Kateudesta, kirjoittamisesta ja erilaisuuden kunnioittamisesta


On tapahtunut useammin kuin kerran, että minun on epäilty kirjoittavan blogiani ja valitsevan siihen aiheita rahan ja julkisuuden takia. On ajateltu, että kirjoitan tienatakseni rahaa ja saavuttaakseni mahdollisimman paljon lukijoita. Onko se sitten totta?

En ihmettele näitä luuloja. Onhan totta, että monet tänä päivänä kirjoittavat blogia päätyönään ja kaikki heidän toiminnassaan tähtää mahdollisimman suureen lukijakuntaan, joskus jopa keinoista ja yksityisyyden (joko omansa tai toisten) rajoista välittämättä. 

Bloggaaminen on nykyaikana yksi ammateista, monelle toimeentulon lähde ja siksi rinnastettavissa mihin tahansa muuhun työhön. Tämä on joillekin ihmisille vielä vieras ajatus, ja voi hyvällä syyllä sanoa että bloggaaminen on tätä nykyä yksi vähiten arvostetuista ammateista. Ainakin jos vastaanotetun törkyn ja haukkumisen määrällä mitataan. 

Nykymaailma on yhtä sisällöntuotannon ja kyltymättömän some-uteliaisuuden aikaa, mutta monesti he jotka tuottavat sisältöä ja somettavat, saavat epäkunnioittavaa ja halveksivaakin kohtelua osakseen.

Minunkin toimeentuloni tulee kirjoittamisesta ja sisällöntuottamisesta, mutta ei blogin kautta. En saa blogistani kuukausipalkkaa enkä klikkauksista tuloja. Itse asiassa en saa tätä nykyä mitään rahaa blogista, sen jälkeen kun Kaksplussan verkostoblogit lakkautettiin ja mahdollisuus (erittäin pieneen) kuukausikorvaukseen tietyn lukijamäärän ylittyessä loppui. 

Postauksen kuvituksena maisemia
elokuun lopulta Pallas-Yllästunturin kansallispuistosta,
jossa vaelsin ystävän kanssa neljä päivää. 

Se ei haittaa, sillä en ole koskaan kirjoittanut blogia rahan takia.  Enkä edes mahdollisimman suuren lukijamäärän. Suosituimmilla (korona)teksteilläni on kyllä reilusti yli 100 000 lukijaa, mutta toisaalta nykyään uusien postauksien lukijamäärä on lähempänä joitakin satoja kuin joitakin tuhansia. Vain jotkut vanhat, hakukoneoptimoidut tekstit pitävät yllä isoa lukijamäärää. Kokonaisuudessaan Mustikkapastan tyyli ja aiheet eivät todellakaan houkuttele isoja massoja. 

Blogikirjoittamiseen minua ajavat aivan muut syyt, joita olenkin jo jonkin verran aiemmissa postauksissa käsitellyt, mm teksteissä Miksi kirjoitan? Haaveita ja oivalluksia autofiktiosta  ja Paljonko saan blogista palkkaa, kirjoitanko koronasta rahan takia sekä maailma, jossa lääkäriin ei pääse

Kirjoittaminen on kuin hengittämistä minulle, olemisen ja elämisen kannalta välttämätöntä toimintaa, tarvehierarkiassa lähes perustarpeiden kaltainen. 

Itsekästäkö siis? Kirjoitan mitä haluan koska minä haluan, minun tarvitsee? Ulkopuolisesta ja varsinkin ilkeällä silmällä katsovasta voi siltä harhaanjohtavasti näyttää. Mutta jos avoimin silmin tarkastelee tekstejä, huomaa niissä isossa kokonaisuudessa selkeän punaisen langan:

Kirjoitan, koska haluan levittää iloa, myönteisyyttä, rakkautta, valoa. Joskus myös vähän tietoa tai uusia näkökulmia ajankohtaisiin aiheisiin, kuten ympäristön tilaan tai koronavirukseen liittyen. Ja sitten tietysti treenaan kirjoittamista luovan kirjoituksen menetelmällä eli ajatusvirtatekniikalla, jollaista blogin tekstit usein ovat. 

Eli juuri sillä tekniikalla, jota blogikirjoittamisen ammattilaiset aina varoittelevat: älä kirjoita päiväkirjamaista ajatusvirtaa, jos haluat menestyvän blogin. No, minä en sellaista tavoittelekaan.


Sen sijaan toivon teksteilläni edes yhdelle lukijalle tuottavani jotain hyvää, saavani valon kasvamaan tässä pimeässä, vihan ja kateuden vaivaamassa maailmassa. Yhdelle tuottamani valo peittää alleen ja verrattomasti voittaa monetkin loukkaantumiset ja ihmettelyt, joita tätä blogin perustarkoitusta ymmärtämättömät kokevat. 

Kenenkään kokemusta kuitenkaan vähättelemättä. Ymmärrän erilaiset reaktiot ja ihmettelytkin. Ihminen reagoi aina asioihin omista lähtökohdistaan ja kyvyistään käsin, omien pelkojensa, traumojensa, kokemuksiensa ja sydämensä kautta. 

Eikä kukaan voi mennä arvostelemaan toisen kokemusta ja kokemista, siihen ei kenelläkään ole pätevyyttä eikä oikeutta. Vain ihminen itse voi havahtua mahdollisiin virheellisiin päätelmiinsä toisen motiiveista ja ahtauteensa eri tavalla toimivien kunnioittamisessa ja hyväksymisessä. 

Asioiden jakaminen on kirjoittamiselleni oleellista. Siksi kirjoitan julkisesti enkä vain pöytälaatikkoon päiväkirjaa (koska niinkin voisin aivan hyvin tehdä). Siksi käsittelen vaikeita ja kipeitäkin aiheita, mitään kavahtamatta. Käsittelen omaa elämääni sivuavia aiheita aina kun tarpeelliseksi katson, mutta aina kunnioituksella sivullisia tai asiaan liittyviä ihmisiä kohtaan, ilman panettelua tai ilkeyttä (ilkeä en edes osaa olla vaikka yrittäisin...) 

Taustalla on toki myös jotain itsekästäkin: kun käsittelen kipeää tai mitä tahansa muutakin aihetta, saan omat ajatukseni järjestykseen. Oma oloni paranee, selkenee, kevenee. Selviän vaikeuksista ja suruista kirjoittamalla; toisaalta myös iloni kasvaa kirjoittamalla.

On kuin aivoissa myllertävistä sekalaisista ajatuksista muodostuisi itsestään koneen ruudulle teksti, ja kun luen sen, ihmettelen hetken mistä ne sanat oikein tulivat. Sitten huomaan, että juuri noin ajattelen, juuri näin on hyvä. Eivätkä ajatukset myllerrä enää vaan saavat nekin rauhallisemman muodon. 


Tai kun kirjoitan esimerkiksi luonnosta tai lapsista, tekstin kautta kaikki se hyvä mitä nämä aiheet tarjoavat ikään kuin konkretisoituvat tekstissä. Ja ne tummemmatkin puolet kuten kasvatuksen vaikeus, kiukuttelut ja talven masentava pimeys, saavat perspektiivinsä; ymmärrys niistä ja niiden merkityksestä tärkeänä kokonaisuuden osana laajenee. 

Ja kun seuraavan kerran kävelen metsässä tai katselen lasten leikkiä, muistan paremmin kuin ennen arvostaa näitä asioita elämässäni, ja teen jatkossakin parhaani, jotta viisaasti osaisin hoitaa tehtäväni ja velvollisuuteni äitinä ja luontoa kunnioittavasti kohtelevana ihmisenä. 

Kuka sellaista sitten epäilee, että kirjoittaisin rahan takia? Valitettavasti epäilyt tulevat läheltä. Kaukaisempaa lukijaa tuskin toisaalta edes kiinnostaisikaan asia, varsinkin kun nykyaikana blogilla tienaaminen tiedetään aivan normaaliksi asiaksi. 

Mikä sitten ajaa läheisen ihmisen epäilemään moista? Miksi toisen kirjoittamisesta ja jopa mahdollisesta tulojen saamisesta sillä ei voi iloita ja myötäelää sitä hänen kanssaan? Miksi ajatus blogilla tienaamisesta tai menestymisestä on niin vaikea? Miksi herkkänahkaisuus blogin aiheiden suhteen, pelko siitä että käytän jonkun tilannetta omien ammatillisten tai kirjoittamiseen liittyvien kunnianhimojeni välineenä? 

Miksi on niin vaikeaa ymmärtää, että motiivini on hyvä (eli rakkaus), ja että kirjoittaminen auttaa minua selviämään omista vaikeuksistani? Nämä ovat kysymyksiä joita olen pohtinut viime aikoina ankarasti. 


Selkeitä vastauksia ei ole, mutta jos ajattelee asiaa laajemmin ja ihmisluontoa yleisellä tasolla, niin mikäpä onkaan yleisempi motiivi toisen arvostelulle, toisen tekemisten ihmettelylle ja vihastumiselle toista kohtaan kuin kateus, vihan ohella alhaisimpia ihmisen tunteita. Se ei ole taustalla aina, mutta hyvin usein on: Se mitä minä haluaisin tehdä ja olla mutta en syystä tai toisesta pysty/osaa/halua/ehdi, en siedä toisessakaan, siis kadehdin ja vihaan eli arvostelen, ihmettelen ja suutun. 

Tiivistän julkisesti kirjoittamisen yhden motiivin yllättävältä taholta saadulla ajatuksella. Kyseessä on Italian euroviisuvoittaja Måneskinin solistin Damiano Davidin eräässä haastattelussa esiin tuoma ajatus taiteentekemisestä ja musiikin saamasta julkisuudesta. Ja koska (proosa)kirjoittaminen luetaan myös taiteeksi, sitaatti sopii tähän erinomaisesti: 

"La musica permette questo miracolo di estendere ad altri argomenti molto personali e privati, difficili anche, delicati. Sono e restano profondamente tuoi, ma al tempo stesso diventano una confessione che arriva a un pubblico più ampio, e in questo passaggio che è come una consegna, anche in te trovano un loro posto, una loro elaborazione. Si superano, si accettano. 

Musiikki tekee ihmeellisellä tavalla mahdolliseksi laajentaa hyvin henkilökohtaisiin ja yksityisiin aiheisiin, vaikeisiin ja herkkiinkin. Ne ovat ja pysyvät syvästi yksityisinä, mutta samaan aikaan niistä tulee ikään kuin suuremman yleisön tietoisuuteen saapuva tunnustus, ja tämän viestinlähettämisen kaltaisen siirtymän kautta ne löytävät sinussa paikkansa ja tulevat käsitellyksi. Pääset niistä yli, hyväksyt ne." 







Kommentit

  1. Isot massat tuovat mukanaan ne tilastolliset trollit eli jos on tarpeeksi kävijöitä niin mukaan mahtuu muutama ammattimielensäpahoittaja, provokaattori, yleisesti kaikesta kaikille kateellinen luonne, ihminen jolla on ihan liikaa vapaa-aikaa ja kauhean paha olo jota purkaa viattomiin ja netissä se käy ilman riskiä ottaa turpaansa.

    Jäisi koni kommentti kirjoittamatta jos ne pitäisi sanoa vasten naamaa. Toisekseen viestinnästä vain 7 % on sanallista joten kun ilmeet, eleet, tapa sanoa asioita jne puuttuu niin väärinymmärtäminen on enemmän kuin todennäköistä.

    Itsellä samat syyt osittain, kirjoittaminen on lopultakin se luovuuden ala jossa olen parhaimmillani, musaa teen ja soitan mutta olen siinä vain keskiverto, sanat sen sijaan löytävät maalinsa helpommin ja niihin kohdistuu oma , sisäinen kunnianhimoni: -haluan joskus saada aikaiseksi muutaman lauseen joilla on todella merkitystä. Lisäksi hupailu sanoilla on riemastuttavaa ja yleensä sen riemun tunnistaa muutkin.

    Sun henkinen tasosi on niin korkeammalla kuin omani, siksi luen, oppiakseni, yrittääkseni muuttaa huonoja puoliani, tai ainakin niin että ne olisivat omassa karsinassaan ja siinä sinun tekstisi auttavat. Olet niin tolkun empaattinen että pelottaa... .

    Minua ei haittaisi että saisit tästä rahaa, vaikka olisi mainoksia, ihan sama, sisältö ratkaisee.

    Kun jossain lukee esim jotain tällaista: " bloggaajista vain pieni kärki ansaitsee elantonsa pelkällä blogin pitämisellä mutta jos onnistut ja menestyt niin saata saada jopa tuhansien eurojen kuukausitulot mainoksista". Tuosta tuppaa jäämään tavan lukijalle päähän: "Bloggaajat ansaitsevat jopa tuhansia euroja kuukaudessa." Olen huomannut että joutuu joskus toistamaan jopa kolme - neljä kertaa jonkun asian, ennen kuin voi olla varma että kuulijat/lukija ymmärtää sanoman suurinpiirtein oikein. Toisto toisto ja toista. Ja minä vihaan toistoa, tulee typerä olo.

    On kehitettävä sellainen panssari suojaksi paskanjauhajia kohtaan että ei satu, ettei kulu loppuun. Ilkeydet ovat saaneet monet vaikenemaan, Musta Pastikka ei vaikene, eihän!!??!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeessa oot, niin kuin yleensä melkein aina... Juuri tuo kasvottomuus on netin huono puoli, kun ei ole oikeaa kohtaamista niin on helppo kaataa sitä törkyäkin toisen niskaan. Onneksi kuitenkin on paljon hyviäkin puolia ja hyviä ihmisiä mahdollista kohdata täällä somessa, ihmisiä joilta voi oppia uutta ja joiden tekstit ja sanat lämmittää, voimaannuttaa ja ilahduttaa. Niin kuin esimerkiksi sun.=)

      Oot kyllä riemastuttavan luova kirjoittaja, sun tekstejä lukee hymyssä suin (käyn nimittäin välillä kurkkimassa sitä sun blogia myös). Yleensä luen silloin just kun tarvitsen piristystä ja kuitenkin jonkun oikeasti ajattelevan ihmisen tekstejä, enkä mitään turhia löpinöitä.

      Oon iloinen että saat mun teksteistä jotain myönteistä, se on se tarkoitus mikä ajaa mua kirjoittamaan julkisesti. Omasta henkisestä tasostani en osaa sanoa, pieneksi itseni tunnen mutta siinä olet oikeassa, että empatiaa mulla on vaikka muille jakaa. Ai niin, sitähän jaankin. =)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Juoksuharrastuksen aloittaminen vuosien tauon jälkeen – Juoksen kuolemaa karkuun

Miltä tuntuu kevään valo? Haparoivia yrityksiä kertoa se sanoin: "Vain se mitä kirjoitan on totta"

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin