Pyörävarkaissa vai muuten vain kajahtaneita?

Torpanranta, Munkkiniemi + 21 C klo 11.15. Ei huono!
Harvoin  ovat maisemat niin komeat kuin tänään cappuccinon äärellä. Vieressä kimmelsi meri, ihoa hyväili leppeä kevättuuli, jossa kyllä oli enemmän kesää kuin kevättä. Mutta näennäisen idyllin takana piili hermostuneisuutta ja harmitusta, sellaista joka puskee hyvän tuulen läpi väkisin, kun asiat eivät ole menneet parhaimmalla mahdollisella tavalla.

Päivä kyllä alkoi mitä parhaimmissa merkeissä. Suunnitelma oli hyvä, pyöräretki koko perheellä Munkkiniemeen ja aamiainen Torpanrannassa. Samalla voisin hakea lähistöltä kesäkengät kuopukselle, joista olin tehnyt kaupat netin kierrätysryhmän kautta.

Noin puoleenväliin suunnitelmia asiat menivätkin oikein hienosti. Aurinko paistoi, pyörät pyörivät, ihaltiin puihin puhjenneita lehtiä, voikukkatäpliä ruohikolla ja valkovuokkolaikkuja metsän siimeksessä. Piti enää poiketa siinä talossa, jossa kengät sijaitsivat, ja sillä aikaa muu perhe jäi leikkimään lähimpään leikkipuistoon, joka sijaitsi parin sadan metrin päässä.

Sitten asiat alkoivat mennä pieleen:






Sain kyllä kengät haettua, mutta kun yritin avata ulos lukitsemaani pyörää, ei se auennutkaan. Tai oikeastaan avain ei suostunut lukkoon kuin puoleenväliin asti. Yritin ja yritin, työnsin ja väänsin, alkoi hermostuttaakin ja voimankäyttö lisääntyä, ja - naps! Avain katkesi lukon sisään.

Ei voi olla totta, sitä aina sellaisina hetkinä ajattelee. Parin sekunnin ajan mieli kieltäytyy hyväksymästä tapahtunutta, mutta sitten se valkenee: ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä.

Niinpä lähdin talsimaan kohti leikkipuistoa ja sinne päästyäni säikäyttelin perhettäni hiukan saapumalla ilman Jopoani. Nytkö se sitten varastettiin! mieheni älähti, hänkin kun on oppinut että Suomessa Jopot ovat kuumaa kamaa varastettujen tavaroiden markkinoilla.

Ei auttanut, aamiaiselle mentiin kuitenkin ja onneksi siinä vaiheessa Torpanranta oli niin lähellä, ettei sinne jalankaan kestänyt kauan. Merenrannalla ärtymys rikkoutuneesta lukosta lieveni välittömästi ja alkoi jopa naurattaa. Sitten tajusin myös, että tämän odottamattoman välikohtauksen takia minulle aukeni yllättävä tilaisuus "omaan aikaan". Jouduin nimittäin odottamaan, kun muu perhe pyöräili takaisin kotiin ja tuli hakemaan minua ja pyörää autolla.

Mikäs siinä oli odotellessa, 21 asteen lämmössä ja auringonpaisteessa, edessä meri, joutsenet ja juuri vihertämään herenneet rantakoivut. Ainoa mikä harmitti oli se, että kirja oli jäänyt matkasta ja jouduin pitämään itselleni seuraa omilla ajatuksillani - juuri ja juuri sen kuitenkin kestin.

Lounasaika siinä jo lähestyi, ja tajusin että mikäs estää minua nauttimasta lounaan tässä kaikessa rauhassa. Tilasin lohisalaatin, ja hyvin maistui. Yritin muistella, milloin olin viimeksi syönyt lounaan yksinäni, siis ilman ketään seuralaista, näin hienoissa puitteissa tai ylipäätään milloin viimeksi. Ei tullut mieleen.





Syötyäni läksin kävelemään Munkkiniemen rantatietä pitkin uimarannan suuntaan, haistelin merituulta enkä voinut lakata ihastelemasta rantakoivujen vaaleanvihreyttä. Tämä, juuri tämä on lempihetkeni koko vuotena: juuri puhjenneet pienet koivunlehdet, päivä päivältä voimistuva vihreys puissa.

Ehkäpä koivujen pienet vihreät miellyttävät minua niin paljon siksi, että ne muistuttavat hääpäivästäni, jolloin ravintolakoulu Perhon jokainen pöytä oli koristeltu hiirenkorvilla olevilla koivunoksilla, seinille oli levitetty Marimekon Kaiku-kangasta ja muutenkin joka paikassa oli vaaleanvihreää, kevään voimallisen kasvun väriä, yhtä lempiväreistäni.

Ilmassa oli suurta onnea mutta myös sanoinkuvaamatonta surua ja haikeutta. Häistämme vastaava Perhon työntekijä oli ystävällisesti huolehtinut siitä, että koivunoksia oli ajoissa otettu sisään avautumaan - sinä vuonna kevät ei ollut niin harvinaisen ajoissa kun se nyt on - sillä itse en olisi pystynyt moisesta huolehtimaan. Minulla oli tunne, ettei mikään sinä vuonna avautuisi, sillä isä oli kuollut joulukuussa ja sen mukana suuri määrä iloa sisältäni ja monta vivahdetta siitä lopullisesti. Mutta saapui kevät sitten kuitenkin, lehdet avautuivat koivuissa niin kuin ennenkin ja häissämme ne olivat jo pieniä hiirenkorvia, vähän isompia kuin nyt puissa.

Munkkiniemen rannassa tänään koivut olivat niin kuvauksellisia, että otin niistä monta kuvaa, vaikka yleensä yritän vastustaa nykyistä tapaa vangita kaikki pienimmätkin hetket kuviin. Tai no, minä kirjoitan niistä mielummin, mutta loppujen lopuksi en tiedä, onko asioilla niin suurta eroa. Toiset kuvaavat tapahtumat mielensä muistiin, toiset kirjoittavat. Mutta joka tapauksessa ihmisellä on halu merkitä hetket ja muistot jonnekin, jättää jälki, rakentaa elämänsä kaari noiden muistojen ja jälkien kautta.

Koivujen vihreys huumasi...



...Munkkiniemenrannan ökytalot kylpivät auringossa...

...ja aurinko hyväili niskaa.

Viimein autopartio saapui hakemaan minua ja pyörää, ja suuntasimme kenkämyyjän kotitalolle, johon pyörä oli jäänyt parkkiin. Siellä kävi ilmi, että mieheni oli tullut hakemaan pyörää - ilman pyöränkuljetustelinettä. Hän oli unohtanut ottaa sen mukaan!

Seurasi hikinen sarja yrityksiä saada Jopo mahtumaan auton takakontiin. Takapenkki alas, koiraritilä pois, turvaistuimen siirtelyä puolelta toiselle, kun huomattiin ettei yhden takapenkin alas laskeminen riittänyt, vaan oli laskettava toinen, kahden penkin levyinen puoli.

Mutta eihän se leveätankoinen Jopo tavalliseen farmariautoon mahdu, ei sitten millään! Se tuli tänään testattua perinpohjin. Jos joku sattui seuraamaan puuhiamme lähitalojen ikkunoista, hänellä oli varmaan oikein hauska hetki. Joko vaikutimme erittäin huonosti organisoiduilta varkailta tai sitten muuten vain kajahtaneilta - ja niiltä molemmilta itsemme vähän tunsimmekin.

Ei auttanut muu kuin jättää Jopo uudelleen siihen, lähteä kotiin hakemaan pyöränkuljetustelinettä ja ajaa uudelleen kohti Munkkiniemeä. Sentään mies saattoi jättää tällä kertaa poppoon kotiin ja vaikuttaa tällä kertaa enemmän ihan oikealta varkaalta lukittua Jopoa mukaansa napatessaan .

Ja palasihan hän sieltä viimein rakas Joponi mukanansa! Erityislaatuisesta ja alkavasta suhteestani punaiseen Jopooni olen muuten kirjoittanut täällä blogissa kerran kauan sitten, Ihastusta ilmassa - Joponi ja minä -niminen teksti löytyy halutessasi täältä.

Nyt meillä on enää ratkaistava se, miten saamme jumiin jääneen lukon avattua. Katkenneen avaimen saimme pois lukosta, mutta lukko on ja pysyy kiinni. Harmi, viime aikoina olemme pyöräilleet todella paljon mutta nyt taitaa tulla ainakin pieni stoppi. Tosin ilmojenkin on tästä luvattu viilenevän ja muuttuvan sateisemmiksi, joten ehkä pieni pyöräilytauko ei haittaakaan.

Tosin pyöräily ja minun tapauksessasi nimenomaan kiireettömästi Jopolla tapahtuva, maisemien ihailuun painottuva pyöräily on kuin mikä tahansa muu mielihyvää tuottava toiminta eli mitä enemmän sitä teet, sitä enemmän tekee mieli. Sen vuoksi voi hyvinkin olla, että en jää odottelemaan mieheni ratkaisevan jumittuneen lukon arvoitusta vaan kiikutan Joponi pyöräliikkeeseen tai minne ties lukkosepälle, jonnekin joka vain tekee pyöräilytauosta pikaisesti lopun.




PAROLA DEL GIORNO: bicicletta (f) = polkupyörä Hai voluto la bicicletta? Pedala! 
= Halusit polkupyörän? Polje!
Tämä italian kielen sanonta tarkoittaa sitä, että kun olet jonkun asian halunnut ja saanut, kanna siitä seuraukset, olivat ne sitten mitä hyvänsä. Aivan mahtava sanonta, yksi lempisanonnoistani!









Kommentit

  1. Voi ei :D No mutta ihanaa, kun sait omaa aikaa ja sää oli niin ihana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, oli oikein mukava seuraamus loppujen lopuksi pyörähässäkällä! =)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Vastasyntyneestä kiukuttelijaksi - "kiukuttelu" on tärkeä etappi lapsen kehityksessä

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia

Häviäjät nukkuvat, menestyjät heräävät kello 4.30?