museo siis!


Palomuseo sijaitsee Theodor Höijerin suunnittelemalla Erottajan pelastusasemalla,
joka on valmistunut vuonna 1891. Torni kohoaa 42 metrin korkeuteen.

Moni pieni piipaa-autofani (kuten meidän pojat) menee ihan sekaisin jo kaikista niistä isoista ja pienistä paloautoista ja ambulansseista, joita museossa on nähtävillä, mutta sitten siellä on kaikkea muutakin jännittävää.

Aikuisenkin mieltä kutkuttaa esimerkiksi päästä kurkkaamaan sisälle entisaikojen ambulanssiin. Muutama harmaa huopa, lääkärinlaukku ja pari hoitovälineeltä näyttävää vehjettä ja laverilla makaava potilas, siinä kaikki.

1960-luvun sairaankuljetusauto


Juuri eilen kirjoitin blogiin tekstin siitä, miten maailmassa lähes kaikki asiat ovat paremmin kuin ennen (tekstissä Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia), lääketiede ja pelastustoimi tietenkin mukaan luettuna. Museossa sen taas kerran huomasi todeksi. Vanhat paloletkut, sota-ajan sairaankuljetuskärryt, punaisen valon alla sijainneet yleiset palokellot, palomiesten 1900-luvun puolivälin yksinkertaiset asut (sadetakki päälle vaan ja menoksi) ovat samalla nostalgista ja huvittavaa nähtävää: noilla on ennen pärjätty, oli pakko, ei ollut vaihtoehtoa.



Palokello


Museo on rakennettu ja lavastettu hienosti. Vähän liiankin todenmukaisesti, ainakin jos meidän kokoonpanon lapsilta (ja vähän aikuisiltakin!) kysytään. Huoneissa on nimittäin oikeita mallinukkeja vanhan ajan hätäkeskuspöydän ääressä ja vitriineissä vaatteita esittelemässä. Erityisesti toisen kerroksen hätäkeskustyöntekijät ovat niin hätkähdyttävästi oikeiden ihmisten oloisia, että aikuinenkin vähän säpsähtää joka kerran kun niihin katsoo. Niistä tuntuu huokuvan ihmisen läsnäoloa silloinkin, kun ne jäävät huoneen keskellä olevan vitriinin taakse. Vaikka kuinka yrittää muistuttaa itselleen, että ne ovat kuin nukkeja, aivot rekisteröivät ne sekunnin murto-osan ajan kuitenkin ihmisiksi. Hätkähdys. Kuka tuo on? Ehti vilahtaa mielessä vaikka samalla jo tiesi, että ne nukethan siellä...

Ilmiö oli jännittävä ja kiinnostava ja toistui toistumistaan. Lapset vakuuttivat, etteivät nuket oikeasti pelottaneet, vaikka katsoivatkin niitä silmät pyöreinä ja kiersivät kaukaa. Yksi seurueemme jäsenistä, ystäväni kolme- ja puolivuotias lapsi, olisi kuitenkin ollut valmis lähtemään museosta vaikka heti, suureksi osaksi varmaan juuri näiden nukkejen takia. Niissä oli kieltämättä jotain salaperäistä aikuisenkin silmään, ainakin näin Halloweenin kynnyksellä vuoden pimeimpään aikaan! Tähän museoon en haluaisi jäädä lukkojen taakse yöllä...









Pienoismallit Helsingin palolaitoksista ja kaupungin kartta, jossa asemat näkyivät valopisteinä, olivat lapsista kiintoisimpia.




Pisimpään yllättäen kuitenkin pysähdyttiin Helsingin 1944 pommituksista kertovan tietotaulun äärellä. "Helsinki pelastui tuholta" siinä luki. Lapset katsoivat raunioituneita rakennuksia esittäviä kuvia ja kysyivät, että miltä tuholta. Kolme pommitusyötä, 2500, 4317, 5182 pommia. Helsingin pelasti tuholta vain tehokas ilmatorjunta. Neuvostoliitolla oli satoja pommikoneita, mutta niistä vain satakunta pääsi torjuntatulen ja ilmasulkujen läpi kaupungin ylle. Läpi päässeistä sadasta ammuttiin alas kaksikymmentä.

Kun luin lapsille näitä tietoja, minulle yhtäkkiä tuli aivan epätodellinen olo. Olen lukenut historiaa yliopistossa pääaineena ja kaiken tämän pitäisi olla minulle läpikotaisin tuttua, mutta nyt kun tiesin lasteni kuulevan tämän ensimmäistä kertaa, oli kuin itsekin olisin vasta ensi kertaa asian todella tajunnut. Että se todella joskus on tapahtunut.

Kun luemme historiaa, ei nimittäin riitä että ymmärrämme mitä luemme; täytyy myös ymmärtää, että tämä on joskus ollut totta (ja tietysti sitten kun syvemmälle historiantutkimuksessa mennään, pitäisi tietysti aina ottaa mukaan lähdekritiikki ja muistaa se, että voittajat kirjoittavat historian...) Mutta siis noin yleisesti ottaen, ymmärtää että historia ei ole vain kirjan sivuilla tai näytöllä olevia peräkkäisiä kirjaimia vaan kaikki on tapahtunut joskus.

Miksi Neuvostoliitto teki niin? esikoiseni kysyi. Miksi Neuvostoliitto halusi tuhota Helsingin? Voiko niin tapahtua uudelleen? Mitä loistavia, kaiken oleellisen kiteyttäviä kysymyksiä, joihin minulla ei tietenkään ollut vastausta. Ne ovat historian arvoituksia ja tulevaisuuden salaisuuksia, joihin kukaan ei tyhjentävästi voi vastata. Mutta yritin. Selitin että joskus jotkut maat, etenkin suurvallat, haluavat osoittaa mahtipontisuuttaan valloittamalla toisia maita, ja yrittävät tehdä sen pelolla ja sotatoimilla. Pääkaupunki on tärkeä, se yritetään valloittaa ja tarvittaessa vaikka tuhota, sillä siellä sijaitsee maan sydän ja kaikki tärkeät hallintokohteet kuten presidentinlinna ja eduskuntatalo.

Sota-ajan turvallisuusviranomainen ja sairaankuljetuskärry.


Nykyään ihmiset ovat vähän järkevämpiä kuin ennen, ja sotia on vähemmän. Euroopassa ja Suomessa niitä ei ole ollut pitkään aikaan, eikä toivottavasti tulekaan. Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka tekevät kaikkensa jotta rauha säilyisi, kukaan ei halua sotaa. Meidän elinaikanamme sitä ei luultavasti tulekaan, oli pakko vielä lopuksi lapsille sanoa, etteivät nyt olisi ihan jalat jäykkinä raukat museosta lähteneet. Nyky-Suomessa ei tarvitse pelätä, sillä elämme turvallisia aikoja!

Ja kun astuimme ulos aurinkoiselle Korkeavuorenkadulle loppusyksyn pakkaspäivään, en voinut olla kuvittelematta niitä helmikuun kolmea iltaa ja yötä, etenkin sitä viimeistä ja pisintä pommitusta 26.-27. helmikuuta, jolloin Neuvostoliiton tiedustelukoneen oli nähty ilmaantuvan taivaanrantaan ilmahyökkäystä enteillen, kaupunki pimennettiin ja Vuosaaressa syttyivät kokot harhauttamaan vihollisen koneita luulemaan, että kaupunki sijaitsi idempänä kuin todellisuudessa. Kello 18.30 ensimmäiset venäläiset koneet ilmaantuivat tutkaan. Minuuttia myöhemmin yöhävittäjät nousivat ilmaan Malmin kentältä, ilmahälytys annettiin, ilmatorjunta oli jo hälytetty. Kello 18.53 ilmatorjuntapatterit alkoivat ampua sulkuja, ja kello 19.07 ensimmäiset pommit putosivat Helsingin päälle. 

Oliko silloin kirkkaita ja aurinkoisia päiviä kuten nyt? Oliko pimeyden laskeutuessa monikaan arvannut, että pian alkaisi taas rytistä? Mitä mahtoi ihmisten päässä liikkua, kun he eivät vielä tienneet, kuinka kaikki tulisi päättymään, että kaikella olisi sittenkin onnellinen loppu?

Vielä kotimatkalla junassakin ajattelin museota ja kaikkia niitä lukemattomia pieniä ihmisiä, jotka ovat tehneet ja yhä tänäkin päivänä tekevät työtään turvatakseen Helsinkiä ja sen asukkaita ja kaikkia muitakin ihmisiä Suomessa ja maailmalla. Vaikka oli jo pimeää kun kävelimme juna-asemalta kotiin, ei meidän tarvinnut pelätä, Suomessa harvoin tarvitsee, olkoon katu kuinka autio ja puisto miten synkkä hyvänsä. 

Meillä on perusturvallisuus, valtion kansalaisilleen takaama ja pelastustoimen ylläpitämä, sen suojin voimme tehdä kaikkia niitä jokapäpäiväisiä asioita joita aina teemme ja vaikka kävellä keskellä yötä töistä tai baarista kotiin ilman, että hengen tai terveyden puolesta tarvitsee pelätä. Ja jos jotain käy, se on onneton ja harvinainen sattuma, joka päätyy usein uutisiin. Niistä tuhansista ja miljoonista turvallisista kotimatkoista ei mikään uutinen kerro eivätkä ne ketään kiinnosta. Koska ne ovat niin itsestäänselviä, koska elämme niin niin turvallisessa maassa. Suomessa. Jota ei edes pommittamalla saatu polvilleen.

1950-luvun palomies





Helsingin pelastuslaitoksen Palomuseo, Korkeavuorenkatu 26 C 
Avoinna syyskuusta toukokuuhun keskiviikkoisin ja sunnuntaisin klo 12-16 
Sisäänpääsy: 2 euroa aikuiset, alle 15-vuotiaat ilmaiseksi

PAROLA DEL GIORNO: caserma (f) dei pompieri = paloasema

Piditkö lukemastasi? Kommentoi tekstin perään tai jaa teksti alla vasemmalla olevan jakolinkin kautta myös muille!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa