Nautinnollisesti rikottu lupaus ja takaisin tummaan suklaaseen

Tummaa ja täyteläistä

Tammikuu alkaa kääntyä lopuilleen ja uuden alun tuntu vaihtua pikkuhiljaa kevään odotukseen. Siihen ei tarvita kuin pari aurinkoista talvipäivää ja hetki, jolloin kuulee ensi kertaa lintujen puhjenneen laulamaan. Minulle tämä tapahtui tänään, kun viikon kuumetaudin jälkeen pääsin ulkoilmaan. Mitä oli tapahtunut sillä aikaa, kun olin maannut pedissä peittojen alla? Yhtäkkiä kaikki oli niin kirkasta ja häikäisevää ja linnut lauloivat kaikkialla. Kevät! Siellä se jossakin kaukana  tekee tuloaan, vaikka emme sitä vielä tunne vaan vasta aavistamme.

Kuinkahan moni uudenvuodenlupaus on tässä vaiheessa vuotta jo rikottu ja haudattu vähin äänin?

Ainakin oma uudenvuodenlupaukseni rikkoutui tällä viikolla surkealla ja epäoikeudenmukaisella tavalla. Suustani alas päätyi kiellettyä, ihanan sokerista maitosuklaata monen palan verran. Selitys on kuitenkin heti valmiina, kuten aina lupauksien rikkoutuessa. Mutta oma selitykseni onkin ihan omaa luokkaansa, totta kai.

Söin maitosuklaata tietämättäni, huomaamattani ja tahtomattani. Miten sellainen muka on mahdollista?

Näköjään on, kun asiat oikein alkavat mennä pieleen. Kaikki alkoi flunssastani, jonka seurauksena sekä haju- että makuaisti lakkasivat toimimasta kolmantena sairauspäivänä. Kuitenkin syötävä oli ja kipeän olon tuottama herkuttelunhalu pyrki pintaan, vaikka minkäänlaisia makunautintoja ei olekaan luvassa, kun nenä tukossa herkuttelee.

Ja vaikka en itse jaksanut vääntäytyä kauppaan, palvelu pelasi ja mies toi töistä palatessaan mukanaan jaffaa ja sallittua herkkuani tummaa suklaata. Hän on esimerkkini innoittamana vaihtanut itsekin suklaansa tummaan versioon, ja tämänhetkinen yhteinen pikku harrastuksemme on kokeilla tarjolla olevia makuvaihtoehtoja ja etsiä niistä parhaimpia. Omiin suosikkeihini kuuluu chilisuklaa, mieheni innostuu appelsiinista. Vahvoilla ovat myös minttutäyte- (muistuttaa after eightiä), mansikka ja sitruuna-inkiväärimaut. Erityisesti jälkimmäinen on todella mielenkiintoinen ja makuhermoja hivelevä tuttavuus. Makeanhimon hillitsemisessä se on ihan ykkönen, sillä se auttaa aterianjälkeiseen makeannälkään, mutta jo yhden palan jälkeen tulee tyytyväinen olo, ja toinen pala tuntuisi liian tymäkältä.

Pari iltaa sitten mies ilmoitti kotiin tullessaan löytäneensä kaupasta mielenkiintoisen uutuusmaun, creme brulèen. Siinä se levy odottaisi keittiön sivupöydällä, kun seuraavan kerran jaksaisin nousta vuoteesta. Jonkin ajan kuluttua niin kävikin, ja köpöttelin keittiöön tavanomaiselle teenkeitto-C-vitamiinitankkaus-kuumeenmittauskierrokselleni. Oli hämärää, vain ikkunalaudalle sitkeästi jämähtänyt joulukynttelikkö valaisi ja suklaalevy oli nopeasti auki. Naps levy poikki ja pala suuhun - ja ai kun oli hyvää! Nenä oli tukossa enkä siksi makuvivahteita paljonkaan aistinut, mutta tunsin kyllä suklaan sisuksen mukavan rakeisuuden ja makeuden. Onpa muuten makeaa tavaraa ollakseen tummaa suklaata, pohdin syödessäni ja mietin, millaiselta maku mahtaisi terveillä makunystyröillä maistua. Varmaan ihan mahtavalta, paremmalta kuin mikään maitosuklaa. Onnistunut valinta, onnittelin miestäni ja tuumin, että uusi suosikkitummasuklaamakuni taisi sitten olla tässä.

Olihan siinä koira haudattuna. Neljättä palasta syödessäni aloin ajatella, että jotakin oli pielessä. Ei ainakaan kovin tumma suklaa mitenkään voi olla näin hyvää ja makeaa -  parasta olisi tarkistaa ainakin kaakaoprosentti. Sytytin valot ja käänsin levyn kansipuolen ensi kertaa esille: maitosuklaata creme brulè -täyteellä, siinä luki isoin kirjaimin.

Oih ja voih. Mieheltä oli jäänyt huomaamatta, että vaikka levy oli samankokoinen kuin tummat levyt, kannesta puuttui tummista suklaista tuttu kaakaoprosentti ja koko tumma suklaa -merkintä. Lopputuloksena oli, että karkkilakkolupaukseni, joka siis kieltää maitosuklaan mutta sallii tumman, rikkoutui - tietämättäni.

Turha sitä oli jäädä parkumaan, ja koska vahinko oli jo päässyt tapahtumaan, söin vielä muutaman palan lisää nauttien epätoivoisesti joka hetkestä. Sen jälkeen ryhdistin selkäni, siivosin levynkääreet roskiin ja muistutin itseäni siitä, että tämä nautiskelu oli sitten viimeinen lajissaan. Eli karkkilakko jatkuu pienestä vastoinkäymisestä huolimatta, ja erehdyksessä tapahtunutta rikkomusta ei ikään kuin oteta huomioon.

Tapahtuma antoi kuitenkin ajattelemisen aihetta. Aloin pohdiskella, onko karkkilakkopäätökseni tehnyt minulle lopulta kepposet: karkit, maitosuklaan ja lakun olen kyllä jättänyt pois, mutta tilalle on tullut tumman suklaan makuarmeija, tihenevää piparinnapostelua ja viimeisimpänä villityksenä Ben&Jerry`s -jäätelön syöminen (kokonainen kippo meni kevyesti kahdessa illassa). Toki olen myös ollut sairaana ja kuten aina silloin, syömiseni on hyvin kummallista eli käytännössä päivä saattaa mennä kokonaan syömättä ja sitten illalla syön jotakin, mikä alas vain menee, sillä pelkään liiallista energiavajetta jos en mitään koko päivänä syö. Mutta silti.

Toisekseen, petänköhän vain itseäni sillä, että sallin kaiken maailman minttutäyte- ja mansikkapalatummansuklaan, jonka valmistusainelistaa en edes uskalla lukea läpi, sillä tiedän sokerin määrän aivan liian suureksi? Olisikohan alun perinkin pitänyt päättää, että kaikki valkoinen sokeri pois ja sillä hyvä? Todennäköisesti lakkoni olisi rikkoontunut jo monet kerrat sellaisella päätöksellä, ja kaikesta huolimatta uskallan olla heikosti ylpeä siitä, että tammikuu on tähän asti sujunut ilman lakua ja karkkia. Olkoonkin, että taikinanpalajäätelö on käytännössä jäätynyttä karkkia ja piparissa on varmaan enemmän sokeria kuin lakussa. Mutta jostakin pitää alkaa, kun sokeria lähtee karsimaan.

Tänäänkin ruokakaupassa kävelin viileästi ohi, kun lakumaistiaistiskin takaa houkuteltiin maistamaan uunituoretta, pehmeää, tuoksuvaa Kouvolan lakritsia. Olen kieltäytynyt tarjotuista turkinpippureista ja suklaakonvehdeista, vastustanut kohta jo kuukauden ajan kiusausta avata kaapissa lymyilevä maitosuklaalevy ja pystynyt olemaan napostelematta joulusta jääneet viimeiset Fazerin siniset Mariskoolin pohjalta. Aika hyvin henkilöltä, joka entisessä elämässään kaiveli vaikka kaapit puhki etsiessään tyydytystä karkinhimoonsa ja lähti lähikauppaan milloin muka mitäkin maitoa ostamaan ihan vain saadakseen lakupussin samalla reissulla.

Tumma suklaa on siihen nähden pieni pahe, olkoonkin vaikka minttutäytteellä. Tumman suklaan etuihin kun kuuluu vielä se, että sitä ei voi syödä levykaupalla. Siihen maku on liian täyteläinen ja kaikista täytteistäkin huolimatta karvas. Mutta pienestäkin annoksesta saa paljon hyvää, antioksidantteja ja virkeyttä. Tumma suklaa kun sisältää paitsi pienen määrän kofeiinia ( n.20 mg / 30 gramman annos) myös piristävää hermostimulantti teobromiinia (se ainesosa, joka on koirille myrkkyä eli jonka takia suklaata ei pidä koirille antaa, etenkään tummaa!) sekä fenyylietyyliamiinia, jolla on mielialaa kohottava vaikutus.

Karkkilakko siis jatkukoon samoin kuin parhaimman tummasuklaamaun etsintä!