Ikä on pelkkä numero, vai onko sittenkään?

Mikä ikä kakussa? Mitä väliä, se on numero vain! 
Kun esikoinen lähti eilen potkulaudallaan kouluun, hän vastasi hyvän koulupäivän tervehdykseeni niin että koko naapurusto raikui: Ja sulle hyvää syntymäpäivää! 

Ja edellisenä päivänä äidin tärkeästä päivästä kuulivat niin naapurit kuin kaupantädit. Meidän äitillä on huomenna synttärit! 

Lapset pitivät huolen, että päivä pysyy muistissa ja tieto siitä kantautuu muillekin, vaikka itse en niin välittäisi koko päivää ajatella - tai ainakaan en sitä sellaisella hartaudella odota kuin lapset omaansa.

Niin, eilen oli syntymäpäiväni ja olen taas kerran sen ajatuksen äärellä, että olen jälleen vuotta vanhempi. Ikä on vain numero, tiedetään, mutta kyllä kai ne numerotkin jotain merkitsevät. Sitä voi tuntea itsensä vaikka viisivuotiaaksi joka päivä, mutta tosiasiat eivät muutu, kuten se, että olen oikeasti yli kolmekymmentä enemmän.

Vaikka ikä on vain numero, tiettyyn ikään saapuminen tarkoittaa kuitenkin ainakin suurimmalle meistä tiettyjä asioita:




opiskelun taakse jättämistä, perheen perustamista, rutiinien vaivihkaista ujuttautumista elämään. Ja vaikka pitäisi kunnostaan ja terveydestään kuinka huolta, ikävuosien karttuminen tarkoittaa kehon vanhenemista, fyysisestä rasituksesta palautumisen hidastumista ja solukuoleman kiihtymistä. Niitä vastaan ei voi loputtomasti taistella, vaikka tuntisi itsensä kuinka nuorekkaaksi.

Mutta ei se mitään! Aina voi todeta, että ikä on vain numero ja elää niin täydesti kuin pystyy. Syntymäpäivästä on kuitenkin aikaa sitten kadonnut se hohto, joka siihen aiemmin kiinteästi liittyi. Voi, niitä lapsuuden kevätpäiviä, kun tuntui ettei oma synttäri saapunut koskaan. Päivä oli niin kiihkeästi odotettu, ettei edellisenä yönä uni tullut melkein ollenkaan silmään.

Jossakin vaiheessa tilanne rauhoittui ja syntymäpäivä neutralisoitui. Kunnes viimein tapahtui kääntyminen toisin päin, eli syntymäpäivän ei todellakaan toivo saapuvan nopeasti! Kaikkea muuta. Juuri kun on selvinnyt edellisen syntymäpäivän tuottamasta järkytyksestä, siitä että tämä uusi (ja korkea) numero on nyt todella minun ikäni, onkin jo uusi kiitämässä vastaan, niin ettei joskus perässä tahdo pysyä. Menen usein hetkeksi hämilleni, jos joku kysyy ikääni, ja pitää hetken ajan ihan miettiä: olenko nyt kolmekymmentäviisi vai -kuusi vai peräti -seitsemän?

Enemmän on nykyisin merkitystä, onko ikä lähempänä edellistä vai seuraavaa kymmenlukua. Kolmekymmentäneljä oli nyt katsottuna ihana ikä, kun oli vasta vähän yli kolmekymppinen. Nyt tässä iässä lähestyvä neljäkymmentä välillä kauhistuttaa, välillä huvittaa. Minäkö sen ikäinen? Minä joka yhä yritän päästä eroon lapsellisuuksistasi ja löytää työelämässä paikkani?

Mutta sitten kun juttelen ikätovoreiden kanssa, niin yksi jos toinen muukin tuntee epäkypsyyttä ikäänsä nähden ja pähkäilee ammatinvalinnan, yleensä uudelleenkouluttautumisen kanssa. Ja se oman iän säikähtäminen, loppuukohan se ikinä tässä elämässä? En usko, varsinkin kun tähän mennessä kokemus osoittaa toista (tästä lisää parin kappaleen päästä).



Ikä on vain numero, mutta ottaen huomioon ihmiselämän rajallisuuden ja kehon taipumuksen rappeutua vääjäämättä, tuo numero kertoo paljon enemmän kuin pelkän ikävuoden. Se kertoo, missä vaiheessa keskimääräistä ihmiselämää olemme kulkemassa, mille kaikelle olemme joutuneet tai joutumassa jättämään lopulliset jäähyväiset (fyysinen huippuikä, nuoruuden tietyt etapit ja vaiheet) ja mitä meillä kaikella todennäköisyydellä on edessä (lisää fyysistä vanhenemista, ikään liittyviä tapahtumia ja muutoksia).

Voimme toki tuntea itsemme nuorekkaiksi, pukeutua nuorekkaisiin vaatteisiin ja käyttäytyä kuten nuoret, ja välillä se on jopa toivottavaakin, mutta ikä - on se kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä numero. Ainakin minulle. Se on merkki siitä, että olen tullut elämässäni tiettyyn vaiheeseen, enkä voi enkä halua käyttäytyä enää kuin olisin yhä jossakin muussa vaiheessa.  Toivoisin voivani hyväksyä vanhenemisen ilman paineita olla jatkuvasti nuorekas ja toiveita olla nuorempi.

Sillä sitähän se on, ikäkriisit sun muut, vaikeuksia ja paineita hyväksyä se, että minun elämäni on nyt tässä vaiheessa, tässä minulle uudessa iässä joka on minulle paljon.

Se on minulle paljon, vaikka tiedän hyvin ettei pitäisi liikaa kauhistella omaa ikäänsä. Katsotaan sitten kymmenen vuoden päästä mitä olen mieltä nykyisestä iästäni - todennäköisesti samaa kuin ajattelen nyt kymmenen vuoden takaisesta ajasta: olinpa silloin nuori, vaikka silloin jo voivottelin että tämänkö ikäinen jo olen. Mutta kuten sanottua, jokainen uusi ikä tulee jokaiselle ihmiselle vastaan vain kerran, ja niin se vain menee, että se yleensä tuntuu paljolta! Hei, meidän vauvamme täyttää jo vuoden! Olenko tosiaan jo kymmenen vuotta; vau, olen jo viisitoista! Ja sitten, vihdoin, olen oikeasti iso ja täytän 18! Entä kaksikymmentäyksi sitten, puhumattakaan kahdestakymmenestäkahdeksasta, silloin olen todella vanha. Sen pidemmälle lapset ja nuoret eivät  osaakaan ajatella, mutta kyllä he sitten jossain vaiheessa sen oppivat, kun kohdalle tulee.

Vaikka enää en syntymäpäiviä kiihkeästi odota enkä valvo öitä sitä ennen, en omaa juhlapäivääni toki inhoakaan. On se aika kiva, kun lapset tuovat lahjat sänkyyn ja ovat ihan aidosti innoissaan (ja vähän kateellisia) siitä, että se ihana juhlapäivä on nyt äidin kohdalla. Ja meillä on vielä puolison kanssa tapana, että kummankaan meistä ei omana synttäripäivänään tarvitse tehdä mitään kotihommia, ei ruuanlaittoa, ei siivousta. Mahtavaa!

Tosin ihan omasta halustani tein aamulla pikasiivouksen, kun minulla oli sellainen harvinaisuus kuin lastenhoitaja apunani koko aamun. Kummityttöni nimittäin ilahdutti heti syntymäpäivän aluksi ilmestymällä, sovitusti totta kai, oven taakse karkkipussin kanssa koulun taksvärkkipäivää tekemään.

Niinpä hän sai viisi tuntia "työskennellä" poikia hoitaen = heidän kanssaan leikkien. Lapset olivat aivan onnessaan serkkutyttönsä seurasta, ja samalla kuurasin toivottoman hiekkaisen eteisen puhtaaksi ja vähän myös olohuonetta ja keittiötä.

Näin tuoreeltaan juhlapäivän jäätyä taas minulla olisi vielä yksi toive: toivoisin voivani kohdata jatkossa syntymäpäivät rauhallisimmin, vielä neutraaleimmin mielin ja ajatella, että en minä sitä nuoruutta takaisin haluaisikaan. Niin paljon epävarmuutta, pelkoa, tunteiden paloa ja aattellisuutta, ainakin oma nuoruuteni oli. Niin paljon kohistaan kaikesta ja halutaan muuttaa puoli maailmaa - mutta sitten huomataankin, että ei tässä elämässä kohkaaminen auta eivätkä elämänkatsomukset ratkaise vaan tärkeintä on se, että ympärillä on rakkaita ihmisiä.

Se on loppujen lopuksi ainoa mikä merkitsee. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä paremmin sen tajuaa. Ja silloin se ikäkin muuttuu vain numeroksi, kun vuosien lisääntymistä voi juhlia rakkaiden ihmisten seurassa, perheen, lasten, ystävien. Olkoon elämä missä vaiheessa hyvänsä, se ei haittaa, kunhan heitä on ympärillä.



Kuten eilen syntymäpäivänäni. Päivän aikana piirakan ja kakun ääressä istuivat kummitytön lisäksi niin ystävät, sisko kuin oma äitinikin. Ja sitten tietysti omat lapset ja mies, joka ansiokkaasti kokkasi illalliseksi uunilohta ja lohkoperunoita (niitä aidolla italialaisella reseptillä tehtyjä) sekä vielä jälkiruuaksi kunnon mansikkakakun, äitini avustuksella tosin.

Kyseessä oli ensimmäinen mieheni tekemä kakkupohja koko hänen elämässään. Aikaisemminkin hän on kakkuja kyllä värkännyt, mutta käyttänyt aina valmista kakkupohjaa. Tästä ensimmäisestiä itse tehdystä pohjasta tuli oikein hyvä, vaikka se jostakin syystä uunissa vähän lässähtikin, äitini opastuksesta huolimatta. Syyksi epäiltiin, että sekaan oli sujahtanut ehkä vähän liikaa leivinjauhetta, tai sitten uunin luukkua oli availtu paistamisen aikana turhan paljon.

Joka tapauksessa maku oli mainio, ja sehän on pääasia! Ja ennen kaikkea kakku syötiin hyvässä seurassa.



Sillä aikaa kun mieheni ja äitini tekivät kakkua, minä vietin "omaa aikaa", missäpä muualla kuin kampaajalla! Mikä olisikaan parempi ajankohta käydä häivyttämässä tyvikasvun harmaat kuin vuosien vierimisen konkretisoiva syntymäpäivä? Käynti nuorensi oloa taas kummasti, niin että vielä häilyvän hetken ajan saatan tuntea olevani lähempänä sitä kolmeakymmentä, vaikka oikeasti neljäkymmentä on paljon lähempänä...

Mutta ikä on vain numero, eikö se niin ollut? Ei siis paniikkia.

Nyt on tyvi taas kunnossa.

Ja hymy herkässä.


PAROLA DEL GIORNO: compleanno (m)= syntymäpäivä  Tanti auguri di buon compleanno! = Paljon onnea syntymäpäivänä!  Buon compleanno! = Hyvää syntymäpäivää!




Kommentit

  1. Lapset osaavat kyllä olla ihania :) meilläkin esikoinen huolehtii, että isä muistaa ostaa kukkia tms. Onnea jälkikäteen. Minullakin tulee tässä kuussa 35v ja onhan se vähän hurjaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos onnitteluista! Kyllä ovat ihania, aidosti mukana kaikissa vanhempiensa juhlapäivissä ja muussakin. Niin, se oma ikä aina tuntuu hurjalta, vaikka mun näkökulmasta vitsi sä oot niin nuori! =)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Vastasyntyneestä kiukuttelijaksi - "kiukuttelu" on tärkeä etappi lapsen kehityksessä

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia

Häviäjät nukkuvat, menestyjät heräävät kello 4.30?