Oi Suomi on - vain yksi on juhlista poissa

Tuntia ennen Suomi-Liechtenstein -ottelua
Oodin edustan jättiscreeneillä eilen oli vielä väljää.
Kun Suomi eilen Töölön jalkapallostadioniumilla voitti Liechtensteinin ja eteni historiallisesti EM-kisoihin, katselin näytelmää televisiosta monista tunteista sanattomana. Tietenkin aluksi jännitti, sitten voiton yhä enemmän varmistuessa riemastutti, varsinkin maalien kohdalla, ja lopussa sitä oli jo silmät kosteana kaikista niistä tunteista, joita mielessä myllersi.

Olin havahtunut vasta vähän aiemmin siihen, että tilanne tosiaan oli se mikä oli: Suomella oli ensimmäistä kertaa enemmän kuin erinomaiset mahdollisuudet ja Pukin lupaus edetä lopputurnaukseen. Se mikä tähän mennessä on tuntunut kaukaiselta utopialta, onkin ihan oikeasti nyt mahdollista ja todellista.

Mitä on tapahtunut sille maajoukkueelle, joka aina näytti siltä kuin olisi joutunut kentälle suoraan jostakin puulaakiliigasta kesken päiväunien huippumaihin verrattuna, syötöt menivät minne sattuu ja kaikki taktiikka tuntui puuttuvan tai ainakin menevän aivan eri polkuja kuin valmentajien suunnitelmissa?

Nyt tilalla on ihan oikea joukkue, jonka syötöt napsahtavat perille, kuviot rullaavat ja maaleja syntyy. Uusi sukupolvihan sieltä tietysti tullut ja pitkän työn tulos alkaa näkyä. Työn, johon on kuulunut se loputtomalta tuntuva suo, lukemattomat harhasyötöt ja toisiaan seuraavat häviöt, tuskastuttavan kaukaiset unelmat suurista voitoista. Aivan kuten jääkiekossa 90-luvun alkuun asti, siihen vuoden 1992 ihmeelliseen hopeaan saakka josta alkoi nykyjääkiekon tarina.

Eilinen ilta oli sykähdyttävä. Se alkoi kun kävin lasten kanssa Kansalaistorilla aistimassa pelin alkutunnelmaa, katselimme isoilta screeneiltä ottelua edeltäviä tunnelmia ja huomasimme, miten kisahurmos nousi päähän kuin kuohuviinilasillinen tyhjään mahaan juotuna. Jotakin suurta oli tapahtumassa, jotakin johon me kaikki suomalaiset olimme osallisia, jotakin ainutlaatuista oli ilmassa!

Saimme kannatusrekvisiittaa sponsoreiden kojuilta ja niine hyvinemme lähdimme kotiin katselemaan matsia. Sen aikana kynnet tuli pureskeltua ja armaan aviomiehen kanssa kinasteltua, kun selostaja mainitsi Suomen karsintataipaleelta ottelun Italiaa vastaan, joka oli "melkein tasapeli" ja vain epäoikeudenmukaisen rangaistuspotkun takia häviö.

Kuitenkin Italia voitti, mies ärsyttävästi muistutti, se on lopputulos joka ratkaisee eikä vihellysten oikeudenmukaisuus ja hyvällä joukkueella on myös tuuria.  Paraskin puhuja, kuka se onkaan hävinnyt maailmanmestaruuskisoissa Etelä-Korealle ja jumiutunut alkulohkoon Uusi-Seelannin takia, iskin mieheni lihaan ilkeän muistutuksen Italian vuosien 2002 ja 2014 katastrofeista.


Kannustus oli kovaa perheen pienimmälläkin.

Muutoin katsoimme matsia sovussa ja yhtenäisesti samaa joukkuetta kannattaen. Lapset kannustivat sataprosenttisesti Suomea, juhlivat villisti maaleja ja voittoa ja unohtivat kokonaan ajatella, että ovat puoliksi italialaisia. Heidän toinen kotimaansa on voittanut peräti neljä kertaa jalkapallon maailmanmestaruuskisat, kun Suomi juhlii vasta kaikkien aikojen ensimmäistä selviytymistä lajin euroopanmestaruuskisoihin.

Vaikka samalta asialta se melkein tuntui, kun Suomen voittojuhlia katseli. Nämä ovat kuin maailmanmestaruuskisojen voittojuhlat! Olihan juhliin aihettakin, niin kauan tätä on odotettu, mahdoton on muuttunut mahdolliseksi.

Mutta yksi puuttui. Kunpa isäni olisi tämän näkemässä, oli yllättäen voimallisin ajatus joka mieleeni nousi kaiken sen juhlinnan keskellä. En ollut varautunut, että se tunne tulisi niin hallitsevasti esiin, melankolia valtasi ajatuksia vaivihkaa ja pulpahti pintaan varoittamatta, kun pelin loppuvihellyksen jälkeen aloin ajatella, mitä kaikkea tämä tarkoittaakaan. Että ollaan siellä kisoissa ihan oikeasti, eikä sitä ole koskaan ennen tapahtunut.

Tämän jos minkä, olisin isän urheilumaailmasta ehtinyt näkevän. Hän ehti nähdä Suomen voittavan jääkiekossa MM-kultaa, hän ehti juuri ja juuri nähdä Italian voittavan neljännen kerran jalkapallon MM-kultaa, ennen kuin Italian alamäki arvokisoissa alkoi. Mutta Suomen nousua jalkapallon arvoturnaukseen hän ei läheskään ehtinyt nähdä.

Isä oli vannoutunut penkkiurheilija - kaikki perheenjäseneni sitä ovat enemmän tai vähemmän, erityisesti veljeni. Imin urheiluhulluuden äidinmaidosta, ja siksi olen yhä vieläkin kova urheilufani - tai ainakin minut on hyvin helppo saada syttymään urheilusta. Sen huomasin eilenkin, riitti että näin jättiscreenit ja ihmiset suomenlippuineen, ja se nousi heti kuohumaan suoniini: kisahuuma.



Aiheesta sivuten olen kirjoittanut blogissa ennenkin, mm tekstissä Kultaa ja kauniita unia Saku Koivun kanssa .

Lapsena katsoin ja seurasin perheen mukana kaikki arvoturnaukset, lajista välittämättä. Opin heräämään keskellä yötä katsomaan NHL:n pudotuspelejä, töllötin telkkarista yleisurheilun kaikenlaiset arvokisat plus kultaiset liigat ynnä muut, jalkapalloturnaukset tietysti ja talvilajien karkelot. Kaikki urheilu kävi. Paitsi nyrkkeily ja golf, niitä en ole koskaan katsonut enkä oikein osannut pitää urheilunakaan.

Isän kanssa puhuimme usein urheilusta. Olimme jo vuosikausia katsoneet yhdessä lähestulkoon kaikki urheilukisat ja kilpailut, joita olemassa oli. Ne jalkapalloturnaukset, jääkiekkoturnaukset, yleisurheilukarkelot, olympialaiset, mäkihyppykierrokset, hiihdon maailmancupit.

Lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni vahvimpia ääni- ja tunnemuistoja on, kun istuin tai makasin käpertyneenä peiton alle takkahuoneen mustalla nahkasohvalla, isä istui viereisellä tv-tuolilla,  oli ilta ja pimeä, televisio oli auki ja sieltä tuli urheilua, Mestareiden liigaa tai yleisurheilun kultaista liigaa, mitä tahansa jossa selostajan ääni monotonisen unettavana vaivutti minut pikku hiljaa uneen.

Ne olivat onnellisia iltoja, enkä luultavasti missään muussa hetkessä koskaan sen jälkeen ole ollut niin täydellisen rento ja huolia vailla. Elämä oli pysähtynyt niihin hetkiin, oli vain television unettava ääni, sinertävänvihreä välkkyvä valo ja lämmin sohva, vieressä isä joka valvoi. Seuraavana päivänä oli usein koulua tai lukiota, mutta toivoin aina ettei päivä koskaan tulisi, että voisin jäädä siihen hetkeen, kauas velvollisuuksista ja eteenpäin kiitävästä elämästä, ikuisesti.

Kun isän kuoleman jälkeen muutimme hänen taloonsa asumaan, kuulin vielä vuosienkin päästä takkahuoneesta hänen tv-tuolinsa natinan, sen joka syntyi kun istahti sille, vaihtoi asentoa tai nousi siltä ylös.

Tunnen isän poissaolon vahvana yhä vieläkin, kolmentoista vuoden jälkeen, mutta aivan erityisesti se tuntuu tällaisina hetkinä. Kun Suomi voittaa, pärjää ja saa aikaiseksi jotain historiallista. Voittaa jääkiekon MM-kultaa, saavuttaa hiihdossa mitaleita - tai pääsee jalkapallon arvoturnaukseen, saavutus joka vielä kolmetoista vuotta sitten tuntui yhtä epätodennäköiseltä kuin jos joku sanoisi nyt, että Suomi voittaa jonain päivänä jalkapallon MM-kisat.

Mutta emmehän me sellaista voittoa tarvitsekaan, meillä on tämä EM-kisapaikka ja se on meille ihan yhtä iso juttu kuin MM-kulta. Oi Suomi on! Ei puutu kuin se, että isä olisi ollut tätä todistamassa.

Eilen ennen Suomi-Liechtenstein -matsia kävimme katsomassa
Stockmannin jouluikkunat. Kyllä, ne ovat jo auki!



Piditkö lukemastasi? Kommentoi tekstin perään tai jaa teksti alla vasemmalla olevan jakolinkin kautta myös muille!

PAROLA DEL GIORNO: calcio (m) = jalkapallo La Finlandia si è qualificata nei campionati europei di calcio per la prima volta nella sua storia. = Suomi selviytyi ensimmäistä kertaa jalkapallon EM-lopputurnaukseen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Miksi tehdä piparitaikina itse, vaikka valmistaikinoitakin on?

Kukat haudalla eivät ilahduta ketään - viethän vanhemmillesi kukkia kun he vielä ovat elossa

Vastasyntyneestä kiukuttelijaksi - "kiukuttelu" on tärkeä etappi lapsen kehityksessä