Merkkejä kasvusta ja muistuksia siitä, että sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi

Tästä hetkestä on jo viikkoa vaille viisi vuotta! 
Aamu alkoi eilen meillä voisarvilla. Aamupäivän aikana oli tiedossa vieraita, ja tarkoitus oli nauttia myöhäinen aamupala heidän kanssaan etupihan aurinkoterassilla. Mies kuitenkin nappasi oman voisarvensa pussista jo töihin lähtiessään.


Hei, mäkin haluun! Keskimmäinen, viikon päästä viisi vuotta täyttävä, huudahti lähes närkästyneenä, kun näki isänsä nautiskelevan voisarvesta. Kun muistutin häntä pian saapuvista vieraista ja sanoin, että hän voi toki valita, syökö voisarvensa nyt isän kanssa vai myöhemmin vieraiden ja hyvän kaverinsa kanssa, hänen kasvoilleen levisi ankarasta pohtimisesta kertova keskittynyt ilme.

Oikein näki, kuinka hänen aivosolunsa raksuttivat ja punnitsivat asioiden eri puolia. Välitön nautinto nyt vai pienen odotuksen jälkeen, jolloin voisi kaiken lisäksi syödä yhdessä odotetun kaverin kanssa? Hän vilkaisi voisarvipussia, katsoi herkkua syövää isäänsä, tunsi kaikkien meidän tavoin nenässään sen houkuttelevan uunituoreen tuoksun.

Odotan kaveria ja syön voisarven hänen kanssaan, poika ilmoitti viimein. Voi miten isoksi lapseksi hän onkaan kasvanut! Mikäpä siitä kertoisi paremmin kuin tämä lapsen näkökulmasta äärimmäinen kärsivällisyystesti:




Kun nenän edessä on jotakin herkullista ja tuoksuvaa, vaatii paljon aivojen, kärsivällisyyden ja syy-seuraussuhteen kehittymistä, ennen kuin lapsi kykenee jättämään sen syömisen myöhempään hetkeen. Pieni lapsi etsii välitöntä nautintoa ja tarpeiden tyydytystä, hän ei kykene odottamaan ja ymmärtämään, että jotakin asiaa voi joskus joutua odottamaan ja se voi olla jopa hyödyllistä. No, jotkut eivät opi tätä vielä aikuisenakaan, mutta noin yleensä ottaen tämä ymmärrys lapselle jossakin vaiheessa tulee. Jos syöt voisarvesi heti, olet ilman sitten kun ystävät saapuvat ja nauttivat omistaan - ja joudut katselemaan tyhjin käsin vierestä.

Mieleni täytti hellyys, kun katselin pientä poikaani laittamassa voisarvensa takaisin pussiin ja kaiken todennäköisyyden mukaan vakuuttelemassa itselleen mielessään, että pystyn kyllä tähän, voisarvi odottaa minua vielä 120 minuutin kuluttua, kun vieraat saapuvat. Sen verran sovittuun kyläilyhetkeen nimittäin oli vielä aikaa, ja poikani haluaa usein tietää ajan minuutteina.

Lapsen kasvu on ihan ihmeellinen ilmiö. Tietysti hän kasvaa pituutta, sitä mitataan ahkerasti niin neuvolassa kuin kotona, ja viimeistään vaatekoon vaihtuessa sen huomaa muutenkin.

Mutta sitten on kaikki se muu kasvu, se vielä ihmeellisempi! Siinä missä lapsi vielä aiemmin kieltäytyi hyväksymästä kurahousuja, lainaamasta kaverille lelua, odottamaan mitään yksittäistä asiaa kymmentä sekuntia kauempaa, niin jonain kauniina päivänä sitä huomaa, että kaikki on yhtäkkiä toisin.

Hän aloittaa syömään kuuman ruuan reunoilta, ei keskeltä. Hän ymmärtää, että kurahousut ovat aika kätevät sateella, niin ei tarvitse märissä housuissa kävellä. Hän muistaa sanoa kiitos, kun saa jotakin. Odottaa vuoroaan. Lainaa lelua, kun tietää että sen saa kohta takaisin - tai vaikka ei saisikaan, voi olla että hän haluaa ilahduttaa toista niin paljon että antaa lelun kokonaan kaverille.

Ja jättää voisarven syönnin myöhemmälle, siitäkin huolimatta että vieressä isä ja vielä malttamaton, kärsivällisyydeltään kehittymätön pikkuveli mässyttävät omiaan.

Olen monesti menettänyt hermoni temperamenttisen keskimmäiseni kanssa, jolle niin usein sanat kärsivällisyys, anteeksipyytäminen, omastaan jakaminen ja jonkun oman mielen vastaisesti menevän ja oman vaikutusvallan ulkopuolella olevan asian hyväksyminen ovat hirvittävän vaikeita. Olen tuskaillut hänen temperamenttinsa kanssa ja ajatellut, että milloin hän oikein oppii odottamaan ja hillitsemään tunteitaan edes rahtusen.

Tässä hän nukkuu kahden viikon ikäisenä...
Voisarveen liittyvä episodi osoitti ihanalla ja konreettisella tavalla, että kyllä hän on koko ajan oppinut, siellä jossakin pinnan alla pään sisällä, kaikkien kiukkujen ja itkupotkuraivareiden keskellä ja myötä. Vielä vuosi tai kaksi sitten voisarvinautinnon siirtäminen parilla tunnilla olisi ollut hänelle ylivoimaista ajatteluketjua ja mahdotonta mulle kaikki heti nyt -tahtomisen vastustamista vaativa ponnistus.

Nyt se onnistui. Valitsen myöhäisemmän ajankohdan voisarven syönnille, koska silloin saan siitä kaksinkertaisen ilon syömällä yhdessä kaverin kanssa - sitä paitsi voisi iskeä katumus jos oma voisarvi olisikin jo syöty, kun kaveri tulee kylään ja alkaa syödä omaansa. Tällaisia ajatusketjuja ei vielä ihan pienen lapsen aivoilla pystytä tekemään. On selkeä kasvamisen merkki, kun ne alkavat onnistua.

Ei liene sattumaa, että viime aikoina keskimmäisessäni on tapahtunut muitakin isoja merkkejä tunnetaitojen kehittymisestä. Hän on esimerkiksi oppinut sanomaan anteeksi, lainaamaan omia lelujaan (pikkuveljelle lainaaminen tekee tosin vielä usein tiukkaa...), hän ymmärtää milloin toiselle tulee paha mieli ja miksi, toisin sanoen hänen sosiaaliset taitonsa ovat kehittyneet huimasti. Lisäksi hän on oppinut käsittelemään ja usein jopa nielemään pieniä ja vähän suurempia pettymyksiään. Siinä missä ennen olisi automaattisesti seurannut kiukku ja itku, nyt usein hänen kasvoillaan saattaa nähdä saman äärimmäisen ankarasta pohdinnasta kertovan ilmeen kuin voisarviasiassa, kun hän käy läpi tilannetta päänsä sisällä.

Ja sitten hän saattaa surullisena tai pettyneenä sanoa, tilanteesta riippuen, esimerkiksi: Harmittaa että tämä asia ei mene niin kuin haluan. Mutta sitten hän hyväksyy sen, näen miten sisäinen rauha laskeutuu hänen päälleen kun hän saa tunteensa selväksi ja sitten jatkaa puuhiaan.

Sellaisina hetkinä huokaisen syvään, konfliktilta on vältytty, en ole oikein vielä tottunut siihen hänen kanssaan. Ja tunnen täyttyväni hellyydestä pientä ihanaa poikaani kohtaan, joka on kasvanut niin isoksi ja oppinut niin paljon. Ylpeäkin hänestä silloin olen vaikka tiedän, että se on kaikki hänen omaa ansiotaan, itse hän on asiansa oppinut ja suurimman työn tehnyt.

Ja tällaisina kasvun tajuamisen hetkinä konkretisoituu mielessä jälleen yksi lempirunoistani, Kahlil Gibranin Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi. Runon sanoma on niin totta. Me kasvatamme heitä, ruokimme heitä, asumme heidän kanssaan saman katon alla ja yöllä nukumme miten kuten heidän jalkojensa ja käsiensä alla sängyn reunalle litistyneenä, mutta koskaan he eivät kuulu meille oikeasti, heidän sielunsa ja mielensä ja olemuksensa on meidän omistuksemme ulottumattomissa.

Voimme vain rakastaa heitä enemmän kuin mitään muuta ja nauttia siitä, että saamme pitää heitä lähellämme heidän lapsuus- ja nuoruusvuotensa. Ja sen jälkeen toivoa, että olemme onnistuneet vanhemmuudessa edes sen verran, että lapset haluavat tulla luoksemme kylään ja pitää meihin yhteyttä, kun ovat aikuisia.



...ja tässä istuu jo puolivuotiaana isosiskon sylissä.
Takapakkiakin näissä kasvun hetkissä tietysti tulee, paljon on vielä kiinni vireystasosta ja kokonaiskuormituksesta, eivätkä taidot vielä riitä kaikkien pettymysten ja epämiellyttävien tai rationaalista ajattelua vaativien tilanteiden hallintaan. Mutta toisaalta - riittävätkö ne aina meiltä aikuisiltakaan? Tärkeintä on, että suurimmaksi osaksi riittävät, ja mitä pienempi lapsi kyseessä, sitä enemmän on annettava tilaa sille, että rationaalinen ajattelu ei toimi.

On tietenkin myös luonnekysymys, missä tahdissa kukakin lapsi oppii näitä taitoja. Joillakin on enemmän kärsivällisyyttä pienestä pitäen, toisilla enemmän harkintakykyä, toisilla enemmän empatiakykyä, joillakin taas enemmän vauhtia ja impulsseja kuin toisilla.

Mutta onneksi ennemmin tai myöhemmin he kaikki oppivat, varsinkin jos rinnalla on turvallisia ja lempeitä aikuisia opastamassa. Vaikka itse en aina kaikissa hermoja rasittavissa tilanteissa ole jaksanut välttämättä olla se kaikkein lempein äiti, niin turvallinen olen kuitenkin toivottavasti ollut.

Ja vaikka joskus olen jopa hieman tuskastuneena ottanut vastaan poikani tarvitsevuuden, sen että hän haluaa aina aina aina vaan olla kotona äidin kanssa eikä siis osallistua leikkitoiminnan kerhoon tai mihinkään muuhunkaan ohjattuun toimintaan, niin olen kuitenkin päättänyt tukea ja kannustaa häntä hänen tuntemuksissaan. Jos kotona tuntuu hyvältä eikä kerho tunnu omalta jutulta, sinne ei ole mikään pakko mennä. Olen luottanut, että hän oppii sosiaaliset taidot ja ryhmätoiminnan muutenkin, ehkä omassa aikataulussaan mutta kuitenkin juuri sopivassa tahdissa, hänen tahdissaan.

Tässä hän on jo kaksivuotispäivänä...
Muutama päivä sitten sattui tapaus, joka antoi osviittaa siitä, että ratkaisu on ollut oikea - ja että hän todellakin on kasvamassa isoksi pojaksi. Kävelimme lähialueemme päiväkodin ohitse, sen jonka ohi kuljemme harva se päivä ja joka on yhtenä vaihtoehtona pojan tulevaksi eskariksi. Poika on aina katsonut pihalla leikkiviä lapsia vailla mielenkiintoa, ja jos olenkin yrittänyt ottaa puheeksi sen, että ehkä jonain päivänä tästä paikasta voisi tulla hänen eskarinsa, hän on järjestelmällisesti kieltäytynyt puhumasta aiheesta ja toistanut, ettei ikinä ikinä ikinä halua mihinkään päiväkotiin eikä eskariin. Hän on tuntunut suorastaan kammoavan toisten lasten katsomista ja ajatusta, että hän todella voisi joutua sinne heidän sekaansa.

Mutta nyt, ensimmäistä kertaa, näin hänen katsovan pihalla leikkiviä lapsia pieni mielenkiinnon pilkahdus silmissään. Puhelin siitä, miten naapurin poika käy tässä paikassa eskarissa ja siitä, miten hänen hyvä kaverinsa A (se joka eilen tuli sitä voisarvea syömään) on tässä päiväkodissa ja jatkaa vuoden päästä eskariinkin, ja sitten voisitte mennä sinne vaikka yhdessä.

Sitten voisin tutustua siellä kaikkiin poikiinkin, hän sanoi varovainen innostus äänessään ja katsoi aidan takana palloa potkivaa poikajoukkoa. Niin voisit, vastasin uskaltamatta tuskin hengittää. En voinut uskoa, että hän sanoi sellaisen lauseen. Ja saman tien tunsin liikutuksen sisälläni. Tiesin, että ne ajat kun hän ei enää haluakaan olla aina aina aina vaan äitin kanssa kotona, ovat koko ajan lähempänä. Ja vaikka sen kuuluukin mennä juuri niin,  liikutun silti. Vanhemman tärkeimpiä tehtäviä on lempeästi tukea lasta hänen hitaassa irtautumisessaan ja itsenäistymisessään vanhemmistaan; koko lapsen kasvu on tätä hidasta irtautumista, mutta vaikka sen kuinka tietää ja tiedostaa ja lapsen jokaisesta kehitysaskeleesta tällä tiellä iloitsee, ei se silti lakkaa myöskin tekemästä kipeää.

Pojan myönteinen suhtautuminen eskariin menoon ei tällä erää kestänyt kuitenkaan kauan, jo heti päiväkodin ohitettuamme hän otti minua kädestä ja sanoi, ettei kuitenkaan halua mennä eskariin, ei vaikka A tulisi sinne myös. Vastasin, että siihen on vielä hyvin pitkä aika, yli vuosi vielä, eikä vielä tarvitse ajatella asiaa jos ei halua. Äiti, miten pitkä aika on yli vuosi? hän kysyi. Onko se tosi tosi pitkä aika?

On se. Se on niin pitkä aika, että ehtii mennä kesä ja syksy ja talvi ja joulu ja kevät ja vielä toinenkin kesä. Se on niin pitkä aika, että ehditään mennä nukkumaan ja herätä monta sataa kertaa.

Hyvä, hän huokaisi vastauksen kuullessaan. Hyvä, koska minä niin tykkään olla sinun kanssa kotona äiti koko päivän ja tehdä asioita yhdessä, käydä kaupassa ja mennä junalla ja leikkiä pihalla. Niin minäkin tykkään, vastasin. On ihanaa että olet kotona äidin kanssa koko päivän, on ihanaa käydä kaupassa ja mennä junalla ja leikkiä pihalla sinun kanssasi.

Ja sitten ajattelin vielä mielessäni seuraavaa: On ihanaa, että olet minun suloinen pieni poikani ja saan viettää päivät aamusta iltaan kanssasi eikä minun tarvitse viedä sinua päiväkotiin muiden hoidettavaksi; on ihanaa että sinut tekee onnelliseksi se että saat olla äidin ja pikkuveljen kanssa ja tehdä arjen pikku asioita, sillä tiedän että jonain päivänä olet iso ja saat onnesi aivan muista asioista; on ihanaa että olet vielä pieni ja mahdut syliini, vaikka jalkasi ovat jo uhkaavasti koukussa muistuttaen siitä, että kohta ne ovat jo niin pitkät ettei niitä saa syliini millään ilveellä.

Että saan etuoikeuden olla äitisi ja pitää sinua lähelläni kaikki nämä vuodet, ennen kuin kasvat niin paljon että riennät jo omaan elämääsi, johon minä en enää kuulu.

Niin lapseni, joka päivä kasvat vähän lisää ja on olemassa sellainen kummallinen juttu, että äidistä se on yhtä aikaa aivan ihanaa ja aivan mahdottoman haikeaa, saatan jopa itkeä ja hymyillä asialle samaan aikaan. Sellaisia ajatusketjuja meillä aikuisilla joskus on, eikä niitä koskaan opi ymmärtämään ja hallitsemaan, vaikka kuinka yrittäisi.


Sinun lapsesi eivät ole sinun

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.
He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,
ja vaikka he ovat sinun luonasi,
he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa,
mutta et heidän sielujaan,
sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.

Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen käden voimasta,
taivu riemulla.

Kahlil Gibran, Profeetta, 1923


...ja tällainen autopoika hän oli kolmevuotispäivänään

PAROLA DEL GIORNO: crescere = kasvaa I bambini crescono, imparano nuove cose e sviluppano nuove abilità ogni giorno - che gioia per i genitori ma anche una fonte di costante nostalgia: il tempo sembra volare sempre troppo di fretta! = 
Lapset kasvavat, oppivat uusia asioita ja kykyjä joka päivä - vanhemmille se on ilon aihe mutta myös loputon haikeuden lähde: aika tuntuu aina kiitävän liian nopeasti!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Vastasyntyneestä kiukuttelijaksi - "kiukuttelu" on tärkeä etappi lapsen kehityksessä

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia

Häviäjät nukkuvat, menestyjät heräävät kello 4.30?