Räkänokat pysykööt kotona, kiitos!

Taas tarvitaan näitä.
Äidit ja isät, käsi sydämelle: kuinka moni on joskus vienyt päiväkotiin tai muuhun hoitopaikkaan lapsen, jonka on tiennyt olevan hieman puolikuntoinen? Toisin sanoen edellisenä iltana on ollut kuumetta, nenä vuotaa, on räkäistä yskää tai lapsi on hieman tavallista haluttomampi ja väsyneempi.

Voin aika varmasti sanoa, että lähes jokainen vanhempi on joskus tehnyt niin. Lapsi työnnetään päiväkotiin pikapikaa lyhyen kotona potemisen jälkeen, vaikka kaikki näkevät ja kuulevat jo kaukaa, ettei hän vielä on täysin terve. Aamulla lapsi tuntuu lievästi kuumeiselta, mutta viedään hoitoon siinä toivossa, että se menisi ohi päivän aikana. Ei kerrota hoitajalle, että lapsi on yöllä valittanut vatsakipua ja tehnyt löysää kakkaa, koska juuri nyt olisi niin mahdottoman monimutkaista jäädä lapsen kanssa kotiin. Ajatellaan, että kyllä siellä niitä pöpöjä joka tapauksessa pyörii, joten eivät minun lapseni pöpöt paljon enää asiaa pahenna.

Tuloksena on, että päiväkotiryhmissä yksi jos toinen lapsi köhii tai pyyhkii räkäänsä hihansuuhun ja tartuttaa samalla puolet ryhmänsä muista lapsista - ja kipeän lapsen hoitoon tuovat vanhemmat ovat oikeassa: pöpöjä päiväkodeissa riittää!

Viime aikoina olen huokaillut syvään lähes joka kerta, kun vien lapseni aamulla kerhoon:

Sieltä taas tulee tuo ikinuhaa poteva räkänokka sormiensa kanssa ja tarraa lapseni käteen kiinni. Tuolla yskii kämmeniinsä tyttö, jonka kanssa näen hänen rientävän leikkimään hengitysetäisyydelle samoilla leluilla. Hoitajat pyyhkivät milloin kenenkin nenää, joka on leikin touhussa alkanut valua.

Myönnän, että olen erityisen pöpökammoinen ihminen, mutta silti. Kaikki lähtevät etukäteisolettamuksesta, että päiväkodeissa lapset sairastuvat herkemmin ja tätä asiaa tukevat sekä tilastot että todellisuus. Mutta mistähän tämä sairastuvuus alun perin johtuukaan? Eivät pöpöt päiväkoteihin itsestään ilmaannu, vaan niitä kantavat sinne lapset, jotka on päästetty hoitoon tartuttavaa sairautta potevina. Jos jokainen vanhempi havannoisi lastaan tarkasti ja pitäisi huolen, että puolikuntoinen lapsi pysyy kotona, tartuntojen määrä laskisi radikaalisti.

Puhkeamassa olevia, vielä oireettomia mutta jo tartuttavia tauteja ei tällä metodilla toki voida eliminoida, mutta iso osa epidemioista voitaisiin välttää ihan vain sillä, että lapsi pidettäisiin kotona, kun sairauden oireita ja erityisesti kuumetta vielä on. Olen täysin varma, etteivät läheskään kaikki vanhemmat pidä kiinni kaksi kuumeetonta päivää kotona -säännöstä, joka takaisi jo aika hyvän tartuttamattomuuden.

Sama asia yskän ja nuhan kanssa. En ole lääketieteen asiantuntija, ja korjatkaa jos olen väärässä, mutta vahva tuntumani on, että valtoimenaan vuotava nenä ja jatkuva, räkäinen yskä pitävät sisällään runsaasti tarttuvia pöpöjä. Silloin tällöin niistäminen ja yskiminen kertovat jo ohi menneestä taudista, mutta siitä ei taatusti ollut kyse esimerkiksi sinä kertana, kun lapseni kerhoryhmäläinen valutti nenästään räkää lattialle asti ja yski liioittelematta ainakin kymmenen kertaa minuutissa.Olin vakuuttunut, että jos olisin voinut mitata lämmön, se olisi näyttänyt selvää kuumetta.

Kahden päivän päästä myös lapseni valutti räkää lattialle, yski ainakin kymmenen kertaa minuutissa ja kuumemittari näytti selvää kuumetta.

Vuodenvaihteessa lapsi aloitti täysiaikaisesti kerhossa, ja puolentoista viikon kuluttua tuli ensimmäinen flunssa. Sitä en pitänyt ihmeenä, olinhan huomannut yskät ja nuhaiset nenät jo ensimmäisellä viikolla. Onneksi kyseessä oli nopeasti ohi menevä lastentauti, ja kuume kesti vain kaksi päivää eikä pahoja hengitystieoireitakaan ollut. Odotimme silti kiltisti kaksi kuumeetonta päivää ennen kerhoon menoa eli pidin osaltani huolen, ettei tauti siirry eteenpäin.

Turhauttavaa on se, että välillä tunnen olevani ainoa, joka niin tekee. Ehkä monet vievätkin sairaan lapsen hoitoon juuri siksi, että turhautuminen pikku hiljaa kasvaa liian suureksi: mitä hyötyä siitä on, että minä suojelen muita lapsia tartunnalta, mutta muut vanhemmat eivät ajattele yhtään muita lapsia kuin omaansa? Kun oma lapsi on taudin jo sairastanut, viedään hänet hoitoon vaikka vielä tartuttaisikin, eihän se enää ole meidän ongelmamme Ja koska niin monet vanhemmat kokevat vääryydeksi sen, että taas oma lapsi sai taudin siksi, että sairaita lapsia tuodaan hoitoon, niin laitetaan vahinko kylmästi kiertoon.

Joku voi kuitata asian toteamalla, että lapsethan sairastavat aina paljon ja heidän kuuluukin sairastaa, jotta vastustuskyky karttuu. Näin toki on, mutta uskon sen karttuvat ihan riittävästi muutenkin. Tarvitaanko jatkuvaa pommitusta ja väen vängällä tartuttamista?

Meidän perheessä hoitopaikasta kantautuvien tautien taakka ei lepää ainoastaan lapsen harteilla - eikä varmasti monissa muissakaan perheissä. Minä olen tähän mennessä saanut tartunnan lapseltani noin 70 %:ssa hänen sairaustapauksistaan. Ei siis riitä, että joutuu jännittämään lapsen toipumisen puolesta ja sen, minkälaatuinen kamala kuumetauti häneen milläkin kertaa on iskenyt, valvomaan, lääkitsemään ja pahimmillaan juoksemaan lääkärissä. Sen jälkeen sairastut itse, ja viimeisetkin henkiset ja fyysiset voimat menevät siihen. Työ kärsii, deadlinet paukkuvat ja joskus jopa on pakko kieltäytyä työtarjouksista - eli suoraa ansionmenetystä vielä päälle.

Tämänhetkinenkin kuumesairauteni on lapseltani saatu. Neljättä päivää petipotilaana ei paljon naurata, vaikka lapsi onneksi selvisi paljon vähemmällä. Ja taas on lääkekaapin flunssantapposuoralla käyttöä:
Kuumelääkkeitä, nenänhuuhteluliuosta, mehiläisvahanenäsuihketta, C-vitamiinia, echinaforsea...
Tosin joskus tuntuu, että mitä enemmän tartuntoja pelkää, sitä varmemmin niitä saa. Joskus kadehdin heitä, jotka syövät mitä sattuu silläkin uhalla, että immuunipuolustus kärsii, eivät pidä jokaista ihmispaljoutta potentiaalisena tautipesäkkeenä ja suhtautuvat muutenkin kaikin puolin rennosti sairauksiin. Itse en vain siihen pysty, vaan esimerkiksi lapsen sairastaessa pelkään joka flunssan kohdalla pahinta eli vähintään aivokalvontulehdusta. Jos ei muuta, niin sairastaminen haittaa ja rajoittaa normaalia elämää ihan riittämiin - varsinkin kun kannatan niin vankasti kahden päivän kuumeetonta karanteenia ynnä muita varotoimenpiteitä.

Sairaustiukkisäidin leima ei sitä paitsi ole ollenkaan kiva. Viime talvena Roomassa ystäväpariskuntamme katsoi minua aika hitaasti, kun ulkona syödessämme sain kuulla, että heidän lapsellaan oli aamulla ollut kuumetta ja yskäkin oli ihan kuultavissa. Siinä samassa tempaisin tyttäreni istumasta heidän väsähtäneen oloisen lapsensa vierestä ja siirsin toiseen päähän ravintolan pitkää pöytää. Yritin selittää, että en millään tahtoisi tartuntaa nyt, kun parin päivän päästä oli tulossa Suomesta ystävä kylään ja tiedossa oli paljon turistitoimintaa. Eivät tuntuneet siltikään ymmärtävän ja sanoivat vain, että tuskin tuo mitään tarttuvaa on.

Eihän se sillä kerralla tarttunutkaan, vaikka lapset illan mittaan lopulta leikkivät yhdessä ravintolan leikkihuonetta myöten.  Ties vaikka italialaiset pöpöt ovat vähemmän tarttuvaa lajia? Suomessa tartunnalta säästymiseen on sen sijaan vaikea uskoa. Siksi hyväksi lopuksi pyyntö kaikille vanhemmille: räkänokat pysykööt kotona, kiitos!


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Hiiriperhe vintillä ja rotanruumis seinässä - elämämme luontokappaleiden kanssa

Minun valintani: Kuopus täytti kolme vuotta ja jatkan yhä kotiäitinä