Leivinuunin lämpöä ja savustettu Italian-vieras

Kuivat puut ja lämpiävä leivinuuni.
Meillä on onni asua talossa, jossa on leivinuuni. Epäonneksemme olemme molemmat melko tumpeloita tulenteossa, joten iso komea uuni seisoo enimmäkseen kylmänä ja käyttämättä. Aina välillä, yleensä talvipakkasilla, innostumme sitä sytyttelemään, ja tuloksena on tupa täynnä savua, vimmaista tuulettamista ja entistä kylmempi huonelämpötila.


Viimeksi näin kävi pari vuotta sitten, kun saimme päähänpiston lämmittää uunia Italiasta saapuvan vieraan vuoksi. Ajatus siitä, että nauttisimme vieraan kunniaksi hieman tavallista parempaa ruokaa tulen rätistessä ja lämmittäessä taustalla tuntui vain niin houkuttelevalta, varsinkin kun tiesimme vieraan olevan varsin kylmänarka tapaus. Kai mukana oli myös ripaus näyttämisen halua, sen verran monesti vieras oli mieheltäni ihmetellen kysellyt, miten kummassa hän on voinut muuttaa niin kaukaiseen ja kylmään paikkaan kuin Suomi.

Ilmanpaineiden täytyi sillä hetkellä olla aivan harvinaisen epäsuotuisia talomme hormistoissa, sillä kaikki savu tuntui työntyvän sisälle taloon eikä haiventakaan piippuun päin. Keittiö oli muutamassa hetkessä sankan savun peitossa, ja seuraavassa olivat jo muutkin huoneet savustettuja. Palovaroittimet pärähtivät tietenkin soimaan, ja paniikin vallassa irrottelimme pattereita, avasimme kaikki mahdolliset ovet ja ikkunat ja yritimme hillitä savuavaa tulipesää uunissa. Lopulta se oli taltutettava vedellä ja yhä savuavat halot kannettava ulos hankeen.

Vieraan tuloon oli muutama vartti aikaa, ja kotimme kunto oli lohduton:

Savupatsas kiersi kattoa, leivinuuni oli värjäytynyt edestä pikimustaksi ja lattia sen edessä lainehti vettä, puusälää ja märkiä sanomalehtiä. Pahimpana kaikesta, koko talossa leijui pistävän vahva, hengitykseen käyvä savunhaju. Ovet ja ikkunat laskivat sisään turhankin pirtsakkaa pakkasilmaa, ja paitsi pahanhajuinen, kodistamme tuli pian jäätävän kylmä.

Mutta ei auttanut, mieheni oli jo lähdettävä hakemaan vierasta lentokentältä ja minä jäin yksin kaaoksen keskelle. Sanomattakin oli selvää, että ruuanlaittopuuhat olivat jääneet kesken, ja suunniteltu illallinen makasi vielä jääkaapissa ja pastapurkissa avaamattomana ja tiukasti paketoituna.

Vaikka kolmessa vartissa saa ihmeitä aikaan, pasta on nopeaa ruokaa ja vieraskin lopulta viihtyi, savustui vain heikosti eikä edes palellut, tapaus jätti sen kovat jäljet, että leivinuuni on siitä lähtien saanut olla rauhassa. Aina välillä haaveilen paistavani siellä karjalanpiirakoita, uunipuuroja ja margheritapizzoja, mutta sitten muistan taas savuongelmat ja innostus katoaa.

Asia vaivaa minua usein. Tuntuu kylmältä, että kodissa on leivinuuni, jota ei käytetä. Siinä se jököttää isona ja valkoisena keittiön kulmassa, ilman tarkoitusta tai ainakin pelkkänä koriste-esineiden pitopaikkana, vaikka parhaimmillaan se voisi olla kodikas ja lämmin kodin sydän.

Tiedän sen jo siitä, että menneinä vuosina uuni oli kovassa käytössä. Isäni lämmitteli sitä talvisaikaan ihan jo lämmityskuluissa säästääkseen, mutta kyllä siinä jokusen kerran paistuivat ne uunipuurot ja karjanpiirakatkin - ja pitsat. Pienenä tyttönä maailman mukavimmalta paikalta tuntui takkahuoneen sohva Akkarien ja salmiakin kera, kun isä istui uuninluukun ääressä tulta kohennellen, puut ritisivät ja paukkuivat ja mukava lämpö levisi huoneisiin.

Kun tuleva mieheni vieraili ensimmäisiä kertoja isäni luona kylässä, olikin sitten pöydässä tarjolla leivinuunissa paistettua pitsaa. Kovin sai siinä tietysti tehdä työtä tajutakseen, että kyseessä todella on sama ruokalaji kuin italialaisissa pizzerioissa, mutta kohteliaasti mieheni suhtautui kymmenen sentin pitsapohjaan,  kärähtäneeseen juustopäällysteeseen ja ananaspaloihin, italialaisten mielestä vähiten sopivaan pizzanpäällysteeseen. Pitsanteko ei ole helppoa eikä etenkään hyvän, rapean ja ohuen pitsanpohjan, sen on ymmärtänyt mieheni itsekin Suomeen muutettuaan.

Avaimet siihen olisivat periaatteessa käsissämme, on leivinuuni, italialaista pitsanteko-osaamista ja kaikki. Enää puuttuu se, että leivinuuni saadaan kylmästä koriste-esinetelineestä lämpimäksi, eläväksi kodin sydämeksi, josta savut eivät puske keittiöön ja joka käyttäytyy siten kun haluamme, ei syty, sammu, savuta ja vedä vuorotellen ja miten sattuu, kuten tähän saakka on käynyt.

Tänä iltana kotimme sydän on lämmin. Melkein ihmeeltä tuntuu, mutta tällä hetkellä uunin perukoilla hehkuu nätti hiillos, koti ei haise savulta eikä ovia ja ikkunoita ole tarvinnut aukoa. Puut syttyivät parilla tulitikulla, paloivat tasaisesti ja liikoja savuttamatta ja pääsimme lounastamaan kodikkaan tulenrätinän ääressä kuin parhaimmassa tulisijamainoksessa ikään.
Iloisesti palaa!

Mitä on tapahtunut?

Joko kyseessä on täydellisten olosuhteiden sattuma eli pakkaspäivä, hyvät tuuli- ja ilmanpaineolot sekä perinpohjin kuivuneet polttopuut, tai sitten kannatti vain vihdoin kuunnella nuohoojan ohjeita. Joka vuosi hän on niitä tainnut ystävällisesti jakaa, mutta ehkä vasta nyt äly oli tarpeeksi kypsynyt niiden vastaanottamiseen: lämmityksen aluksi ilmanvaihto pois päältä, ikkunanräppänä auki ja tarpeeksi hormin lämmittelyä. Sen jälkeen kyllä sujuu tulenteko. Näin viime viikolla piipahtanut nuohooja minua neuvoi, ja niinhän se sujuikin. Ehkä salaisuus piili ilmanvaihdon kytkemisessä off-asentoon, sillä voin vaikka vannoa, että sitä ohjetta en ollut aikaisemmin kuullut.

Tai sitten tänään oli vain hyvää tuuria, ja huomenna on taas talo täynnä savua. Tai sitten ei. Innostus tässä ainakin syttyi, ja näen jo sieluni silmillä itseni lämmittelemässä leivinuunia harva se päivä, säästäväni lämmityskuluissa pitkän sentin ja kantavani pöytään leivinuunituoreita, herkullisia puuroja ja piirakoita. Mies meinasi ryhtyä pizzantekoon heti tänään, mutta varmuuden vuoksi päätimme pitää tämänpäiväisen lämmityksen harjoituskertana, niin hyvin kun se alusta asti sujuikin.

Mutta ehkä jo huomenna paistuu leivinuunissamme aito, oikea italialainen margherita-pizza. Lupaan kertoa, jos näin käy.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Me emme halua emmekä voi - miksi jäin pois penkkariajeluista lukiossa?

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Minun kokemukseni ei ole sinun kokemuksesi, onneksi - ajatuksia lestadiolaisuudesta

Lapsiluku täynnä - miksi harrastaa enää seksiä?

Jos ei lähde, voi katua loppuelämänsä. Miksi se tuli mieleeni Triplan Surf Housessa?