Lapsen viisaus on tähtien valoa: varhainen viisaus ja mitä se tarkoittaa


Katsellessani nelivuotiasta kuopusta nukkumassa vieressäni perhepedissä, mieleeni usein muistuu elävästi hänen syntymänsä aika. Se miten ensimmäisenä iltana kotona sairaalasta paluun jälkeen laskin hänet viereeni pinnasänkysivuvaunuun, peittelin pikkuruisen vartalon ja kävin pitkäkseni viereen. Jaahas, nyt sitä sitten pitäisi yrittää nukkua ja odottaa, milloin tulee ensimmäinen itkuherätys. 

Nukahdin ja nukuin sikeästi. Kunnes yhtäkkiä heräsin tunteeseen, että minua tuijotetaan. Katsoin kelloa, se näytti että olin nukkunut yli viisi tuntia. Apua, vauva, miten se ei ole herännyt, onko se hengissäkään! 

Sitten käänsin päätäni ja näin suolalampun hämärässä valossa suuret ja tummat, kiinteästi katsovat silmät. Niissä välähti valoa, kun pieni pää vähän liikahti. Ikään kuin pienet tähdet olisivat silmissä tuikkineet. Vauva oli aivan rauhallinen, ei inahtanutkaan, katsoi vain. Ja silmissä oli niin viisas katse että olin sen edessä sulaa vahaa niin kuin äidit tietysti aina ovat vauvojensa edessä. Nostin hänet viereeni ja hän ruokaili aikansa, nukahti sitten uudestaan.

Tähän tyyliin asiat jatkuisivat koko vauvavuoden ja tuohon katseeseen tulisin heräämään vielä lukemattomia kertoja. Kuopus nimittäin teki koko vauvavuotensa niin: ei itkenyt koskaan (siis aivan kirjaimellisesti ei koskaan, kyse ei ole siitä että olisin vain armeliaasti unohtanut hankalimmat hetket), nukkui ensimmäisestä yöstä lähtien yöpainotteisesti ja pitkiä pätkiä kerrallaan, ja kun nälkä yllätti, hän avasi silmänsä ja alkoi tuijottaa. Ja millä katseella! 

Kun lapsi syntyy, avaa silmänsä ja katsoo niillä aikuista, sanomme usein näkevämme lapsen katseessa viisautta. Jotain iätöntä, ikään kuin lapsi kantaisi mukanaan kaiken maailman tiedon muttei vain osaa kertoa siitä. 

Lippuja, lippuja ja lisää lippuja. Postauksen kuvituksena
4- ja 7-vuotiaiden ykkösleikkejä, lippujen ja karttojen piirtäminen. Kuopus
on vastikään aloittanut omien lippujensa tuottamisen.

Vastasyntyneen katseessa on ihan totta ikään kuin jotakin salattua viisautta. Mutta on isommankin lapsen. Vielä leikki-ikäinenkin ja usein myös tätä isompi kantaa katseessaan sitä salaisuutta. 

Mikä se salaisuus sitten on, miksi lapsen katse aiheuttaa aikuisissa sellaisen tunteen? 

Ehkä se on lapsen katseen kirkkaus, ehkä tähdentuikeen kaltainen valo joka iiriksen tai pupillin tienoilla välkähtää. Ehkä se on katseen avoimuus ja verhottomuus, vielä naamioita vailla. 

On kuin lapsen silmät näkisivät vielä toisiin maailmoihin, sinne josta he ovat tulleet ja josta aikuiseksi kasvettuaan unohtavat tulleensa. 

Kun olin synnyttämässä nyt yksitoistavuotiasta esikoistani, elin sairaalan suihkuhuoneessa ihmeellisen hetken. Vaivuin eräänlaiseen transsiin, omaan sisäiseen maailmaan jossa kaikki ulkopuolinen oli sulkeutunut pois. Synnytysregressioksi sitä virallisin termein kutsutaan ja tieteellisesti selitettynä sen saavat aikaan lääkkettömän synnytyksen aikana kehossa vallitseva hormonimyrsky: oksitosiini rentouttaa ja saa supistukset jatkumaan, mielihyvähormoni endorfiini auttaa jaksamaan ja toimii luonnollisena kivunlievittäjänä. 

Parhaimmillaan tuloksena on eräänlainen tajunnantilanmuutos, lähes kivuton ja jopa nautinnollinen tila, jossa voi kokea myös kehosta irtaantumisen tunteita. Sellainen transsitila minut yllätti kun pääsin sairaalaan suihkuhuoneeseen lämpimän veden alle. 

Ja oudommaksi vain muuttui: 



minut valtasi tunne, kuin olisin hakemassa lastani toisesta maailmasta. Olin siirtynyt jostakin uudesta ovesta, tämän maailman järjeltä suljetusta, ja olin käymässä toisessa todellisuudessa. Siellä josta hakisin lapseni. 

Tunne hallitsi ajatuksia hetken, sitten se keskeytyi uuteen, vaativaan ja kiivaaseen tunteeseen, joka herätti regressiosta: ponnistamisen tarve oli alkanut eli kohdunsuu avautunut täyteen mittaansa. Lapseni oli nyt valmis syntymään.

Tämä tunne eli regressioon vaipuminen on toistunut kahdessa muussakin synnytyksessäni. Keskimmäisen kävin hakemassa "toisesta maailmasta" jumppapallon päällä sairaalahuoneessa itseäni keinuttaen, kuopuksen hain synnytysammeen lämpimässä vedessä kelluen.

Tämä tunne toiseen maailmaan siirtymisestä on ollut joka synnytyksessä vahva. Ja kun olen katsellut lasteni kirkkaita silmiä ja yhä katselen, ajattelen usein että kyllä se varmaan on ihan totta, että he ovat toisesta maailmasta tulleet, ehkä me kaikki olemme mutta korkeintaan vain lapsena muistamme siitä välähdyksiä ja kannamme siitä tietoa.  

Lapset ovat tämän maailman valo. Heidän silmissään on sitä valoa, jolla maailmasta on mahdollista tehdä parempi, puhtaampi ja rakkauden täyttämä paikka. Ja jollain oudolla tavalla minusta tuntuu, että näinä nykyaikoina lapsissa on tuota valoa enemmän kuin koskaan ennen. 

Itse näen tuota valoa paitsi omissa lapsissani, myös monissa ystävieni lapsissa, sukulaislapsissa, kummilapsissani. Ympärilläni on lukuisia lapsia, joiden viisaus, herkkyys ja kyvykkyys yllättävät minut kerta toisensa jälkeen ja joiden rinnalla tunnen omat tietoni ja taitoni hyvin pieniksi ja rajoittuneiksi.


Joitakin vuosia sitten törmäsin käsitteeseen varhainen viisaus ja että se on meidän aikanamme kasvussa. Varhainen viisaus ja sen kasvu on monimutkainen - ja täysin epätieteellinen - käsite jota en itse täydellisesti vielä edes ymmärrä, mutta tiedän että se liittyy jotenkin tietoisuuden tason muutokseen, johon ihmiskunta on näinä aikoina siirtymässä.

Siihen liittyy myös jotenkin se nykyajan ilmiö, että lapset oppivat asioita varhemmin kuin ennen. 

Esimerkiksi kirjoitamisen ja lukemisen oppiminen on aikaistunut jo pitkän aikaa. Nykyään alkaa melkein olla harvinaisempaa, ettei lapsi osaa lukea ja kirjoittaa ennen koulun aloittamista kuin että hän ne taidot osaa.

Varhainen viisaus ei kuitenkaan ole yksi yhteen kirjoittamisen, lukemisen tai matemaattisten taitojen kanssa. Viisaus on muuta kuin nämä tekniset taidot, päinvastoin, usein juuri he joita pidetään poikkeavina tai erityislapsina kantavat suurinta viisautta, mutta yleisesti ottaen erilaisten taitojen varhainen oppiminen on ajallemme tyypillistä varhaista viisautta. 

Onko tällä varhaisella viisaudella jotain tekemistä vastasyntyneen katseen viisauden kanssa? Onko lasten katseen valo samaa kuin heidän viisautensa, se aikuisilta salattu? Onko heidän viisautensa tähtien valoa? Näin ainakin haluan tieteen viitekehyksistä riisutussa mielessäni ajatella. 

Tänään on tasan kolme viikkoa siitä ihmeellisestä päivästä, jolloin 4 vuotta 9 kuukautta  vanha kuopukseni yhtäkkiä oppi lukemaan ja kirjoittamaan. Tai tuon saman päivän aikana hän yhtäkkiä paljasti nämä taitonsa. Halutessasi voit lukea tapauksesta täältä. Nyt hän lukee jo myös tekstattua tekstiä ja takaperin sekä ylösalaisin.


Se oli yhtä ällistyttävä hetki kuin nyt ekaluokkaisen keskimmäisen kohdalla, jolloin eräänä kauniina päivänä kirjastoreissulla hän neljä ja puolivuotiaana alkoi seinän karttajulisteesta lukea maiden, maanosien ja valtamerien nimiä (aihepiiri josta hän muuten vieläkin on äärimmäisen kiinnostunut). Parin kuukauden kuluttua hän jo kirjoitti joulukortteihin hyvän joulun toivotuksia ja viisivuotiskeväänään pieniä tarinoita. 

Esikoinen luki ja kirjoitti hänkin jo eskarisyksynään. Tällainen varhainen oppiminen on nykyaikana siis koko ajan yleisempää, mutta siitä minulla ei ole tietoa miten aktiivisesti vanhemmat lapsilleen näitä taitoja opettavat. 

Itse en ole opettanut. En ole ajatellut että olisi tärkeää oppia lukemaan ja kirjoittamaan mahdollisimman aikaisin, enkä siksi uhrannut asialle aikaa. Mutta he ovat oppineet itsestään, pienemmät isompiaan vierestä katsellen ja siinä varmasti paljon oppien. Ainoa mitä olen tehnyt ja yhtä teen valtavasti on lapsille lukeminen. 

Luemme joka päivä, ja kerran tai pari viikossa käydään kirjastossa hakemassa lisää luettavaa. Omakin kirjakokoelma on aika mahtava, kokonainen kirjahylly pelkästään lastenkirjoja. Luen isommillekin yhä ääneen, mutta he lukevat jo itsekin monta parhaimmillaan monta kirjaa viikossa. 

Tämän aamun kirjastoreissun lastenkirjalöydöt.


Lie syynä mikä hyvänsä, joka tapauksessa lasten varhaista oppimista on ollut ilo seurata. Tunnen olevani etuoikeutettu, että saan seurata sellaista ihmettä. Ja niin vahvistuu minua jo puolet elämästäni "vaivannut" tunne, että elämälläni ei ole muuta suurempaa tarkoitusta kuin tulla äidiksi ja synnyttää tähän maailmaan nämä kolme lasta, juuri nämä kolme. 

Intuitio ja varmuus kolmannenkin lapsen "hankkimisesta" on aina ollut vahva, vaikka periaatteessa ajattelen että maailma on ylikansoitettu ja varsinkin länsimaihin syntyvät lapset ovat todella isoja hiilijalanjäljiltään (jostakin olen lukenut että yksi länsimainen lapsi vastaa sataa köyhemmissä Afrikan tai Intian maissa syntyvää hiilijalanjäljeltään). 

Mutta niin vain olen lapseni halunnut ja suureksi onneksi heidät myös saanut, huolimatta maailmantuskasta ja omista peloistani siitä, että en sopisi äidiksi tai että lapsi "pilaisi" elämän jollakin tavalla. 

Kun hyvä kirja on kesken, ekaluokkalainen ei laske
sitä käsistään ennen kuin on lukenut loppuun.

Ja joka kerta kun olen vastasyntyneen syliini saanut ja nähnyt hänen silmiensä loisteen, ovat viimeisetkin epäilykset haihtuneet taivaan tuuliin. Juuri näin sen pitääkin mennä, juuri tälle lapselle minun kuuluu olla äiti ja juuri tämä lapsi tähän maailmaan syntyä. Tärkein tehtäväni tässä elämässä on synnyttää heidät ja kasvattaa heitä, ja heillä puolestaan on elämässään oma, vielä arvoituksena pysyttelevä tehtävänsä. 

Valo ja lapsen viisaus heidän katseessaan saattaa sammua kun heistä tulee aikuisia, aikuisen vastuu, vastoinkäymiset ja maailman pahuus saattaa sen sieltä viedä, mutta kuten äidit aina lapsistaan toivovat, niin toivon minäkin että ei sammuisi. Vaan että hyvyys asuisi heissä aina sellaisena kuin se lapsen sydämessä ja silmissä asuu ja näkyy. 



Kommentit

  1. Hmmm... uskoisin että näkemäsi viisaus on enemmänkin vilpittömyyttä, toisaalta olen huomannut sinun havainnoivan paljon enemmän ja herkemmin kuin kesiverto ihminen havaitsee ja aistii. Uskoisin siis että tuolla perusteella näet lastesi tulevaisuuden viisauden, henkisen tason jonka he saavuttavat aikuistuessaan ja vanhetessaan. Nuo mainitsemasi asiat ovat älykkyyttä, eivät viisautta, mutta jos sitä älykkyyttään käyttää oikein sillä saa aikaiseksi viisauksia.

    Ohjeena jos huomat lastesi/lapsen olevan keskivertoa älykkäämpi, se pitää ottaa huomioon tarjottavissa virikkeissä. Todella älykkäät lapset turhautuu peruskoulun vieläkin vähän tasapäistävästä massakoulutuksesta jolla on yleissivistävä tarkoitus. Jos lapsi lukee sujuvasti niin aapiskukon käteen lyöminen ja sen vaatiminen on lapsen mielestä niin tyhmää ja ilman perusteluja hän kokee sen vain vallankäytöksi, eli alkaa panna vastaa ihan periaatteesta. Ja kas, konflikti joka tulehduttaa lapsen ja opettajan välit vaikuttaa koko opiskelun ajan eikä varmasti positiivisesti. (opettaja siis ihan kuka tahansa aikuinen joka on tekemisessä lapsen kanssa, äitinsä nyt ensimmäisenä, vaan sinä tuskin tällaisen lankeaisit, tyhmempi voisi alistaa oman lapsensa).

    Olin lapsena todella rauhallinen, tuijottelin kuulemma kaukaisuuteen ja olin omissa maailmoissa. ÄÖ on 129, sanallinen 139 ja kun olen ambivalentti niin silloin kun vaivutaan mietiskelemään, vajotaan tosi syvään ja silloin kun taas sosiaalistutaan niin ollaan riemun keskipisteessä sitä riemua synnyttämässä. Tilannekomiikka ja sanallinen älykkyys=luokan pelle joka höläyttelee niin hyviä että opettajatkin putoilee mutta häiriköintiä silti. Nykyään saisin varmaan jonkin ad/hd, add tms diagnoosin, tosin suurin osa ongelmista syntyi jos en kunnioittanut opettajan persoonaa joten hänen auktoriteetti vajosi nollaan. Komenna siinä sitten kun toinen nolaa uudestaan ja uudestaan eikä suostu mihinkään kun ei yksinkertaisesti voi kunnioittaa toista, teini aikuista. Eli se älykkyys on kaksiteräinen miekka jos sitä ei oteta huomioon ja kasarilla peruskoulu oli paljon enemmän massakoulutusta ja älykkäämmille jos ei tarjottu erikoishuomiota ja haastavaa tekemistä tuli meikäläisiä. Muistan kun joku vuosi, olisinko ollut kasilla, tein matematiikan tehtäväkirja loppuun helmikuussa yhden viikonlopun aikana, koulussa heitin open pöydälle kirjan ja sanoin jotain. - Tää tuli jo tehtyä, onks toista kirjaa? Oli ihan huuli pyöreänä että mitä teit?? :D
    Älykäs lapsi vaatii lopulta enemmän huomiota aluksi, kun sitten alkaa tekemään niin aika itseohjautuvaa, usein vain ohitetaan kokonaan tyyliin: -olet niin viksu että pärjäät itseksesi, nyt täyty jeesata ja panostaa veljeen/siskoon.. Virhe!

    Van siinäpä ensimietteet tekstistäsi.. en oikeasti tiedä mistä kaivan näitä ajatuksia mutta hyvin tuntuu kuula toimivan, yllätin itsenikin ajoittain;)

    Sano kuopukselle että netissä on yks ylimääräinen kummisetä varalla...;) Ihana vekara=)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti on vilpittömyyttä myös se lasten silmissä loistava valo, lapsen älykkyyttä eli viisautta. Älykkyyshän on sitä on esim. on korkea ÄO, tai hyvä (kirja)sivistys tai kyky tehdä uusia keksintöjä tai vaikka kaikkia näitä, viisaus sitä että osaa käyttää älyään rakentavasti ja niin että lisää maailmaan hyvää, ei pahaa.

      Ja sitten on myös viisautta joka ei missään testeissä tai muualla näy älykkyytenä, mutta se onkin ehkä sitä puhtaita viisautta.

      Sinähän olit lapsena aivan selvästi sekä älykäs että viisas! Ja varmasti vieläkin olet, en sitä sano. =) . Mutta siis kuulostaa että ehkä sinulla hyvinkin oli jonkun adhd-kirjon piirteet, ja selväskin ongelmia tuli kun et saanut siihen tarvittavaa apua ja ohjausta juuri esimerkiksi opettajan taholta. Eihän siihen aikaan noita juttuja vielä niin ymmärrettykään eikä kai ollut koko adhd-termiä tiedossa tai ainakaan laajemmalti ei siitä tiedetty.

      Lahjakas lapsi tosiaan tarvitsee myös erityisohjausta, ja nykykoulu tähän varmaan vastaa vähän paremmin kuin ennen. Oma ekaluokkalaiseni on saanut opettajalta kirjoja kotiin luettavaksi (lukeekin ne siltä istumalta) ja tehtäväksi tarinan kirjoittamista, mutta kyllä hän joutuu niitä aakkosia ja äänteitä myös tavaamaan ja läksyksi saa sitä tavaamista myös vaikka siis tosiaan jo 2-vuotiaana se asia sujui. Lisäksi on ollut lapsi pahoillaan kun opettaja on kieltänyt tekemästä kirjassa tehtäviä eteenpäin (matikka, äidinkieli), koska kutkuttelisi tehdä. Mutta toistaiseksi ei ole osoittanut turhautumisen merkkejä, toivottavasti sujuu jatkossakin yhtä hyvin. Toki tilannetta herkällä korvalla seuraan.

      Kerron terveiset kuopukselle! Ihanasti sanottu tuo kommenttisi loppu. =)

      Poista
  2. Ihanaa pohtimista! Sä oot super. Tarkka havainnoitsija. Ihan toisesta maailmasta?
    Mulla on kaksi aikuista poikaa ja etenkin kuopuksen kohdalla muistan viisauden hänen katseessaan. Erityisesti sen, miten hän "kysyi" häntä imettäessäni, olenko aina läsnä ja pidänkö hänestä huolta. Se katse oli tiivis ja kaunis. Siihen aikaan ei kuunneltu äänikirjoja samalla tai katsottu telkkaria samalla. Me oltiin kahden. Esikoiselle sanoin, että oottele rauhassa, älä herkästi häiritse.
    Rauhallisia ja upeita poikia heistä kasvoi. Toinen aloitti poliisikoulussa ja toinen valmistuu insinööriksi. Vaikka näillä nyt ei niin väliä, mutta kasvatin heidät yksin isänsä kuoltua kun olivat pieniä.

    Mä aloitin koulun 6-vuotiaana ja osasin lukea ja kirjoittaa. Olin itse opiskellut. Olin ylpeä taidoistani. Muttamutta! Mulla ei ollut mitään käsitystä tavaamisesta ja siitä opettaja ei pitänyt. Sitten mä häpesin ja aloitin tavaamisharjoitukset. Nolotti koko alakoulun ajan, että olin lähtenyt keulimaan ilman lupaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiva että tykkäät mun "jorinoista" joiden usein pelkään olevan liian hörhöjä useimmille kuulijoille =). Mutta kirjoitan tosiaan sitä mitä näen ja havainnoin, en pysty muuta enkä varsinkaan sitä että lukijoita miellyttääkseni kirjoittaisin jotain järkiperäisempää, haha.

      Sun pojat kuulostaa aivan ihanilta ja ihan varmasti heillä oli lapsena se viisaus juuri niissä silmissä ja aikuisenakin varmasti ovat siitä jotain säilyttäneet. Uskon että sinun kovat koettelemukset (lasten isän varhainen kuolema) ovat murheellisuudestaan huolimatta jalostaneet sinua ja se on näkynyt myös tavassasi kasvattaa lapsiasi. Ikävimmistäkin asioista joita elämässä tapahtuu versoo aina myös jotain hyvää, tavalla tai toisella...

      Kiinnostavaa tuo mitä kerrot aikaisesta oppimisestasi ja siitä, että lopulta se alkoi nolottaa opettajaltasi saaman palautteen myötä. Opettajalta niin iso moka! Ei ollut asiantuntemusta varhain oppimisen kohtaamiseen. Itse myös opin lukemaan ja kirjoittamaan 5-vuotiaana (muistan vieläkin sen hetken olohuoneen matolla kun aloin yhtäkkiä kirjoittaa, tajusin että saan ajatukseni paperille!) Ja koulussa tuli sama ongelma kuin sulla: en osannut tavata lainkaan ja aloin vain änkyttää kun piti tavata. Onneksi opettajani tajusi tilanteen ja sanoi ettei minun tarvitse osallistua tavaamisharjoituksiin. Tein sillä aikaa omia tehtäviä. Ja nykyään osaan kyllä aivan hyvin tavata ja tavuttaa joten mitään vahinkoa siitä ei koitunut. =)

      Poista
    2. Jaa että hörhöjä? Ei siellä päinkään, ihan tolkun asiaa joskin kun tunteista usein puhut niin niille ei ole niin tarkkoja rajoja, termejä jolloin pitää keksittyä sen kirjoituksen kokonaisuuden hallintaan ja sen teet hyvin!!
      Tosi hörhöilyä löytyy mun blogista kun napsauttaa sitä puutaheinää -tunnistetta...hih ;D
      Suosittelen sulle Vesalan uutta sinkkua, Pahanilmanlinnut, on niin koskettava teksti että lähes nyyhkii sus'kin... on muutaman kerran tullut siivottua masentuneen kotia.

      Poista
  3. Yksi mikä tuli mieleen jälkeenpäin, on että lapsi imee dataa kuin sieni, kaikki mihin lapsi katsoo, muuttuu dataksi päässä josta sitten alkaa muodostumaan maailmankuva, tai elämän kuva. Joten saattaa olla että kun katsot lapsen silmiin niin näet suoraan kehittyvään alitajuntaa ja ihmekös tuo vaikka tuntuisi viisaalta. Vilpitön se ainakin on. Ja vanhemmuuden tunteet varmaan vaikuttaa asiaan. Olipas ajatusta herättävä, buustaava aihe. Tuntuu että voisin jaaritella loputtomiin... .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä muuten on todella kiinnostavasti ajateltu! Miksei hyvinkin voisi olla juuri tuotakin mukana siinä, alitajuntaan näkemistä ja kehittyvään tietoon. Upeasti ajateltu! Kiinnostaa minuakin alkaa tätä pohtimaan lisää vielä.

      Ja vanhemmuuden tunteet ihan varmasti myös vaikuttaa. Onhan se biologiassakin että pyöreät isot toisiaan lähellä olevat silmät vetoaa ihmiseen ja saa hoivavaiston aktivoitumaan, tämä pätee kaikkiin ihmisiin ja ihmisvauvoja muistuttavat eläimet (pennut yms.) ovat niiiiin söpöjä kaikkien mielestä. Ja kun oma lapsi kyseessä niin tämä reaktio on vielä voimakkaampi.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Hiiriperhe vintillä ja rotanruumis seinässä - elämämme luontokappaleiden kanssa

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi