Paljonko saan blogista palkkaa, kirjoitanko koronasta rahan takia sekä maailma, jossa lääkäriin ei pääse

Blogi ei ole toimeentuloni. Tämä kuva on niiltä ajoilta, kun aloitin blogin intensiivisen kirjoittamisen.
13. sairauspäivä ja lauantai. Maanantaina tulee kaksi viikkoa täyteen oireiden alkamisesta. Kolmas hyvin nukuttu yö peräkkäin takana (9-12h), joten valoa tunnelin päässä näkyy jo joka päivä enemmän.

Tänään haluan kirjoittaa kahdesta tärkeästä asiasta. Ensinnäkin siitä, miten yksin koronaoireinen ihminen tällä hetkellä Suomessa on. Meitä ei testata (muita kuin terveydenhuollon henkilökuntaa tietyin kriteerein sekä yli 70-vuotiaita), meitä ei edes uskota kun sanomme epäilevämme koronaa, mutta silti meidän odotetaan pysyvän omaehtoisesti eristyksissä/karanteenissa viikkokaupalla, mikä on tietysti aivan oikein tässä maailmantilanteessa. Kaikkien hengitystieoireisten on pysyttävä kotona tartuttamasta muita, ja kaikkien terveidenkin täytyy pysyä kotona jotta koronan leviäminen pysähtyy.

Mutta: mitä asioita se käytännössä voi tuoda eteen? Esimerkiksi sen, mikä meidän perheessämme nyt on. Kerron vähän taustaa: 5-vuotiaalla keskimmäisellämme oli joulun alla viikon kestävä korkeakuumeinen hengitystieinfektio, jonka jälkeen hänellä on koko alkuvuoden ollut ajoittaista kurkkukipuilua (viikon aikana keskimäärin 2-3 kertaa aamulla valittaa, että on "aamukurkkukipua") sekä yskää, jota kutsumme "virkayskäksi". Se on siis sellaista rykähtelyä enemmänkin kuin yskää, ja epäilimme sitä jossain vaiheessa jopa tic-oireeksi eli pakko-oireeksi.

Myös minulla oli tammikuussa infektio, jonka jälkeen jäi päälle toistuvaa kurkkukipuilua sekä pitkä yskä. Tätä lievää kurkkukivun tunnetta aamuisin minulla oli aivan viime päiviin asti koronatartuntaan saakka. Lääkäri epäili oireita mykoplasman aiheuttajaksi (angiina ehditiin sulkea testillä pois), mutta valitettavasti en ottanyt mykoplasmatestiä silloin eli mykoplasmaepäily on vain oireperusteinen.

Olimme miettineet jo usean viikon ajan lääkäriajan varaamista pojalle ja itsellenikin, ja kun me aloimme saada koronan ensioireita, ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt heti lääkäriin, taas tuli joku infektio kaiken oireilun perään joten viimeistään nyt täytyy selvittää, mistä on kyse. Ja itse meninkin heti seuraavana päivänä  yksityiseen lääkäriin tarkoituksenani sulkea angiina pois (angiinaa oli lapsilla edellisenä talvena, joten ajattelin että se on voinut palata). Ensin koetin päästä terveyskeskukseen, mutta siellä sanottiin, ettemme tarvitse lääkäriä.

Erikoista on, että  kun 5-vuotias alkoi saada oireita jotka myöhemmin ymmärsimme koronaksi, häneltä hävisi tuo rykiminen täysin. Hän valitti kurkkukipua kahden päivän ajan, sitten se hävisi. Sen jälkeen sekä aamukurkkukipu on ollut poissa, samoin siis rykiminen. Olemme olleet suorastaan ihmeissämme, että mihin se on hävinnyt, kun olimme kuukausien ajan siihen niin tottuneet.

Nyt kolmena päivänä rykiminen on taas alkanut palata takaisin. Eilen illalla hän sanoi, että kurkku on vähän kipeä. Niin myös nyt aamulla, jolloin hän sanoi että kurkku on ollut samalla lailla kipeä kuin silloin "aikaisemmin, ennen kun olimme nyt kipeitä", ainakin kaksi päivää. Uusi infektio ei ole mahdollinen, sillä olemme nyt 2 viikkoa olleet täyseristyksissä.

Tilanne on siis se, että normaalioloissa veisin hänet erittäin mielelläni lääkäriin selvittämään, mikä hänen pitkän kurkkukipuilunsa ja rykimisensä taustalla on. Nyt emme voi, sillä ainoa keino edes toivoa saada apua hengitystieoireisiin liittyen Helsingissä on mennä Laakson koronaterveysasemalle, johon kaikki hengitystieoireisten hoito on keskitetty. Ja koska olen siellä jo kerran käynyt, tiedän etten todellakaan halua mennä enää uudelleen.

Kaiken muun oireilun ja sairauksien selvittäminen on täysin tauolla tällä hetkellä. Onneksi ehdin lääkärin kanssa sen verran jutella toissatiistaina Mehiläisessä mykoplasmasta (jos tämä taustaoireilu nyt on sitä, voi minua kun en raaskinut yksityisellä testiä ottaa), että hänen sanojensa mukaan pitkittynyt mykoplasma menee parhaiten ohi ajan kanssa, kun keho sen voittaa. Antibiooteista on kuulemma hyötyä lähinnä mykoplasman alkuvaiheessa.

Täytyy siis vain odottaa, että keho voittaa mykoplasman. Heittää sekin "Herran haltuun", mikä nyt ei välttämättä tietysti yhtää hullumpi turva olekaan.

Ja toisaalta blogini kommentoijissa on onneksi niin paljon asiantuntemusta, sairaanhoitajia ja muita, jotka varmasti nyt tekstini perusteella osaavat käden käänteessä tehdä diagnoosin ja sanoa, mikä lapseni ja minun oireiden takana on.

Tässä nuoruudenkuvani, jolla olen somessa osallistunut nuoruudenkuvahaasteeseen
eli siihen, jossa jaetaan onnellinen kuva nuoruudesta muistuttamaan, että
onnea on ollut, on yhä ja tulee olemaan sittenkin, kun tämä myrsky on ohi. Kuvassa olen 21-vuotias
ja ensimmäistä kertaa Roomassa. 


Toinen asia josta tänään haluan puhua on eräs suuren luokan väärinkäsitys, jonka olen havainnut joidenkin tekstini lukijoiden keskuudessa vallitsevan. Minulle on lähetetty kommentteja, jotka menevät suurinpiirtein näin: "Koska jaksat koko ajan tehdä töitä eli kirjoittaa blogia, et voi olla kovin sairas." Tai: "Kirjoitat paljon, ja varmasti sinua ajaa kirjoittamaan se että mitä enemmän tekstejäsi luetaan, sitä enemmän saat rahaa."

Nämä kommentit nostavat huulilleni myötätuntoisen ja surumielisen hymyn. Kerron nimittäin nyt avoimesti siitä rahamäärästä, jonka blogillani voi kuukaudessa tienata. Se on hyvin pieni bonus enkä suinkaan ole työsuhteessa blogissani. 

Jos lukijoita kertyy tarpeeksi saan tuon bonuksen. Tavallisesti en saa sitä ollenkaan. Nyt, kun koronatekstejäni on luettu enemmän kuin mitään muita tekstejä ennen, olen luonnollisesti sen saanut.  Onneksi edes sen, olen siitäkin kiitollinen, sillä koronan takia olen rahallisesti jo menettänyt paljon. Minulta mm.meni juuri kuukausi sitten saamani osa-aikatyöpaikka läheisessä kahvilassamme, sillä paitsi että olen nyt sairaana, kahvilan tulevaisuus on muutenkin vaakalaudalla kävijöiden vähyyden takia. Työnantajani antoi jo ymmärtää, että hän ei voi enää luvata minulle töitä jatkossa, ja ymmärrän häntä totta kai täysin. Myöskään lehtitekstejä en ole jaksanut nyt sairausaikana tehdä, joten olen käytännössä täysin ilman tuloja.

Minua on koko ajan ajanut kirjoittamaan koronasta jokin käsittämätön vimma ja tarve kertoa asiasta, ehkä kuin varoittaa, ehkä vain kertoa sellaisena kuin asiat koen. Aloitin aiheesta kirjoittamisen jo kuukausi sitten, silloin kun korona oli pelkkä pieni uutinen muiden joukossa. Mutta näin jo silloin Italian tilannetta läheltä ja minulle tuli tunne, että suorastaan velvollisuuteni on kirjoittaa tästä.

Blogini kirjoittaminen on aina ollut minulle kuin kutsumus, ja nyt se on sitä mitä suuremmassa määrin. Siksi olen kirjoittanut, vaikka oloni on nyt koronassa ollut todella huono ja väsynyt (kyllä, se on ollut ihan yhtä paha ja jopa pahempi kuin pahimmissa influenssoissani), mutta on kuin olisin jostakin itseni ulkopuolelta saanut voimaa kirjoittaa, silloinkin kun yskä oli pahimmillaan enkä saanut nukuttua lainkaan. Siispä kirjoitin. Yskin ja kirjoitin, kirjoitin ja yskin. Ja sain kirjoittamisestani voimaa ja lohtua.

Lisäksi huomautan, että olen todella nopea kirjoittaja. Lauseet ja kappaleet pulppuavat päästäni ja kirjoitan ne vauhdilla, en siis kuluta tuntikausia tekstin tuottamiseen vaan se on sellainen puolen tunnin ponnistus. Näin on ollut aina, blogini vakilukijat tietävät tämän jo hyvin sillä olen kertonut siitä ennenkin.

Olen jo vuoden ajan pitänyt blogia intensiivisesti, kirjoittanut aivan liian pitkiä, pohdiskelevia ja syviin vesiin meneviä tekstejä jotta niillä olisi mitään mahdollisuutta tulla "viraaleiksi" tai jotta edes olisin saanut niillä tuota kuukausibonukseen oikeuttavaa pientä summaa.

Olen itse kutsunut sitä "tajunnanvirtakirjoitukseksi" ja luovan kirjoittamisen harjoitteluksi, kuten vakiblogilukijani hyvin tietävät.

Halutessani olisin voinut alkaa viime vuoden aikana kirjoittaa aiheista, joiden tiedän kiinnostavan laajasti ja ehkä mahdollistavan minulle pienen kuukausibonuksen, kuten raskauskilojen pudotus tai neuvot vauvan yöunien rauhoittamiseksi. Nämä ovat toki tärkeitä aiheita, mutta en ole kokenut että minulle olisi luontevaa kirjoittaa niistä.  Ja jos jostakin tutinluopumisen tyyppisestä asiasta olenkin kirjoittanut, maineeni pitkien puuduttavien tekstien kirjoittajana on varmasti jo aluen alkaen rajoittanut blogilikkauksieni määrää.

Mutta en olekaan kirjoittanut maksimimääräisten klikkauksien toivossa. Sisälläni on ollut ajatuksia ja viime vuoden lopulta lähtien ja etenkin vuodenvaihteen jälkeen myös yhä suurempaa levottomuuden tuntua ja kuin aavistusta siitä, että jotakin pahaenteistä on tapahtumassa. Olen halunnut kirjoittaa siitä, mikä on sydäntäni lähellä. 

Olen alkanut kirjoittaa ilmastonmuutoksesta jo vuosi sitten ja siitä, miten kauhealla tavalla tuhoamme ympäristöämme. Olen kirjoittanut vuoden aikana äitiyden haasteista, mutta ehkä vähän toisesta näkökulmasta kuin moni muu. Olen puhunut siitä, miten suuri osa esimerkiksi vanhemman maltin menemisessä lasten kanssa on sillä, että maailmamme on niin hektinen, että meitä kiskotaan niin moneen suuntaan emmekä enää näe sitä, mikä on elämässä tärkeintä: lapset ja läheiset.

Olen kirjoittanut siitä, miten lapset opettavat meitä, miten he ovat kärsivällisyytemme koettelijoita mutta että se on heidän tehtävänsä; he testaavat rakkauttamme. (esim tässä tekstissä Äitiydessä epäonnistumisen hetkiä ja rakkauden äärimmäinen testi. )

Olen puhunut hidastamisen, kotiäitiyden ja kotiin jäämisen puolesta, siitä että malttaisimme hetkeksi hypätä oravanpyörästä ja keskittyä elämän pieniin onnen lähteisiin. (Tästä hyvänä esimerkkinä teksti viime toukokuulta eli Juokse ihminen juokse - mutta älä oravanpyörässä)

Esimerkkitestejä olisi loputtomiin, mutta nämä kaksi nyt nousevat ensimmäisinä mieleeni.

Kirjoittaminen on siis täysin palkatonta tekemistä minulle. Tällä hetkellä, sairaanakin, koen vahvasti että haluan kirjoittaa yhteisen hyvän vuoksi, koronatodellisuutta esiin tuoden, sillä Suomessa on vielä paljon ihmisiä, jotka sitä vähättelevät. Saan uskomattoman paljon voimaa siitä että kirjoitan.

Joskus jopa ajattelen, ettei ole sattumaa että juuri meidän perheemme sairastui koronaan ensimmäisten joukossa Suomessa. Testaamattomuus on erittäin vakava ongelma koko Suomessa ja tässä minun nimenomaisessa tapauksessani harmillista, koska se aiheuttaa sen ettei ehkä jopa 90% lukijoista ja ihmisistä pysty uskomaan, että kyseessä todella on korona.

Haluaisin sen testin mielelläni itsekin, jotta tarvittaessa voisin myös myöntää olleeni väärässä, jos sellainen epätodennäköinen testitulos tulisi. Pian oireemme ovat (toivottavasti) kaikilla lopullisesti ohi, ja toivonkin että Suomen testikäytännöt löystyvät ennen sitä. Nyt on jo kuultavissa tietoja, jotka kertovat testikapasiteetin ja testauksen lisääntymisestä, oi vihdoin ja toivottavasti näin käy. En vielä suostu luopumaan heikosta toivosta, että meidät vielä testattaisiin.

Jos saisimme testin, voisimme olla kuin varma varoitusvalo naapurustossamme ja kaupunginosassamme: tässä sitä tautia nyt on, jotta tiedätte varoa. Emme olisi pelkkä "epäily", sillä niin kauan kuin ei ole testiä, vielä tässä tautivaiheessa eli kun asia ei ole kunnolla konkretisoitunut ihmisille varmistettujen tautitapausten vähyyden vuoksi riittää aina heitä, jotka epäilevät viimeiseen asti.

Ja jos jokainen vähintään selkeästi oireileva saisi testin, syttyisi näitä varoitusvaloja aina vain lisää. Ja pian huomaisimme ettemme enää kuljekaan täydellisessä pimeydessä, vaan meillä on valoa eli toivoa. On paljon helpompi taistella vihollista vastaan, kun edes suurinpiirtein tietää, missä se liikkuu.

Laajamittaisen testaamisen olisi alettava viimeistään nyt, ja  viimeistään nyt on aika lopettaa koronatilanteen vähätteleminen, ottaa tosissaan kaikki suositukset ja määräykset jotka maamme johto ja viranomaiset antavat ja ymmärtää, että meidän jokaisen vastuulla on ihmishenkiä. Pysyä kotona, välttää kaikkia ylimääräisiä ihmiskonktakteja. Kuntoilla kotona, nauttia illalliset kotona, hiljentää tahtia ja pysäyttää vaikka hetkeksi kokonaan.

Käyttää hyväkseen ainutlaatuinen tilaisuus, joka meille on tullut sisimpämme pohdiskeluun, rakkaiden kanssa ajan viettämiseen ja siihen, ettei kerrankin ole kiire minnekään. (Kunpa tämä voisikin toteutua kaikissa perheissä ja kotitalouksissa, tiedän sydäntäsärkevän hyvin että joissakin perheissä tämä tilanne on riski monenlaisten jo olemassa olevien ongelmien eskaloitumiselle. Mutta meillä kaikilla on rakkaus piilossa jossakin sydämessämme ja kyky muuttumiseen parempaan suuntaan, se antaa toivoa.)

Tilannettamme voi verrata vakavuudessa sotatilaan, siitä ei ole enää epäilystä. Tämä vihollinen on vain jos mahdollista, vielä pahempi kuin perinteisessä sodassa, sillä virus on näkymätön. Eikä Suomessa meillä tehdä tarpeeksi testejä, jotta voisimme saada edes vähän valoa siihen pimeyteen, jossa kuljemme koronan suhteen.

Lopuksi laitan tähän lainauksen teoksesta Mieliala. Helsinki 1939-1945. (Tammi 2019)

"Mieliala oli aamulla sangen sekalainen. Tilanteeseen ei osattu suhtautua vakavasti eikä noudattaa ihl-määräyksiä. Päiväpommitus teki järkyttävän vaikutuksen, sillä kansaa oli runsaasti liikkeellä. Pommituksen aikana ei yleisöllä ollut vieläkään täyttä selvyyttä, mitä sen pitää tehdä. Pommituksen vaikutuksen selvittyä on suhtautuminen ilmahyökkäyksiin täysin muuttunut: niiden vaarallisuus ymmärretään, ehkäpä liiankin hyvin."

(Mielialaraportti 30.11.1939)

Lue muita kirjoittamiani korona-aiheisia tekstejä: 

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Yöllinen soitto hätäkeskuskeen - korona on tällä hetkellä päivystyksessä "kirosana"

Hoitohenkilökuntaa ilman maskeja, ihmiset jonottava viimassa - tämä on todellisuus Laakson koronaterveysasemalla

Meillä sairastetaan ehkä koronaa ja pelottaa että lapsellani on vakava tautimuoto. Olisi sata muutakin huolta ja kysymystä, mutta mistä saamme tietoa ja apua?

Minulla voi olla korona mutta en pääse testiin ellen mene sairaalakuntoon

Tällaista on arki karanteeni-Italiassa - tyhjät kadut, autiot piazzat, taskussa kulkuluvat. Tämä voi olla edessä Suomessakin, mutta sekin on parempi olla tekemättä tarpeeksi

Tässä syy miksi hallituksen pidättäytyminen "spektaakkeleista loukkaa jokaista suomalaista

Miksi koronavirus ei ole vain mikä tahansa influenssa, vanhusten tauti tai Italian vaiva, vaan vaarallinen kaikille meille

Koronavirus on levinnyt Italiaan. Tuleeko se meillekin, täytyykö alkaa täyttää ruokakaappeja?

Hyvää laiskiaista - ja tyyneyttä ja rauhallisuutta! (Koronaviruksesta osa 2)

Terveysviranomaisten ohje koronaviruksen estämiseksi: "Älä mene sairaana töihin" - helpommin sanottu kuin tehty

Koronakriisin vaikutus Italian turismiin: Venetsiassa ilmaisia aperitiiveja ja Roomassa hotelli, jossa hinnan päättää asiakas

Miehet ja vanhukset enemmistönä kuolemantapauksissa - Italian koronaviruskuolemat numeroina ja tunnelmia maskien takaa

Koronaviruspelkoa Roomassa: "Kiinasta tulevilta pääsy kielletty"

Kommentit

  1. Tsemppiä kaiken keskelle! <3

    Blogin kirjoittaminen on aikaa vievää puuhaa ja meille suurimmalle osalle vain harrastus.
    Niin moni luulee, että sillä tienaa helposti ja hyvin.

    https://www.kotonajakaupungilla.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katri! <3 Juuri näin, aikaa blogin pitämiseen menee ja useimmille täysin palkatonta "puurtamista" ja itsestään antamista. Siksi kismittääkin, kun joku luulee niin räikeästi muuta ja halusin asian korjata ihan omalla postauksella.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Miksi päiväkoti ei ole sairaan lapsen paikka ja miksi suositus koronatestituloksen odottamisesta kotona on oikein

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Kesäilta Haltialan auringonkukkapelloilla. Niin kauan kuin on auringonkukkia, on myös toivoa.

Helsinki-Rooma, 4. matkapäivä: Italian aurinko ja uusi koronatodellisuus