Italia on kotiäitien maa, vai onko sittenkään?

Italialaisessa leikkipuistossa muistutetaan väkivallan
olevan kyvyttömien viimeinen piilopaikka.
"Eivätkö lapset vieläkään ole päiväkodissa?" Tämän kysymyksen olen kuullut monta kertaa, kaikkein useimmin erään läheisen ihmisen suusta (kerron myöhemmin, kenestä on kyse). Olen myös oppinut vastaamaan siihen ilman puolustusasennetta. Eivät ole.

Olen oppinut hyvin, tuleehan minulle aivan kohta peräti kymmenes kotiäitivuosi täyteen. Kyllä, olen ollut lasten kanssa kotona kohta kymmenen vuotta - yhden neljäsosan elämästäni. Tämä monen mielestä kotonaolon pituudeksi ikuisuusaika ei ole minusta itsestäni tuntunut koskaan kuluvan hitaasti, päinvastoin. Ajallahan on toki kyky kulua sekä hitaasti että nopeasti yhtä aikaa, esimerkiksi pimeinä talvipäivinä lasten sairastaessa uuvuttavan hitaasti, mutta samalla koko talvi vilahtaa ohi hujauksessa.

Suomessa pitkä kotiäitiys on sen verran harvinainen ilmiö ja koko ajan harvinaistumassa, että olen useammankin kerran ajatellut, että pääsisin paljon helpommalla, jos asuisimme Italiassa. Siellä ei tarvitsisi selitellä kotiäitiyttään, kohdata ihmettelyjä siitä että on yhä kotona.

Vaan meneekö se sittenkään niin?

Vuonna 2016 Italiassa oli 7 miljoonaa 338 tuhatta kotiäitiä, puoli miljoonaa vähemmän kuin vuonna 2006. Suuntaus on siis vähenemään päin, ja iso osa nykyisistä kotiäideistä on iäkkäitä, vanhan sukupolven edustajia; kotiäitien keski-ikä on 60 vuotta. Nuorella sukupolvella kotiäitiys on  yhä harvemman valinta.

On silti totta, että Italiassa kotiäitiys on edelleen yleisempää kuin Suomessa, monista yhteiskunnallisista ja historiallisista syistä johtuen. Äitiys on muutenkin italialaisessa kulttuurissa tietyllä tavalla "arvostetumpi" asia kuin suomalaisessa, italialainen mamma on perheelleensä omistautunut lähes madonnamainen hahmo, jossa on ripaus itseään neitsyt Mariaa, pyhää äitiä, katolilaisuuden keskeistä hahmoa.

Italiassa naisten työssäkäynnillä ei ole yhtä vahvoja perinteitä kuin Suomessa, jossa sota-aika siirsi naiset joukoilla osallistumaan yhteiskunnan pyörittämiseen, sota-ajan työtehtäviin ja palkkatyöhön. Samaa tapahtui tietenkin myös Italiassa, mutta sodan jälkeen tilanne palautui enemmän entiselleen, eli naiset siirtyivät kotiin. Suomessa sotakorvausten maksamisessa tarvittiin koko kansan panosta, myös naisten.

Myös tasa-arvo sukupuolten välillä on kulkenut edellä eteläistä Eurooppaa ja muuta maailmaa, mistä me suomalaiset tietysti voimme olla ylpeitä. Tuntumani mukaan Italiassa ei vielä edes käydä keskustelua siitä, ovatko äiti ja isä lapselle tasaveroisia hoitajia - tietenkin äiti on parempi ja etusijalla. Hoitovapaiden jaosta Italiassa ei voida edes keskustella, koska yhteiskunnan kustantamia hoitavapaita ei ole.

Myös kunnallinen päivähoitojärjestelmä on Italiassa kehittymätön Suomeen verrattuna, pienten lasten päivähoidossa (alle 3-vuotiaiden asilo nido) vain 23%:lle lapsista järjestyy paikka. Lasten yksityinen päivähoito on myös kalliimpaa kuin Suomessa eikä siihen saa tukia.

Italiassa aurinko paistaa enemmän ja usemmin kuin
suomalaisissa leikkipuistoissa.

Hoitovapaiden puuttumisen lisäksi äitiysvapaa on Suomeen verrattuna lyhyt, vain kolme kuukautta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ellei äiti halua laittaa lastaan kolmen kuukauden iässä päiväkotiin eikä isovanhempia ole auttamassa, hänen on jäätävä kotiin eli irtisanouduttava työstään. Nykyisessä Italian työllisyystilanteessa eli korkean työttömyyden, epävarmojen työmarkkinoiden ja pätkätöiden maassa kotiin jääminen tarkoittaa, että uutta työpaikkaa voi olla vaikea löytää, vaikka kotonaolo lasten kanssa ei olekaan sellainen (k)ammottava aukko cv:ssä kuin suomalaisessa työkulttuurissa se lähes aina on.

Monet italialaiset äidit jäävät mielellään kotiin vauvan kanssa pidemmäksikin ajaksi kuin kolmeksi kuukaudeksi, jos suinkin mahdollista. Jos mies tienaa tarpeeksi, asiassa ei ole ongelmaa, mutta Italiassa harvempi enää pärjää yhden ihmisen palkalla. Asunnot maksavat Roomassa enemmän kuin Helsingissä, eläminen kallistuu kaiken aikaa.

Ja koska palkat eivät ole nousseet samaa tahtia ja monilla aloilla on suoranaista pienipalkkaisuutta, pitkä kotiäitiys on elinkustannuksiin nähden usein mahdoton vaihtoehto.  Varsinkaan kun Italia ei tue lapsiperheitä vanhempainrahan ja lapsilisän muodossa.




Iso ero Suomeen verrattuna lienee se, että jos perheellä on varaa äidin kotiin jäämiseen, asia on kaikille täysin ok. Äiti ei tunne siitä yhteiskunnan paineita, eivätkä ulkopuoliset ihmettele hänen valintaansa. Kenellä on siihen mahdollisuus, hienoa, ajatellaan. Asia on vähän sama kuin vaikkapa perinnölläeläjien suhteen. Jos joku elää sukunsa rahoilla, keskivertoitalialainen ajattelee, että vau, voisinpa minäkin. Jos Suomessa joku tunnustaisi elävänsä perinnöllään, häntä pidettäisiin laiskana luopiona (ihan ymmärrettävästi).

Raharikkaiden töistä vapaa luksuselämä voi tietysti houkuttaa, mutta miten on kotona lasten kanssa olemisen laita? Onko italialaisilla naisilla edes halua jäädä kotiäidiksi pitkiksi ajoiksi, vaikka taloudellisesti se olisi mahdollista? Tähän voi vastata verrattain varmasti, että kuten Suomessakin, hyvin monilla ei ole. Tai ainakin harvemmalla kuin ennen. Ajat ovat muuttuneet sielläkin, naiset ovat löytäneet työelämän ja tuntevat halua luoda uraa tai ihan vain päästä pois hellan äärestä, ja se on ihan oikein.

Tuttavapiirissämme ikäisissämme perheissä on vain kaksi naista, jotka ovat jääneet pitkäaikaisiksi kotiäideiksi. Muut ovat menneet töihin pidettyään kolmen kuukauden äitiysvapaansa, kaikki säästetyt lomansa ja pistäneet sitten lapsensa päiväkotiin tai isovanhempien hoitoon. Jotkut ovat olleet kotona jonkun vuoden, sitten hankkineet uuden työn. Mutta se joka haluaa ja voi jäädä kotiin, ei joudu sitä ihmeemmin selittelemään.


Vaikka italialaisessa kulttuurissa mamma-sana saattaa saada jopa "uskonnollis"sävytteisiä kaikuja, se ei siis tarkoita että kaikki italialaiset äidit viihtyisivät kotona. Aivan kuin Suomessakin, myös Italiassa seinät saattavat kaatua kotiäidin päälle ja mökkihöperöys iskeä. Fabio Volo kuvaa tätä oivallisesti uutuusromaanissaan Una gran voglia di vivere (suomentamaton). Päähenkilö, parisuhteessaan kriisiytynyt pikkulapsen isä, saa kuulla vaimoltaan tunnustuksen: kotona oleminen vauvan kanssa oli aivan hirveää (käännös on omani):

Pensavo che fare la mamma mi sarebbe bastato, che stare a casa con mio figlio fosse un lusso, ma non è stato così. Sono contenta e grata del tempo che ho passato con lui, però alla fine stavo impazzendo. In quel periodo era come se non esistessi più, e la mia infelicità mi faceva sentire in colpa. --- I primi mesi è stato come essere presa in ostaggio, non avevo più il tempo né forza di fare altro se non prendermi cura di lui. Mi sentivo svuotata, sfinita.

Corri tutto il giorno e quando arriva la sera hai la sensazione di non aver fatto niente. Quando poi lui dorme, sai che dovresti dormire anche tu, ma vuoi fare qualcosa per te, per rompere la routine dei giorni tutti uguali. E alla fine ha sempre la sensazione di aver preso la decisione sbagliata. 

(Luulin että äitiys olisi riittänyt minulle, että lapseni kanssa ajan viettäminen olisi ylellisyyttä, mutta ei se ollutkaan niin. Olen onnellinen ja kiitollinen ajasta jonka vietin hänen kanssaan, mutta olin lopulta tulla hulluksi. Oli kuin olisin lakannut olemasta silloin, olin onneton ja se sai minut tuntemaan syyllisyyttä. --- Ensimmäiset kuukaudet olivat kuin panttivankina olemista, minulla ei ollut enää aikaa eikä voimia tehdä mitään muuta kuin hoitaa lasta. Olin täysin tyhjä, loppuunajettu.

Kiiruhdat koko päivän ja kun ilta saapuu, sinulla on tunne ettet ole tehnyt mitään. Kun vauva nukkuu, tiedät että sinunkin pitäisi nukkua, mutta haluat tehdä jotain omaa rikkoaksesi toistensakaltaisten päivien rutiinit. Ja lopulta on aina tunne, että olet valinnut väärin.)

Vaikka tämä kuvaus kuulostaa enemmänkin babybluesilta ja alkushokkireaktiolta ensimmäisen lapsen tuomaan elämänmuutokseen, on se kuitenkin totta monille äideille. Kiinnostavaa on törmätä tällaiseen kuvaukseen italialaisessa romaanissa, miehen kirjoittamassa. Hän kirjoittaa tietenkin ilmiöstä ympärillään, nuorten naisten identiteettikriisistä äidiksi tulemisen jälkeen. Italialaisen mamma-hahmon lisäksi kulttuurissa on myös nuori, urasuuntautunut ja työnsä kautta tarkoituksen saava nainen, jolle jääminen lapsen kanssa kotiin on "kuin olemasta lakkaamista".

Sen perusteella mitä italialaisia naisia tunnen, voin hyvin ymmärtää että monet heistä ahdistuvat kotona. Keskivertoitalialainen on keskivertosuomalaiseen verrattuna niin paljon sosiaalisempi, ääntä ja elämää ympärilleen kaipaava, että kodin seinät voivat helposti alkaa humista tyhjyyttään. Jos hän kotiäidiksi jääkin, ei se tarkoita hiljaiseloa kotona lasten kanssa, vaan aktiivista äiti-lapsi -tapaamisissa käymistä, ystävien tapaamista ja usein myös lapsen viemistä scuola maternaan eli päiväkotiin.

Kotitäitiys nimittäin vain harvoin tarkoittaa Italiassa sitä, että lapsi ei kävisi päiväkotia - suuntaus johon Suomessakin koko ajan enemmän mennään etenkin nyt, kun subjektiivinen päivähoito-oikeus on tullut voimaan.



Italialainen äiti ei ole madonnaäiti, pyhimyksenkaltainen olento, kuten eivät äidit missään päin maailmaa. Äidit ovat ihmisiä, jotka hoitavat jälkeläisiään parhaan kykynsä mukaan. Elena Ferranten kirjoissa äitisuhde on keskeisessä asemassa oikeastaan jokaisessa teoksessa La Figlia Oscurasta (ilmestyy suomeksi keväällä nimellä Tyttären varjo) Napoli-sarjaan - ja nimenomaan äiti-tytärsuhteen kipupisteet.  Kirjoissa tavataan alistuva äiti, poissaoleva äiti, huutava äiti, tyttäreensä takertuva äiti, kateellinen äiti, omia traumojaan lapseensa siirtävä äiti... Huono äiti, lähes tabu kaikkialla.

On kuitenkin aivan mahdollista olla "huono äiti", kuten kirjailija Francesca Marciano sanoo dokumentissa Ferrante Fever ( katso YLE Areenassa). Marcianon mukaan monillekaan naisille ei ole luonteenomaista olla pelkästään "lapsosiensa palvelijoita", varsinkin jos haluaa tehdä elämässä myös jotain muuta. Esimerkiksi kirjoittaa, kuten päähenkilöt Elena Ferranten romaaneissa.

Voi, kuinka hyvin tunnistankaan itseni näistä lauseista!  Halu toteuttaa itseään ja saavuttaa asioita on jatkuvassa kilpailutilanteessa äidin roolin kanssa. Elämä on tasapainoilua niiden välillä. Kuinka paljon annan itsestäni lapsilleni, kuinka paljon työlleni tai harrastuksilleni? Sitä kysyvät äidit Suomessa ja Italiassa,  kaikkialla maailmassa.




Kotiäitinä joutuu luopumaan ja saa luopua monesta asiasta, kiireestä, työelämän paineista, lasten raahaamisesta aamuhämärissä päiväkotiin, mutta joutuu myös opettelemaan pois monesta niin suomalaisuuteen kuin italialaisuuteen sisäänrakennetusta oletusajatuksesta: siitä että on olemassa vain muiden arvostuksen kautta, että sinua mitataan saavutuksiesi kautta, että et pärjää taloudellisesti jos jäät kotiin, koska hyvään elämään tarvitaan niin paljon, matkoja ja merkkivaatteita, rahalla ostettavia elämyksiä ja rikkauksia säästötileillä.

Erityisesti Italiassa viimeinen oletusajatus on vahva. Jos löytyy Suomessa ajattelua, että lapselle täytyy ostaa yhtä jos toista ja että lapsi maksaa, niin Italiassa sitä vasta löytyykin!  L`Osservatorio Nazionale Fedreconsumatorin (≈ Kuluttajaliitto) laskelmien mukaan lapsen ensimmäinen vuosi Italiassa maksaa vanhemmille vähintään 7000 ja jopa 16 000 euroa kaikkine hankintoineen ja lääkärikuluineen. Eivätkä vaatimukset siitä lapsen kasvaessa vähene, uutta vaatetta pitää olla ja pesämunaa ensiasuntoon kasvatella.

Kasvaneiden elinkustannusten keskellä ajatus pitkästä kotiäitiydestä ja jopa ylipäätään lapsesta voi olla pelottava ajatus. Italiassa syntyvyys onkin Euroopan alhaisimpia, jopa alhaisempaa kuin nykyisen vauvakadon Suomessa.


Kotiäitinä on käännettävä ajatukset pois saavutusyhteiskunnan arvoista, opittava hidastamaan ja arvostamaan elämän pieniä asioita. Itseään, lapsiaan, ei saavutuksiaan ja aikaansaamiaan asioita. Fabio Volon kirjassa nuori äiti musertui yksinäisyyteensä lapsen kanssa kotona, kuihtui tekemisen puutteeseen, monotoniaan ja tylsyyteen. Tuttu tunne monille äideille. Mutta mihin kotonaollessa oikeastaan ehkä muserrutaankaan, onko se sittenkään se tylsyys?

Kaija Juurikkala ottaa Äitikirjassaan (Like 2014) mielenkiintoisen näkökulman kotielämän tylsyydestä valittamiseen. Valtaako sellainen tunne ihmisen, joka elää itsensä vieressä, hän kysyy. Joka ei ole olemassa ilman toisen katsetta? Kaipaako hän ulkopuoleltaan ohjeita ja virikkeitä tai arvostusta päiviinsä? Onko hänen sisällään autiomaa, johon tuuli ei kanna laulujaan kaukaa vuoren takaa? 

En ole koskaan kokeillut kotiäitiyttä Italiassa, enkä tiedä tuleeko siihen koskaan tilaisuuttakaan. En välttämättä edes haluaisikaan kokeilla. Jossakin vaiheessa siitä vähän haaveilin, mutta nyt kun kotona oloa on jo näin monta vuotta takana, olen löytänyt oman suomalaisen kotiäitiyslokeroni. Saattaa jopa olla, että Italiassa, scuola maternojen maassa, saattaisin joutua selittelemään kotiäitiyttäni ja lasteni kotona oloa enemmän kuin Suomessa. (Scuola materna tai scuola dell`infanzia kuten sitä nykyisin kutsutaan, on kouluun valmistava päiväkoti 3-5 -vuotiaille, ja sinne laitetaan lapset riippumatta siitä, onko äiti kotona vai ei, tai ainakin useimmat laittavat, myös mainitsemani harvat kotiäitiystäväni.)

Omat lapseni ovat "vain" kotona, ja nyt paljastan kuka sitä ihmettelee kaikkein eniten: anoppini, itse koko elämänsä kotiäitinä viihtynyt roomalainen kahden lapsen äiti.

Tämä kuva on suomalaisesta leikkipuistosta, eiliseltä sadepäivältä.
Hiekkalaatikon laidalla on tullut istuttua kymmenen kotiäitivuoden aikana aika paljon.
Italiassa kotiäidit eivät istu laatikon reunalla - italialaisissa leikkipuistoissa ei
ole hiekkalaatikoita! 
Tekstejä kotiäitiydestä niin suomalaisesta kuin italialaisesta näkökulmasta olen kirjoittanut paljon tässä blogissa, tässä muutama:

Kevätaskarteluja lasten kanssa - "varhaiskasvatusta" kotona

O sole mio - aurinkoharhan vallassa

Elämäsi sisäpiiri ja miksi on tärkeää puolustaa sitä muiden mielipiteiltä

Minun valintani: kuopus täytti kolme vuotta ja jatkan yhä kotiäitinä



PAROLA DEL GIORNO: vita (f) da casalinga = kotiäidin elämä

Kommentit

  1. Tuo sitaatti Äitikirjasta oli ajatuksia herättävä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö vaan olekin. Se on muuten huippukirja kokonaisuudessaan, voisi siteerata puolta sen lauseista kun ovat niin hyviä. =)

      Poista
  2. Tätä aihetta mietin melkein päivittäin. Kotona on ihanaa pienten lasten kanssa, mutta toisaalta kaipaan ihan hirveesti sitä, että saisin ajatella rauhassa jotain, "käyttää aivojani" ja tehdä muutakin kuin ruokaa ja pyykkiä. No opintovapaani antaa vähän minulle sitä ajattelua, mutta ei minusta olisi moneksi vuodeksi kotiin. Olen vähän huono käymään perhekerhoissa ja meillä 3v käy osaksi sen takia osa-aikaisena päiväkodissa ja osaksi toki opiskeluni. Olisikin mahtava ratkaisu, kun voisi pitää lapset osa-aikaisesti hoidossa eikä olisi niitä raskaita aamuja ja pitkiä iltapäiviä ja itse voisi tehdä töitä sen osan aikaa. Suomessa ei vaan vielä monessa paikassa pysty kovin hyvin yhdistämään työtä ja perhettä. No, itse palaan viimeistään elokuussa töihin, sitten varmaan pian taas jo kaipaan takaisin kotiin :D onko sulla urahaaveita tai kaipaatko työllisiä tavoitteita? Tai olla osa aikuisten yhteisöä? Käsittääkseni olet kuitenkin opiskellut ennen lapsia? Ja siis ihan mielenkiinnosta kysyn, en millään muotoa arvostelevasti! Jokainen perhe tekee omat ratkaisut ja se ratkaisu on paras heille. T. Sari / pikkuleijonatblogi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mullakin on ollut vaiheita jolloin on tuntunut et halusi enemmän "älyllistä" haastetta kun on kotona. Mutta olen ratkaissut sen juuri noilla opiskeluilla ja lukemalla ja pohtimalla asioista todella paljon. Ja viime vuosina kirjoittamalla proosaa, johon liittyy ehkä suurin "ura"haave elämässäni eli oma kirja. Mulla on korkeakoulututkinto ja toimittajaopintoja, joskus kieltämättä mietin et oon aika ylikoulutettu kotiäidiksi! =D Mutta jotenkin vaan mulle on elämässä niin tärkeää nää lasten lapsuusvuodet, ne on mennyt kaiken muun edelle ja koska on ollut mahdollista jäädä kotiin, niin en ole epäröinyt. Jonkinlaista downshiftaamista tää kai on, meidän koko perheen yhteinen projekti elää vähän hitaammassa tahdissa.

      Olen sen verran epäsosiaalinen tai introvertti, jos haluaa käyttää nykyajan muotisanaa, että yksinäiseksi en kotona tunne itseäni koskaan kotona enkä oo kaivannut työ-yhteisöä, vaikka en minäkään tykkää käydä perhekerhoissa tms., emme käy niissä juuri koskaan. Leikkipuistoympäristössä on tarpeeksi sosiaalisuutta minulle ja myös lapsille sekä tietysti ystävä- ja perhepiirissä. Mut ymmärrän tosi hyvin niitä monia, joille tällainen olis ihan mahdoton ratkaisu, et ei vaan viihtyisi kotona näin pitkään. Kyllä tää kai aika omituisen luonteen vaatii ja tietysti käytännön mahdollisuuden siihen, luopumista monista materialistisista asioista tai ainakin niiden lykkäämistä.

      Suomessa pitäisi osa-aikatyön teon mahdollisuutta pikkulapsivaiheessa parantaa, siis sellaista oikeaa osa-aikatyötä eikä lumeratkaisua, jossa joutuu oikeasti tekemään täydet työmäärät vaikka työaika on lyhennetty. Mä oon siitä onnellisessa asemassa, että oon kautta kotiäitivuosieni voinut yhdistää omaa työtäni kotonaoloon koska olen freelancer. Pieniähän ne mun työmäärät on, mutta kuitenkin tärkeitä monelta kannalta. En osaa sanoa, olisikinko yhtä hyvin viihtynyt näin kauan kotona ilman tätä omaa työtä ohessa.

      Tulipa pitkä vastaus...Ja hei, ihanaa et kommentoit ja kysyit noista urahaaveista, en yhtään ajatellut et oisit pahalla kysynyt. MIelelläni vastaan, siinäkin tapauksessa et ilkeällä mielellä kysyttäis. =D

      Poista
    2. Joo :) itselleni opiskelu on aina ollut tosi tärkeää ja itsensä kehittäminen. Sen puolesta kotona se puoli menee vähän "hukkaan", koska kun tulee pitkä tauko työelämästä, ei ne opinnot merkkaa enää työnhaussa paljonkaan. Mulla kävi tosi hyvä tuuri, kun sain vakituisen työn ennen O:n syntymää ja oon tavallaan ollut koko ajan "kiinni työelämässä". Mullekin lapset on kaikista tärkeintä. Onneksi sekään ei ole niin mustavalkoista, että jos menee töihin, "menettäisi" lasten lapsuuden, vaan onhan ne lapset edelleen ja ehkä se heidän huomioiminen on jollain tavalla intensiivisempää vaikka sitten viikonloppuisin. Ja tosiaan monella ei olisi taloudellisesti edes mahdollista. Ei meilläkään, jos haluisin. Melle valmistuu kohta uusi talo ja koko perheelle lasten harrastukset ovat tärkeitä. Esikoinen haluaa harrastaa tavoitteellisesti ja halutaan mahdollistaa se kaikille lapsille, jos niin haluavat. Mutta nämä on vaikeita asioita ja tärkeintä on löytää itselle se sopiva. Itse koen, että lapset ovat se tärkein, mutta haluan myös tehdä itse jotain kodin ulkopuolista, minkä koen tärkeänä itselleni. Joku tasapaino siis. Harvoin ehkä työelämä on pelkää kivaa, mutta tavoite olisi viihtyä omassa työssä

      Poista
    3. Voi olla että mullakin olisi eri tilanne, jos olisin sattunut vakkaripaikan saamaan ennen lapsia. Varsinkin jos työpaikka olisi hyvä, niin varmasti olisi tullut siihen palattua sitten kolmen vuoden jälkeen viimeistään. Nämä on isoja kysymyksiä joita varmasti jokainen äiti pyörittelee mielessään, et minkä verran elämästä antaa itsestään lapsille, minkä työlle tai muulle. Tärkeintä on löytää se hyvä tasapaino niin kuin kirjoitit, ja vaikka olisi töissä, niin totta kai se ei tarkoita et lapset olisi jotenkin sivummalla elämästä. Viikonloppuina ja lomilla ehtii hyvin heidän kanssaan viettää täysipainoista aikaa. Sitä joskus mietin, et sivusta seurattuna nykyajan työelämä vaikuttaa usein niin intensiiviseltä ja työajan rajat ylittävältä, et saako sitä itsensä helposti irrottautumaan työstä edes vapaa-ajalla... Meinaa ainakin itsellä tulla työasiat mieleen väistämättä lasten kanssa ollessa, jos on joku isompi juttu työn alla. Ja tuntuu et siihen liittyviä sähköposteja jne.on hoidettava reippaasti "virka-aikojen" ulkopuolella. Nykyajan työelämä on vanhemmalle vaativa, niin kuin tietysti ehkä koko nykyaikakin... Tai sitten mä oon vaan niin ulkona kaikesta, et täältä kotoa käsin tuntuu vaan kaikki niin kuormittavan näköiseltä... =D

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi koronavirus ei ole vain mikä tahansa influenssa, vanhusten tauti tai Italian vaiva, vaan vaarallinen kaikille meille

Meillä sairastetaan ehkä koronaa, ja pelottaa että lapsellamme raju tautimuoto. Olisi sata muutakin huolta ja kysymystä, mutta mistä saamme tietoa ja apua?

Minulla voi olla korona, mutta en pääse testiin ellen mene sairaalakuntoon - Toimikaa ajoissa, kuuluvat epätoivoiset varoitukset Italiasta

Tällaista on arki karanteeni-Italiassa - tyhjät kadut, autiot piazzat, taskussa kulkuluvat. Tämä voi olla edessä Suomessakin, mutta se on parempi kuin olla tekemättä tarpeeksi

Hoitohenkilökuntaa ilman maskeja, sairaat ihmiset jonottavat ulkona viimassa, taksista pyörtyy maskipotilas asfaltille - tämä on todellisuus Laakson koronaterveysasemalla