Pizza al taglio vs. McDonalds - kumpi voittaa?

Kyllä pizza aina hampurilaisen voittaa.
Yksi häpeällisimmistä mokista, jonka Italiaan matkustava turisti voi tehdä, on päätyä syömään paikalliseen McDonaldsiin. Ja kuitenkin niin monet sen tekevät, ainakin hampurilaisravintoloiden jonoista päätellen. Itse olen pitänyt alusta lähti kiinni siitä, että Italiassa ei Mäkkäreissä käydä, piste. Suomen kaltaisissa alkeellisemman ruokakulttuurin maissa (jossa ei edes prociutto-kinkun päälle ymmärretä) sen voi vielä ymmärtää ja hyväksyä, mutta että Italiassa, kaiken hyvän ruuan alkukehdossa!

Kun kyse ei ole edes siitä, että mcdonaldsit olisivat ainoita helppoja ja edullisia vaihtoehtoja pienen budjetin tai tiukan aikataulun matkailijoille. Italia kun pursuilee muita, oikeasti hyviä ja italialaisia vaihtoehtoja, kuten esimerkiksi pizza al taglio, paloina myytävää pikaruokapizzaa tai pasta express-tyylisiä lounaspaikkoja. 

Eivätkä turistit ole valitettavasti ainoita, joita hampurilaiset yhä enemmän nyky-Italiassa houkuttelevat. Tämän huomaan selvästi joka kerta, kun olemme mieheni perheen kanssa vaikkapa shoppailemassa:

Kun tulee aika etsiä ruokapaikka, miehen pikkusisko suunnistaa lähimpään McDonaldsiin yhtä vakaasti ja varmasti kuin minä sitä välttelen. Ne hampurilaiset kun vaan ovat niin hyviä, että on pakko saada! Entäpä pizza al taglio -ravintoloiden mahtavat valikoimat eritäytteisiä pikkupitsoja ja friteerattuja risottopalloja eli supplita, mozzarellapalleroita ja perunaputkia eli crocchetteja? Eivät kuulemma siskon mielestä yllä maussa samaan eivätkä ilmeisesti trendikkyydessäkään, sillä käyväthän kuulemma kaikki muutkin nuoret tai nuorekkaat aina McDonaldsissa.

Terveysruokaa eivät riisipallot ja perunaputketkaan takuulla ole ja taatusti yhtä huonolaatuisissa öljyissä paistettuja hiilihydraattipommeja kuin Mäkkärin ruokakin, mutta ainakin maku on jotakin parempaa. Pikapizzapaikoissa myös raaka-aineet ovat aivan toista kuin ylikansallisissa hampurilaispaikoissa ja oikeasti houkuttelevia, on pizzaa tuoreella artisokalla, kesäkurpitsalla, munakoisolla ja muilla kasviksilla sekä tietysti prosciutto-kinkulla, bufala-mozzarellalla ja muilla iki-ihanilla Italian-herkuilla.

Mieheni sisko elää kehitysvammansa vuoksi ainaista teini-ikää ja on siksi hyvä ikkuna noin viisitoistakesäisten maailmaan fanituksineen ja alttiuksineen uskoa, että jos jalkapalloidoli mainostaa Mäkkäriä, sen on oltava trendikästä. Hän ei ole ainoa italialainen teini-iässä oleva, joka toimii samalla tavalla. Jollain konstilla McDonalds on Italiaan levittäytymisensä jälkeen onnistunut saamaan jalansijaa etenkin nuorten keskuudessa - sama kehityskulku kuin muissakin länsimaissa. Ja italialaiset nuoret sen kun lihovat. Sattumaako? Ei varmasti.

Siksi tuli ihan surku tänä aamuna, kun silmiin osui pikku-uutinen McDonalds-ketjun suunnitellusta laajentumisesta Italiassa. Tarkoituksena on avata jopa sata uutta hampurilaisravintolaa Italiaan 450 jo olemassa olevan lisäksi. Kun muut maat varovat investoimasta talouskriisin kourissa painivaan Italiaan, Mäkkäri uskoo italialaisissa olevan potentiaalia yhä innokkaammiksi (ja lihavammiksi) hampurilaissyöjiksi. Toivoa sopii, että esiin putkahtelevat hampurilaisravintolat eivät aja ahtaalle maan omia pikaruokayrittäjiä eli pizza al taglio -ravintoloita. Se vielä puuttuisi, jos Italian-reissuilla hyvän pikaruokalounaspitsan löytäminen menisi vaikeaksi, mutta Mäkkärin keltaisia kaaria näkyisi joka puolella.

Jo nyt olemassa olevat tuntuvat joskus olevan liikaa, ikään kuin väärässä paikassa. Kauppakeskuksissa ne eivät kenenkään silmään osu, mutta Espanjalaisten portaiden kaltaisten seutujen keskellä kyllä. Toki McDonaldsien ulkonäössä on haettu hillittyä ja ympäristön arkkitehtuuriin sopivaa tyyliä, mikä onkin ihan vähintä mitä ketju voi tehdä. Jos minulta kysyttäisiin, Italiaan ei kaivattaisi yhtään keltaisilla kaarilla varustettua ikkunaa, eikä varsinkaan Rooman historialliseen keskustaan.

Oma päätös olla syömättä McDonaldsissa Italian-reissuilla on pitänyt alusta lähtien, aina siitä hetkestä kun kuusitoistavuotiaana pääsin vihdoin käymään unelmieni maassa ja pöytälaatikkoromaanieni tapahtumapaikoilla. Kyse oli isosiskoni kanssa tekemästäni viikonloppureissusta Como-järvelle ja Milanoon, jonka aikana maistoin elämäni ensimmäistä kertaa aitoa italialaista pizzaa, tosin pyöreänä versiona illallisravintolassa enkä palapitsana.

Valitettavasti kauan odotettu makuelämys jäi kovin hailakaksi ja epätäydelliseksi, sillä liekö liian ison unelman toteutumisen aiheuttama jännitys vai epäonniseen aikaan iskenyt vatsatauti, mutta mahani oli koko matkan ajan ihan kuralla. Tuskin sain pizzaa alas suustani, ja muistan jälkeen päin vain sen, että kummastelin italialaista tapaa jakaa täytteet säntillisesti omiin kasoihinsa pizzan päälle eikä sikin sokin sekaisin kuten suomalaisissa pitoissa. Toinen muistikuva liittyy mustekaloihin ja siihen, että huomasin niiden maun muistuttavan hiukan kanaa ja olevan ihan mukiinmenevä etovasta olosta huolimatta - kyse taisi siis olla frutti di mare -pizzasta tai sen sellaisesta. Tarkkaan en enää muista, vaikka kyseisen ravintolan kuitti oli minulla tallella päiväkirjan välissä vuosikausia.

Milano-päivän ruokailuista muistan sen, että siinä vaiheessa alas ei mennyt enää edes mustekala, vaan koko päivä meni paastotessa. Ehkä se olikin onni, sillä muut ruokailivat tuona päivänä Burger Kingissä, ja koska minulla ei ollut tuolloin vielä aavistustakaan pizza al taglion tapaisista lounasvaihtoehdoista joita Italialla oli tarjota, osasin vain olla harmistunut siitä, että Burger Kingissä syöminen ei minulta onnistunut. Olivathan kaikki kaverini käyneet siellä hampurilaisella omilla ulkomaanmatkoillaan mutta minä en - kerrassaan kamalaa siis!

Pizzasta kirjoittaminen on saanut veden kielelle, ja muutenkin olo on koko illan ollut kumman nälkäinen. Syy siihen on selkeä ja löytyy lounaan kuittaamisella hampurilaisella ja ranskalaisilla. Ei tosin McDonaldsissa vaan kunnon ravintolassa, ja hampurilainenkin oli "terveellisempi" versio eli ruispekonihamppis, mutta lopputulos oli etenkin annokseen kuuluvan ranskalaiskeon vuoksi sama: pian lounaan jälkeen iskevä ja koko illan kestänyt napostelunhalu.

Karkkilakko on ollut koetuksella, mutta kestetty on, vaikka kaapissa lymyilee avaamaton Fazerin Lontoon Rae -suklaalevy (lempisuklaatani). Oli se siellä eilenkin, mutta tasapainoisen lounaan ja päivällisen jälkeen ei asia lainkaan vaivannut - toisin kuin tänään ranskisten syönnin herättämän sokerinhimon kourissa. Mitä suklaalevy kodissani tekee, älkää kysykö. Vastaan silti: alkaessamme pikku hiljaa purkaa maailmanloppuvarusteltua ruokakaappiamme levy putkahti esiin kikhernepurkkien ja tomaattikastiketölkkien välistä. Sinne se oli unohtunut ja hautautunut, vaikka tarkoitus oli ollut nauttia levy hyvissä ajoin ennen karkkilakon alkua.

Vielä yksi annos ranskalaisia, ja levy repeää auki, se on ihan varma. Ei siis enää yhtään ranskalaisannoksia Mäkkärissä tai muuallakaan kiitos, ei Suomessa eikä Italiassa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Hiiriperhe vintillä ja rotanruumis seinässä - elämämme luontokappaleiden kanssa

Maskilla vai ilman? Ensimmäinen kerta kasvomaskin kanssa oli elämäni hikisimpiä kokemuksia