In vino veritas - mutta voiko äiti juoda viiniä?

Lukemista viinilasin äärellä. 
Tänä aamuna cappuccinon ääressä mieleeni tuli vuosien takainen muisto isästäni ja miehestäni ja siitä, kuinka isäni eräänä iltana haki (tulevan) mieheni jostakin opiskelun illanvietosta meille kotiin. Kun he nousivat pihalla autosta, ihmettelin heidän välillään vallitsevaa leppoisaa tunnelmaa ja vilkasta jutustelua.

Mieheni oli aika vastikään tutustunut isääni, heidän yhteinen kielensä oli suomi, jota mieheni ei kovin hyvin vielä osannut, ja lisäksi mieheni on italialaiseksi sieltä ujommasta päästä. Sitä paitsi hän oli vieläkin vähän jäykkänä jännityksestä isäni edessä, olihan hän juuri alkanut seurustella tämän nuorimman tyttären kanssa. Vähempikin italialaista miestä hermoiluttaa!

Isäni huomautti hyvällä tavalla huvittuneena, että hyvinhän tuolta suomen kieli sujuu ja niin tuli juttua koko matkan, oli kiva kerrankin jutella kunnolla. Mistähän moinen johtui? No tietenkin siitä, että mies oli opiskelijariennossa juuri nauttinut muutaman tuopin olutta.

Se hyvä tapauksesta seurasi, että jokin jää suli lopullisesti noiden kahden väliltä, ja sen jälkeen juttelu sujui vapautuneesti ilman alkoholiakin.

Alkoholimuisto putkahti mieleeni siksi, että olen juuri lukenut aihetta koskevan kirjan. Lupailin jokin aika sitten postauksessani Hikeä ja suomalaista alkoholikulttuuria Ratikkamuseossa, että tulen kertomaan ovatko mielipiteeni alkoholista vaihtuneet saatuani luettua Ani Kellomäen kirjan Tiedostavan siemailun taito (Atena 2019).

Nyt on kirja luettu. Miten mielipiteideni kävi? Onko tiettyjen suomalaisten alkoholistereotypioiden kuten perjantaipullon tai "ansaitun" viinilasillisen näkeminen harmittomana tapana muuttunut?





On ja ei. Kun lukee kyseisen kaltaisen kirjan, mikään alkoholissa ei hetkeen näytä enää harmittomalta ja riskittömältä! Jokaisen suomalaisen kannattaisi kyllä lukea tämä kirja. Onhan kulttuurimme sen verran paljon alkoholin marinoima, eikä kukaan suomalainen ole säästynyt alkoholin haittavaikutuksilta tavalla tai toisella. Jokainen tuntee jonkun, jolla on ollut ongelmia alkoholin liikakäytön kanssa tai on yhä. Useimmilta tällainen henkilö tai henkilöitä löytyy ihan lähipiiristä.

Aina kun ajattelen sanaa alkoholikulttuuri, en voi olla näkemättä sitä kahdessa valossa: suomalaisessa ja italialaisessa. On hauska sattuma, että lapsuudessani ristiriitaisen kasvatuksen alkoholiin saaneena ja suhdettani siihen pohtimaan joutuneena olen aikuisena mennyt naimisiin juuri italialaisen miehen kanssa, joka tulee täysin toisenlaisesta alkoholikulttuurimaasta.

Kun tutustuin mieheeni, ei ollut mennyt kauaa siitä kun jo pelkkä ruskean pullon näkeminen sai minut kavahtamaan: syntiä! Punainen Koffin tölkki symbolisoi minulle jotain käsittämätöntä pahaa, ja alkoholin hajun osasin yhdistää lähinnä siihen hetkeen, kun isä ehtoolliskirkossa tuli alttarilta ja hänen hengityksensä haisi viinille. Miten se haju saattoikin tulla nyt isän suusta, se kauhea, kielletty haju. Pieni lapsen mieleni ei ymmärtänyt asiaa.

Nuorena ymmärsin enemmän ja myös sen, että alkoholi ei ole mikään tabu. Vaikea asia se monille suomalaisille on, mutta ei sittenkään mikään kirosana.

Ja sitten löysin itseni keskeltä italialaista alkoholikulttuuria ruokaviineineen, aperitivoineen ja digestivoineen. Ja ymmärsin sen, että Italiassakin juodaan kaljaa mutta siideriä huomattavasti vähemmän kuin Suomessa.

Antiikin Rooman viisautta.

 Nykyisin juon alkoholia silloin tällöin, mutta etenkin Kellomäen kirjan luettuani tajuan, että oma kulutukseni on todella vähäistä. Jos jonain viikonloppuna olemme aterioilla juoneet punaviinipullon kahteen pekkaan, seuraavana viikonloppuna saatan ajatella, että nyt ei avata kun juurihan me juotiin.

Ja jos jonain perjantaina avaan sen lempilonkeroni, en ihan varmasti avaa seuraavana päivänä enkä välttämättä seuraavana perjantainakaan. Kulutus on siis aika satunnaista.

Kirjan myötä vahvistui olettamukseni, että monelle suomalaiselle yhden viinipullon juominen yksinään joka viikonloppu ja jopa monena päivänä viikossa on ihan normaalia. Meille taas ajatus siitä, että avaisimme mieheni kanssa kaksi pulloa illassa eli molemmille oma, on outo. Olisimme molemmat siitä määrästä ihan käkenä! Joskus pää tulee kipeäksi jo siitä kahdesta, kolmesta lasista, varsinkin jos erehtyy juomaan liikaa tyhjään mahaan.

Vaikka mieheni on italialainen, hän ei ole koskaan sylkenyt lasiin silloin, kun on ollut kyseessä illanvietto kavereiden kanssa. Iän ja Suomeen muuton myötä kaveri-illat ovat vähentyneet, ja niin on kaljanjuominenkin. Tässä ehkä tulemme yhteen suureen eroavaisuuteen, joka vallitsee suomalaisen ja italialaisen alkoholikulttuurin välillä:

Italialaisilla juominen liittyy johonkin tilanteeseen ja elämänvaiheeseenkin, ja kun ne menevät ohi, myös juominen vähenee tai loppuu. Suomalaisilla riski siihen, että juominen jää päälle nuoruuden bilevuosien tai muuten juhlapitoisen kauden jälkeen, on suurempi. Suomalainen osaa aloittaa juomisen, mutta ei osaa lopettaa sitä. Italialainen osaa lopettaa, ja myös aloittaa harvemmin tai ainakin vähemmällä humalahakuisuudella kuin suomalainen.

Kun mieheni tuli vuonna 2001 eli vähän alle kolmekymppisenä Suomeen ja koki ensimmäiset hetkensä Helsingin yöelämässä, hän kiinnitti ensimmäisenä huomiota juuri humalahakuiseen juomiseen. Kännit tuntuivat olevan päätarkoitus ensi lasillisesta lähtien, ihan kaikilla. Tosin suomalaiset eivät tässä kunnostautuneet yksin - pahimpia juomareita kuulemma olivat viereisen opiskelijasolun espanjalaiset.


Mutta tilastojen valossa suomalaisten juominen on omaa luokkaansa. Ehkä hätkähdyttävimpiä asioita Kellomäen kirjassa ovat erilaiset tilastotiedot. Esimerkiksi oluen kulutus on Suomessa sitä luokkaa, että jaettuna tasan väestön kesken jokainen yli 15-vuotias suomalainen juo 696 keskiolutpullollista vuodessa. Ja kun ottaa huomioon, että eiväthän kaikki yli 15-vuotiaat todellakaan juo tätä määrää tai edes yhtä ainutta pulloa, niin voi vain kuvitella, paljonko ne suurkuluttajat juovat!

Mielenkiintoisia ovat myös erilaiset vertaukset ja hyvin laaditut kielikuvat, joita Kellomäki ansiokkaasti kirjassa käyttää: Mitä jos kaikissa mahdollisissa yhteyksissä oluttölkin / viinilasin / drinkin tilalle joku vaihtaisi jäätelöpuikon? Jäätelöpuikkoa somen kuvissa kaikista mahdollisista kulmista, jäätelöpuikkoa juhlien kruunuksi, arjen piristykseksi, illan rentouttajaksi, loman kruunaajaksi, ärsytykseen, iloon, suruun, vitutukseen... Johan siinä ihmiset alkaisivat ajatella että jos ei muuta, niin kauhean epäterveellistä ja lihottavaa. Ja miten tuo jaksaa aina noita jäätelöpuikkoja syödä ja hehkuttaa.

Jäätelöpuikko ei tietenkään tuo rentoutta ja nousuhumalaa kuten alkoholi, eikä siihen liity samankaltaisia yhtä vahvoja positiivisuuden mielikuvia joita alkoholiin liittyy. Tätä positiivisuutta Kellomäki juuri suomii kirjassaan. Miksi elämme niin alkoholipositiivisessa kulttuurissa? Vaikka sadattuhannet suomalaiset kärsivät alkoholin liikakäytöstä ja jopa alkoholismista, ja alkoholin monet haittavaikutukset tunnetaan oikein hyvin? Mainonta on tässä ihan tunteeton, se kannustaa alkoholinkäyttöön arkena ja lomalla, mökillä, laivalla ja kotisohvalla.

Lapsiperheiden vanhemmille alkoholi halutaan näyttää keinona nousta "kammottavan, ilottoman rehkimisen" (kirjan sanoin) eli arjen pyörityksen yläpuolelle: coctail-lasillinen hienossa keittiösaarekkeessa lasten nukkumaanmenon jälkeen, vapaailta rintapumpun kanssa baarissa, viinilasillinen milloin vain harrastus- tai vaipanvaihtorumba alkaa kyllästyttää. Äiti on viinilasillisensa ansainnut!

Tätä alkoholipositiivisuutta kritisoin joskus itsekin. Muun muuassa sitä ajattelua, että äiti on nyt vähän väsynyt, äiti tarvitsee viiniä.  En sitä sano, ettei äiti voisi juoda viiniä, kyllä hän voi. Mutta kuten kirjassakin sanotaan, alkoholi ei ole ehkä jo  valmiiksi väsyneelle äidille se paras mahdollinen rentouttaja: pohjimmiltaan alkoholi heikentää yöunen laatua.

Ja kuten blogiani seuraavat tietävät, karsastan kaikkea ajattelua, joka näkee lapsiperhe-elämän ilottomana rehkimisenä ja raskaana raatamisena... Korkeintaan lasten nukkumaanmenon jälkeen voisi nostaa lasillisen sille, että olen niin onnellinen perheestäni - tai sitten sille, että pääsen itsekin pian nukkumaan kun niin väsyttää!

Alkoholipositiivisuutta kritisoin myös niinä hetkinä kun luen lehdestä, miten jouluna ja muina pyhinä niin monet lapset joutuvat pelkäämään humalaisia vanhempiaan. Tai kun joku vauva joutuu huostaan alkoholistivanhemmiltaan. Tai kun kuulen, että ystäväni isä menehtyi alkoholin liikakäytön takia ennen aikojaan - sen joka oli  vuosien myötä jäänyt päälle kuin vaivihkaa,  ilman ojanpohjassa kännissä örveltämistä tai muita klassisia alkoholistin oireita. Suomalaisen miehen perusongelma: hiljainen, ehkä yksinäisyyteen, ehkä muuhun murheeseen juominen oman kodin seinien sisällä, jolloin näennäisesti voi näyttää, että kaikki on ihan hyvin.

Eikö alkoholiin voisi suhtautua ihan vaan neutraalisti? Juoda kyllä voi ja siitä nauttiakin eikä siinä ole mitään pahaa - kunhan ei jatkuvasti ja liikaa juo -  mutta täytyykö sitä niin ylenmäärin hehkuttaa sosiaalisessa mediassa, mainonnassa ja muualla?

Tärkeintä tietysti tässäkin - kuten kaikessa muussa - on kohtuus. Sitähän kirja meille yrittääkin juuri opettaa, tiedostavan siemailun taitoa. Pohjimmiltaan se on kai sitä, että milloin tahansa juommekin, tekisimme sen tarkastaen ensin, miksi juomme ja ennen kaikkea, osaisimmeko myös olla juomatta. Kuten Kellomäki kirjoittaa: Alkoholi voi olla läsnä onnellisissa ja nautinnollisissa hetkissä, mutta onnen ja nautinnon aiheuttajaksi siitä ei ole.

Eli sen perjantaipullon avaamisessa kyse ei ole, että haluan pullon avulla tulla onnellisemmaksi tänä perjantaina, vaan koska olen niin onnellinen siitä, että on perjantai, haluan nyt juoda tämän pullon alkoholia. Ja vaikka alkoholi joissakin tilanteissa vapauttaa ja poistaa turhia jännityksiä sosiaalisissa tilanteissa kuten mieheni ja isäni välillä silloin kauan sitten, ei siitä ole kokonaisen sosiaalisen elämän kannattelijaksi.

Löytyykö totuus viinistä? Ainakin estoja se poistaa ja voi sitä kautta saada totuuden ulos suusta. =) 


PAROLA DEL GIORNO: consumo (m) responsabile di alcool = vastuullinen alkoholinkäyttö Il consumo responsabile di alcool significa sapere il propri limiti e non pensare di poter diventare più felici bevendo le bibite alcoliche. =
Vastuullinen alkoholinkäyttö tarkoittaa, että tietää omat rajansa eikä ajattele voivansa tulla onnellisemmaksi juomalla alkoholipitoisia juomia.



Kommentit

  1. Olipa kiva lukea tämä postauksesi kirjani herättämistä ajatuksista! Suurkiitos! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa jos tykkästi lukea ajatuksiani! Kirjasi oli toden totta mielenkiintoinen ja herätti ajatuksia. Ja niin hyvin kirjotettu, elävää kieltä!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa

Vastasyntyneestä kiukuttelijaksi - "kiukuttelu" on tärkeä etappi lapsen kehityksessä

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia