Elena Ferrante: La vita bugiarda degli adulti (Aikuisten valheellinen elämä). Jatkuuko Ferrante-huuma?

Elena Ferrante: La vita bugiarda degli adulti
Tässä postauksessa aion kirjoittaa "arvostelun" Elena Ferranten vielä suomentamattomasta uutuusromaanista La vita bugiarda degli adulti. Jotta ymmärtäisit, miksi laitan arvostelun lainausmerkkeihin, palaan ensin hieman ajassa taaksepäin.

Helteinen päivä kaksi ja puoli vuotta sitten. Albano-järven yllä ilma väreilee kuumuudesta, helle makaa kaiken yllä eikä tuulenvirekään liiku. Lapset leikkivät aurinkohattujensa alla rantahiekassa, kohta heidät täytyy komentaa varjoon, paahtuvat muuten, mokomat. Mutta ei ihan vielä, ensin luen vielä yhden luvun, ja vielä yhden. Vauva on herännyt päiväunilta jo ajat sitten, pidän häntä toisella kädelläni sylissäni, toisessa on kirja, onneksi hän on tyytyväinen ja helppo vauva jonka hoitaminen onnistuu välillä vaikka toisella kädellä. Istumme ison puun alla rantakahvilan vieressä enkä tiedä, mitä minulle on tapahtunut. En vain voi jättää kirjaa käsistäni!

Sellaista ei ole tapahtunut ennen, vaikka luenkin paljon. Löysin rantakahvilan kirjanvaihtopisteestä kirjan, jossa komeili oma sukunimeni. Miten kiehtovaa. Sitten muistin, että nimi oli muutenkin etäisesti tuttu. Tästä kirjailijastahan on puhuttu jossakin.

Kyseessä oli Elena Ferranten Hylkäämisen päivät (I giorni dell`abbandono). Elena Ferrante ei ole kirjailijan oikea nimi, hän kirjoittaa salanimellään eikä suuri yleistö tiedä vieläkään hänen henkilöllisyyttään. Nykyisin Ferrante on kuuluisa ympäri maailmaa, puhutaan suoranaisesta Ferrante-huumasta eli Ferrante feveristä, joka tietysti huvittaa meidän perhettä kovasti. 

Hylkäämisen päivät luettuani etsin käsiini kaikki hänen kirjansa, ja luin ne kaikki samalla tavoin yhdeltä istumalta, myös ja erityisesti neliosaisen Napoli-sarjan. Lukukokemus oli niin intensiivinen, että lähenteli jo häiritsevyyttä. Oli pakko lukea koko ajan, todellinen elämä ympärillä menetti merkitystään, ja toisaalta pelkäsi sitä hetkeä, kun tulee viimeisen sivun aika ja kysymys: mitä tämän jälkeen? Kaikki kirjat tietenkin aina loppuvat, mutta valovoimaisimmat niistä saavat ihmisen kuin alitajuisesti ja järjenvastaisesti toivomaan, että elämän rajallisuus, joka tosielämässä ei koskaan häviä, poistuisi edes kirjan mielikuvitusmaailmassa

Viime syksynä kuulin, että Elena Ferrantelta on marraskuussa tulossa uusi romaani. Ihanaa, näitä ainutlaatuisia lukukokemuksia tulisi siis vielä, tulisihan? Vaikka Ferranten teksti ja tarinankerronta ovat tähän mennessä kulkeneet vaivattomasti ja virheettä kuin tekoälyn ohjaama sähköauto tai sula laava juuri oikeisiin paikkoihin kokonaisuuksiksi asettuen, eihän sitä koskaan tiedä.  

Kun joulun aikaan matkustimme Roomaan, menin heti töikseni lähimpään kirjakauppaan ja ostin La vita bugiarda degli adulti -romaanin. Sitä ei ole vielä käännetty suomeksi, mutta suora käännös otsikosta kuuluu Aikuisten valheellinen elämä.  

Autossa matkalla kirjakaupasta kotiin luin ensimmäisen sivun. Due anni prima di andarsene di casa mio padre disse a mia madre che ero molto brutta. Niin kuuluu kirjan ensimmäinen lause. Kaksi vuotta ennen kuin lähti kotoa, isäni sanoi äidilleni, että olin todella ruma. 

Voiko parempaa alkulausetta ollakaan? Tuntui kuin puolet odotuksistani olisivat täyttyneet jo siinä. Miksi isä lähti kotoa, miksi hän sanoi jotain niin kauheaa tyttärestään, mitä tapahtui niinä kahtena vuotena sanojen ja lähtemisen välissä? Eihän siinä voi kuin jatkaa lukemista.

Muutaman sivun jälkeen tiesin, että sama olisi taas edessä kuin ennenkin: en saisi rauhaa ennen kuin olisin lukenut kirjan loppuun, ja toisaalta vähän säästelin koko ajan. Mieheni huomautti, että olisin voinut aloittaa lukemisen vasta kotona, sillä nyt hänellä on koko Rooman-matkan ajan vaimo ja lapsilla äiti, joka aukaisee kirjan joka välissä missä vain voi - ja välillä vaikka ei voisikaan.

Tälläisissa tilanteissakin luin, aamucappuccinon äärellä kahvilassa,
jos vain sopiva yksinäinen hetki tuli kun muut olivat vaikkapa syötäviä valitsemassa.


La vita bugiarda degli adulti kertoo nimensä mukaisesti aikuisten valheista. Päähenkilö on kirjan alussa kolmetoistavuotias tyttö, Giovanna, oppineiden ja kultturellien vanhempiensa ainoa lapsi, joka kasvaa keskellä kirjahyllyjä ja vanhempien hienostuneita älykkökeskusteluita ja saa vanhempiensa jakamattoman huomion ja rakkauden. Hän on hyvin kasvatettu, koulutusta ja kirjaviisautta arvostamaan opetettu lapsi, jonka äiti pukee vaaleanpunaiseen ja hienoihin lastenvaatteisiin. Eletään 90-luvun alkua.

Käy ilmi, että aloitusvirkeen isän lausahdus liittyy suvun mustaan lampaaseen, isän siskoon Vittoriaan, johon isä tuossa vahingossa tyttären korviin kantautuneessa keskustelussa viittaa. Koska Giovanna on jäänyt luokalleen, isä pelkää että hänestä tulee tätinsä kaltainen, tädin johon vanhemmat liittävät kaiken huonon ja pahan. 

Käy myös ilmi, että Vittoriassa isä pelkää ennen kaikkea omia juuriaan: sisko on jäänyt siihen köyhään elämään, josta isä on kovin ponnistuksin ja ahkeralla opiskelulla onnistunut nousemaan. Vittoria on kouluttamaton, karkea, Napolin murretta puhuva ja läheisiään haavoittava tunteikas kuumapää, joka on pilannut isän välit perheeseensä. Ja epätoivoisen rakastunut kuolleeseen mieheen, joka kerran oli hänen omansa vaikka olikin naimisissa toisen kanssa. 

Giovanna kuitenkin kiinnostuu salaperäisestä tädistään, jota ei ole koskaan nähnyt. Hänelle herää epätoivoinen halu tutustua tätiinsä, vastoin kaikkia vanhempiensa toiveita. Tietenkin, mitä enemmän jokin asia kielletään, sitä enemmän se kiehtoo.

Vanhemmat ovat kaukaa viisaita ja antavat, vaikkakin vastahakoisesti, tyttärelleen luvan tavata tätiä. Minuun vetosi erityisesti kohtaus, jossa isä lopulta vie tyttärensä Napolin teollisuusalueelle, köyhään Napoliin, sieltä mistä on itsekin lähtenyt, Pasconen kaupunginosaan, jättää tyttärensä tädin asunnon eteen ja sitä ennen kertoo tyttärelleen, mitä on odotettavissa.

Isä puhuu menetyksen pelosta, joka mitä ilmeisimmin pohjimmiltaan on syynä siihen, että hän suostuu antamaan tyttärensä tavata tätinsä. Paras ja tehokkain keino menettää lapsensa kiintymys ja rakkaus kun on kieltää häneltä asioita, joita hän haluaa elämässään tehdä.

"Tätisi nauttii saadessaan minut kärsimään. Olen yrittänyt kaikin tavoin olla järkevä, olen tukenut häntä häntä, olen suosinut häntä, olen auttanut häntä taloudellisesti niin paljon kuin olen pystynyt. Kaikki turhan takia. --- Hän on ylimielinen, kiittämätön, julma. Siispä varoitan sinua: hän yrittää riistää minulta kiintymyksesi, hän haluaa tehdä sen haavoittaakseen minua. Hän on jo kääntänyt vanhempamme, sisaruksemme, tätimme ja setämme ja serkkumme vastaani. Hänen takiaan minulla ei enää ole lapsuudenperheessäni ketään, joka pitäisi minusta. Ja tulet näkemään että hän yrittää viedä minulta myös sinut. Ajatus että niin tapahtuisi, on minulle sietämättömän vaikea.  Lopuksi hän pyysi - tai oikeammin rukoili, laittoi kämmenensä yhteen ja heilutti niitä eteen ja taakse - minua menemään rauhassa ja unohtamaan turhat huolet, mutta olemaan silti uskomatta tätini puheita, laittamaan vahaa korviini kuten Odysseys. " (Kaikki lainaukset tekstistä ovat omia käännöksiäni)

Sitten isä palaa Vomeron kaupunginosaan, hyvätuloisten Napoliin, ja Giovanna kävelee tätinsä ovelle. Astuu sisään - ja hänelle avautuu täysin uusi maailma, ikkuna isänsä puoleiseen sukuun. Ja myös toinen näkökulma asioihin, kaikissa ihmissuhdekiistoissahan on aina yhtä monta puolta kuin osapuoliakin on.

Giovanna tutustuu tätiinsä siinä ikävaiheessa, jolloin lapsuudesta siirrytään nuoruuteen ja kohti aikuisuutta, monet asiat saavat uudet värit ja suhtautuminen vanhempiin muuttuu. Vanhemmillakin on oma elämä, Giovanna huomaa, ja millainen se onkaan! Täynnä valheita, täynnä epäjohdonmukaisuuksia, tyhjiä sanoja ja lupauksia, pöydän alla äidin jalkaa koskettavia vieraan sedän jalkoja, likaista himoa ja käsittämätöntä riippuvuutta jota he rakkaudeksi kutsuvat ja joka vie isän pois perheensä luota ja saa äidin keräämään isän kirjoittamien artikkeleiden lehtileikkeitä, vaikka isä on jättänyt hänet, haavoittanut ja nöyryyttänyt häntä ja tehnyt selväksi, että rakastaa jotakuta toista enemmän.

Vittoria on ehkä karkea ja puhuu slangia, mutta hänellä on suuri sydän. Hän on rakkaitaan kohtaan huomiossaan antelias ja  sukulaisrakkaudessaan lojaali mutta odottaa lojaaliutta myös muilta.  Giovanna huomaa, että vähän koulutetut sukulaiset Pasconessa ovat täynnä elämää, he ovat tunteissaan voimakkaita ja heillä on suuri sydän. Ovatko isän ja äidin kertomat asiat sittenkään kaikki totta? Giovanna suorastaan juopuu tätinsä läsnäolosta, eikä häntä enää haittaa, vaikka isä on pelännyt hänestä tulevan tätinsä kaltainen. Giovanna kapinoi, herää seksualisuuteensa, jolle nopeasti ilmaantuu innokkaita vastaanottajia Pasconen kujilta.

Kirjan näyttämönä toimii siis jälleen Napoli, ja jos mahdollista, tällä kertaa sen rooli tapahtumien kulisseina on vieläkin merkittävämpi kuin Napoli-sarjassa tai Amalian rakkaudessa (L`amore molesto). Napoli elää ja hengittää taustalla, tai oikeammin se elää ja hengittää tekstissä sisällä jatkuvasti ja koko ajan. Pascone ja Vomero, köyhien ja kouluttamattomien Napoli ja koulutetun eliitin Napoli ja niiden kahden välinen kuilu. Se on läsnä koko ajan.

Napoli-teeman syventyminen näkyy jopa kielessä. Assai eikä molto (paljon), pacca eikä schiaffo (lyönti), zizze eikä tette (rinnat), sanapareissa ensin mainittu siis Napolin murretta, jälkimmäinen italian kirjakieltä.

Napolin lisäksi kantavia teemoja kirjassa ovat äitisuhde, joka on tuttua Ferranten muistakin teoksista, sekä nyt myös syvemmällä tasolla isäsuhde. Myös ystävyys on tärkeässä roolissa kuten Napoli-sarjassakin. Kirja on tyypillinen kasvukertomus mutta kaukana tavanomaisesta kerronnasta. Elena Ferrante osaa edelleen kirjoittaa niin, että kirjaa ei voi laskea käsistään.

Tässäkin luen, ja luin usein, aurinkoisella parvekkeella.
Kirja on harmittavasti rajautunut pois kuvasta.


Italiassa, jossa Ferrante muutenkin on saanut huomattavasti vähemmän tunnustusta ja arvostusta kuin ulkomailla, on ilmestynyt arvosteluja kirjasta, joissa hieman kitkerästi kehutaan Ferranten taitoa vedota massoihin ja kirjoittaa kieltä joka "silittelee lukijaa", hänen rohkeuttaan "olla suosittu" ja "välttää elitismiä".

Kirjallisuuskriitikko Stefano Jossa jopa tunnustaa kadehtivansa Ferrantea, joka uskaltaa kirjoittaa massoja varten ja juonivetoisesti eikä "oikeaa" kirjallisuutta, joka Fossan mielestä ei ole lukijan miellyttämistä vaan päinvastoin kuin "iskujen antamista lukijalle" ja poikkeamia poluilta". Fossa itse kokee jäävänsä elitisminsä vangiksi ja on hirvittävän yksin.

Kateellisten panettelua, joka tuo mieleeni muutamia ajatuksia italialaisen ja suomalaisen elitisemin eroista. Italiassa elitismi ja luokka-ajattelu näkyy edelleen vahvasti esimerkiksi siinä, että mitä paremmin koulutettu ihminen, sitä enemmän hän puhuu ja erityisesti kirjoittaa kapulakieltä. Mitä vänkyräisempi ja vaikeammin ymmärrettävä lause, sen hienompi. 

Sama pätenee kirjallisuudessa, en pysty sanomaan sillä italialaisen kirjallisuuden tuntemukseni ei ole tarpeeksi laajaa. Mutta kapulakielisyyttä olen monissa kirjoissa ja etenkin lehdissä huomannut ja suorastaan jättänyt lukemisen kesken, kun on mennyt niin vaikeaselkoiseksi. Pitkään luulin sen johtuvan huonosta kielitaidostani, kunnes opin sen olevan maan tapa; eivät monet italialaisetkaan niitä tekstejä ymmärrä! Ja se ehkä on tarkoituskin... Pihtiputaan mummosta ei italialaisessa journalismissa ole kuultukaan.

Suomessakaan (eikä muualla kirjallisuusmaailmassa) ei tietenkään ole täysin vierasta ajattelu, joka ylenkatsoo juonivetoista romaania, sellaista joka kiihottaa lukijan uteliaisuutta tietämään, miten päähenkilöiden käy. Vetävää tarinankerrontaa voivat erityisesti monet lyriikan nimiin vannovat kulttuuri-ihmiset pitää missä vain maailmankolkassa "huonompana" sanataiteen muotona, sitä "parempaa" on heidän mielestään kielellä leikittely, monimerkityksellisyys, aikatasolta toiseen pomppiminen, välimerkkitasolle ylettyvät pienet yksityiskohdat kuten pilkuttomuus tai pisteettömyys jne. Jotkut hifistelijät pitävät parhaimpina romaaneja, joita kohtaan ei synny halu lukea niitä alusta loppuun eli juonta seuraten, vaan vaikkapa joka kuudennen lauseen, kappeleen sieltä, luvun täältä.

Elena Ferranten kirjoissa kuitenkin hyvä kirjoitustyyli, kiehtova tarina ja elävät henkilöhahmot yhdistyvät tekstiin, jossa on monia sisäkkäisiä merkityksiä ja tasoja, joista moni avautuu vasta toisella lukukerralla - sitten kun ensin on vauhdilla luettu kirja loppuun saadakseen tietää mitä henkilöille tapahtuu. Tekstiä on nautinnollista ja kiinnostavaa lukea, vaikka sitten lukisi siitä vain osia - jos sillä tavalla hifistellä haluaisi. Jos ja kun hän kirjoittaa "vain" massoille, hän tekee sen korkeatasoisesti ja hyvin.

Suomalaisessa kulttuurielämässä onneksi luokka-ajattelua ja elitismiä on huomattavasti vähemmän kuin italialaisessa, se on ollut yksi suurimmista oivalluksista Ferranten kirjoja, Napoli-sarjaa ja nyt tätä uusinta lukiessani. Kirjojen arvostus on Suomessa korkealla, ja ne piirit jotka ylenkatsovat juonivetoista romaania, varmaankin hyvin pieniä - onneksi. Liekö koulutusjärjestelmän yhtenäisyyden, kulttuurielämän lyhyempien perinteiden ja laajemmalle levinneiden tasa-arvoihanteiden ansiota, mutta Suomessa tavallinen rajavartijakin voi löytää yhteisen sävelen Danten Jumalaisesta näytelmästä väitöskirjaa valmistelevan suurlähettilään kanssa.  Ja yliopistoprofessoritkin voivat puhua stadin slangia!

Missään suomalaisessa kaupungissa ei myöskään ole sellaista kuilua yhteiskunnan eri kerrosten välillä kuin Napolissa. Ei edes Eiran ja Jakomäen välinen ero ole kuin mitättömän puron levyinen verrattuna siihen mereen, joka erottaa italialaisen yliopistoprofessorin köyhien lähiöiden asukeista. Tai jos Suomessa sellaista eliittiä onkin, on se määrältään hyvin pientä ja linnoittautunut omiin piireihinsä; ylivoimaisesti suurin osa kansasta, myös tohtoreista, maistereista ja lääkäreistä, kirjailijoista puhumattakaan, on aivan tavallista porukkaa joka ei juuri koulutuksellaan, yhteiskunnallisella asemallaan ja lukeneisuudellaan huutele.

Tosin Italiassakin tilanne on voinut vähän muuttua ja avautua sitten 90-luvun, ainakin kirjallisuuskriitikot ovat joutuneet raottamaan elitismin häkkinsä ovea ja myöntämään, että Elena Ferrante kirjoittaa massoille ja taitavasti sen tekeekin, ja se on silti ihan oikeaa ja korkeatasoista kirjallisuutta.

Omaan italialaiseen tuttavapiiriimme ei onneksi tällaista elitismiä kuulu, vaan meillä on ystäväporukassa sulassa sovussa yliopiston käyneitä ja duunareita, niin laki- kuin putkimiehiä. Ainoa yhteys, jossa olen havainnut jotain elitismiin vihahtavaa, on anoppilan naapurin perheen äiti, joka ylpeilee kaksoistutkinnollaan ja miehensä lääkäriydellä, suhtautuu muihin ynseästi ja vielä ynseammin ennen kuin kuuli, että myös appivanhempieni pojalla on yliopistotutkinto - ja jopa hänen vaimollaan. Tämä ristiriitainen perhe on muuten kotoisin Napolista - tuovat esiin lukeneisuuttaan mutta ripustavat pyykkinsä parvekkeen kaiteeseen kiinnitettyihin naruihin kuivumaan kuten Napolin köyhissä kortteleissa, roomalaisen taloyhtiön sääntöjen vastaisesti.

Olemme muuten kerran ottaneet oikein kunnolla yhteen näiden naapureiden kanssa.  Voi sitä huutoa! Olen kirjoittanut tapauksesta blogitekstin, kannattaa käydä lukemassa: Naapuririita italialaisittain. Ei olisi uskonut, että sivistyneet ihmiset ovat kyseessä... Mutta Ferranten kirjojen myötä olen oppinut ymmärtämään, että Napolissa huutaminen on todella melko yleistä, se lohdutti kovasti mielipahassa ikävän, suomalaiselle täysin yliampuvan riidan vuoksi.

Sekin on kiintoista yksityiskohta, että Ferrante on tyypillinen napolilainen sukunimi, siksi Ferrante varmasti onkin valinnut sen salanimekseen. Hänhän ei peittele rakkauttaan kotikaupunkiaan kohtaan kirjeissä, joita on kirjoittanut ja jotka ovat ainoa lähde hänen persoonaansa. (Kirjeet on julkaistu teoksessa La frantumaglia, edizioni e/o) Mieheni suku on sekin isän puolesta alunperin Napolista, mutta jo muutaman sukupolven takaa, jolloin eräs suvun jäsen päätti lähteä pohjoiseen parempaa onnea etsimään ja päätyi Rooman liepeille Velletriin.

Ja kyllä mieheni isä on myös kova huutamaan. Ja hänen suvussaan huudetaan. Yhden veljeksen välit ovat vieläkin poikki muuhun perheeseen, koska on huudettu niin paljon. (lue teksti toisesta italialaisesta riidasta, tällä kertaa mieheni sukulaisissa ollessamme tapahtunutta: Rikkaiden Italia, köyhien Italia ja maahanmuuttajien Italia: perheriita päivällispöydässä) Torikauppiaat huutavat, romunkerääjäauton kuljettajat huutavat ja vieläpä megafoniin. Ihmiset huutavat kadulla jutellessaan. Ehkäpä Italiassa vain kaikki huutavat vähän enemmän kuin Suomessa. Me suomalaiset kuulemma puhumme kuiskaamalla. Tosin minä pelkään, että olen ihan pikkuisen oppinut tuota huutamista italialaisilta, pahoin pelkäänkin.



Italiassa elitismi on ehkä vahvempaa, mutta toisaalta, sivistyksen mitta tuntuu myös olevan vähän erilainen kuin Suomessa. Italiassa syntyperällä on eri tavalla väliä kuin Suomessa, sillä voi ainakin tehdä vaikutuksen jos ei muuta, mikä Suomessa olisi sekin melko mahdotonta. Täällä oletpa mistä tahansa aatelissuvusta, ketä kiinnostaa.

Lisäksi italialaiset lapset ovat latinansa ja antiikin mytologiansa lukeneet, se kuuluu peruskoulutukseen. Jos Suomessa joku osaa ulkoa Virigiliusta ja Dantea ja kääntää latinaa, häntä pidetään erittäin sivistyneenä ihmisenä. Italiassa nämä ovat perustaitoja.  (Aihetta sivuaa tämä keväällä kirjoittamani teksti, Mytologiaa ja muuta kirjasivistystä lapsille.)

En sano ettei mieheni olisi sivistynyt, mutta käytän häntä tässä kuitenkin esimerkkinä. Hän tavallisesti lukee korkeintaan kirjan tai pari vuodessa ja yhden kirjan lukemiseen häneltä voi mennä kuukausia tai jopa vuosi (poikkeuksena Elena Ferrante kirjat, jotka hän luki kaikki muutamassa päivässä), koska hän vain asettaa niin monen muun asian lukemisen edelle. Hänellä on kyllä yliopistotutkinto, mutta ei hän harrasta filosofisia tai kultturelleja keskusteluja. Mutta tarvittaessa hän kyllä siteeraa Virgiliusta  ja Homerosta ja tuntee antiikin jumaltarut paremmin kuin minä, historiaa yliopistossa lukenut ihminen. Minä pidän sitä sivistyksenä, mutta Italiassa miestäni ei varmaankaan pidettäisi, eliittipiireissä ainakaan, erityisen sivistyneenä.

Vittorian ja Giovannan ystävien äidin kohtaaminen on kirjassa loistava esimerkki eliitin ja työläisluokkaa edustavan, siivoojana elantonsa ansaitsevan ihmisen kohtaamisesta. Giovannan parhaat ystävät, Ida ja Angela tulevat vielä astetta hienostuneemmasta perheestä kuin Giovanna, perheen äiti on rikasta sukua ja kaikki heidän kodissaan säihkyy, käytöstavat ovat kuin kuninkaallisilla ja sanaakaan murretta ei vahingossakaan lipsahda heidän suustaan:

Siellä näimme Costanzan odottavan meitä tyttäriensä kanssa, he olivat kaikki kolme säihkyvän kauniita kuin televisiomainoksessa. Ja koska huomasin ettei täti ollut edes lähestynyt jalkakäytävää ja jo siinä vaiheessa, tupakka suupielessään, tarkasteli pilkallisella katseella Costanzan äärimmäistä tyylikkyyttä, sanoin hätääntyneenä:
"Älä nouse autosta, haen ystäväni ja mennään."
Mutta hän ei edes kuullut minua, nauroi ja mutisi murteella:
"Onko tuo nukkunut tuonnäköisenä vai onko se menossa aamun alkajaisiksi juhliin?"

Sitten on otettava vielä esiin kirjan yksi tärkeä teema, ulkonäkö, joka tulee esiin jo aloituslauseessa. Giovanna pohtii ulkonäköään läpi koko kirjan, käy läpi myrskyisän fyysisen muuttumisen vaiheen, joka murrosikään kuuluu. Rinnat kasvavat kasvamistaan, samoin takapuoli, ja kasvot, ovatko ne kauniit vai rumat? Minkälaiseksi kasvan, ketä muistuttamaan? Oliko isä oikeassa sanoessaan, että hänestä on tulossa yhtä ruma kuin Vittoriasta? Ja miten kauneus oikein lasketaan, miten punnitaan?

Havahduttavimpiin kohtiin kirjassa kuuluu, kun Giovanna kuulee luokkatoveriltaan, millaisia asioita koulun pojat hänestä puhuvat. Miesten ja poikien maailma, joka muutenkin Ferranten napolilaisessa maailmassa näyttäytyy usein kovana, raakana ja naista alistavana (i maschi sono tutti brutti e agressivi e puzzolenti eli kaikki miehet ovat rumia, agressiivia ja pahalle haisevia), ei tästä tekstinpätkästä ainakaan yhtään kaunistu:

Sain tietää että myös luokkani pojat puhuivat suurella kiinnostuksella isoista rinnoistani. Sen kertoi minulle pulpettikaverini Mirella, ja hän lisäsi myös, että hänen kaverinsa lukiosta - Silvestro nimeltään, muistan hänet siitä että häntä ihailtiin koska hän tuli kouluun mopolla jota kaikki kadehtivat - oli sanonut sisäpihalla kovaan ääneen: peppukaan ei ole huonompi, riittää että laittaa hänelle tyynyn naamaan ja saa oikein hyvät panot. 

Kirjassa on tietenkin myös rakkautta, kuvaahan Ferrante aina kirjoissaan ihmiselämän kaikkia puolia ja tunteita, jälkimmäisiä ytimeen asti pureutuen (scavare). Giovanna rakastuu toivottomasti ja tulisesti Robertoon, kymmenisen vuotta itseään vanhempaan poikaan ja kaiken lisäksi toiselle lupautuneeseen. Köyhän Napolin kasvattiin joka Giovannan isän tavoin on älynsä ja koulutuksen turvin on onnistunut nousemaan kohti kulttuurieliittiä ja on kovaa vauhtia menossa kohti sen kärkeä.

Roberto on uskonnollinen, hyvä ja jalo, hän saa Giovanninkin muuttamaan elämänsä suuntaa ja tutustumaan katolilaisuuteen, joka on hänelle saamansa ateistisen kasvatuksen takia aivan vieras asia. Mutta onko Roberto sittenkään niin jalo ja hyvä kuin Giovanna luulee, vai onko hänkin toisten miesten kaltainen, valmis unohtamaan kaiken muun kun joutuu himojensa valtoihin ja haluamaan hyvät panot kun sellaiseen mahdollisuus tulee?



Viimeistään La vita bugiarda degli adultia lukiessani minulle valkeni, miksi Elena Ferrante on niin hyvä kirjoittaja. Ei pelkästään siksi, että hän kirjoittaa koukuttavasti, kuvailevasti, sujuvasti ja älyllisesti, hallitsee kokonaisuudet ja yksityiskohdat, rakenteet ja kappaleet (jokainen lause on täydellinen ja hallittu, mikään sana ei ole ylimääräinen, ja monista kappaleista rakentuu itsessään kokonainen "pienoisnovelli"), ei pelkästään siksi että hän osaa luoda miljöön ja kuvailla ympäristöä juuri sopivasti ja osuvin sanankääntein eli lyhyesti mutta kuitenkin kaiken oleellisen kertoen, ei pelkästään siksi että hän tuntee aiheensa ja kirjan tarinan aikakauden niin hyvin. Vaan myös siksi, että lukijalle tulee ikään kuin tunne, että kirja kertoo hänestä itsestään.

Elena Ferrante ei kirjoita lukijalle, vaan lukijasta. Hän onnistuu vangitsemaan päähenkilöihinsä niin paljon yleismaailmallisia, jokaiselle tuttuja piirteitä, tilanteita ja tunteita, että vähän väliä lukija huokaisee: juuri näin minäkin olen joskus ajatellut ja kokenut, tai näin olisin halunnut joskus ajatella ja kokea, mutta en ole uskaltanut. Tai vähintään tuntee jonkun, joka on ajatellut ja kokenut niin.

Tämä piirre tuli voimallisesti esiin jos esimerkiksi Hylkäämisen päivissä ja Napoli-sarjassa, ja tässä uudessa kirjassakin se on läsnä. Se on ehkä sitä lukijan silittämistä ja massojen kiinnostuksen yksi salaisuus, mutta jos sen tekee hyvin, niin mikäs siinä, antaa mennä vain.

Sitä paitsi, se että Ferrante kirjoittaa massoille ei tarkoita, etteikö hän tuntisi myös sitä italialaista kulttuurieliittiä, jonka jotkut jäsenet syyttävät häntä "ei-oikean kirjallisuuden kirjoittamisesta". Hän nimenomaan tuntee myös sen, mutta etenkin uusimmassa kirjassa, jossa näkökulma on lapsen ja varhaisnuoren, eliitin tarkastelu on väistämättä naiivia ja niin sen kuulukin olla. Muuten se ei olisi uskottavaa.

Lapsen silmissä ja korvissa aikuisten päivälliskeskustelut ovat tylsiä ja pitkäpiimäisiä. Piinallisen odotuksen jälkeen lapset saavat luvan nousta pöydästä mutta vanhempien keskustelut jäävät heidän korviinsa taustahälynä soimaan. Kohtaus, jossa Giovanna kuvailee kuulevansa kuinka isä ja äiti keskustelevat vieraidensa kanssa delle solite cose che gli stavano a cuore, parole che orecchiavo da sempre tipo politica, valore, marxismo, crisi, stato (aina samoista aiheista jotka olivat heidän sydäntään lähellä, kuulin aina samat sanat kuten politiikka, arvo, marxismi, kriisi, valtio), on erityisen kuvaava.

Paitsi että Ferranten tekstiin on helppo eläytyä ja samaistua, siinä piilee myös eräs petollinen piirre: koska kerronta on niin helppoa ja intiimiä, lähes päiväkirjamaista ja omaelämäkerrallista (Napoli-sarja itsessään on kuin jokin megalomaaninen omaelämäkerrallinen eepos), lukijalle tulee helposti harhakuva, että sillä tavalla kirjoittaminen on helppoa. Kukapa ei olisi kirjoittanut päiväkirjaa, kukapa ei osaisi omasta elämästään kirjoittaa sivun toisensa jälkeen. Minkä asian tiedämme ja osaamme hyvin, ellemme omaa elämäämme? Tämän harhan valtaan olen itsekin joutunut Ferranten kirjoja lukiessani, ja myöhemmin olen yllättynyt kuullessani että niin on käynyt myös muille, jopa vakavasti otettaville kirjailijoille ja alan ihmisille.

Mutta sitten kun koettaa kirjoittaa itse jotakin samaan tyyliin, niin ei mene edes sinne päinkään. Tönkköä, teennäistä, töksähtelevää, jopa pateettista, sataan kertaan kierrätettyjä ilmaisuja ja täydellistä omaperäisyyden puutetta.

Olenkin kirjoittaessani lakannut aikaa sitten yrittämästä vähääkään Elena Ferranten tyyliä. Päin vastoin pakenen sitä kuin se olisi nuotio, jonka kanssa kosketuksiin joutuessa kaikki peittyy savuun jota se levittää. Sillä niin se juuri tekee. Jos päästää Elena Ferranten tekstin päähänsä kirjoittaessaan, kaikki todella peittyy ja jää varjoon, muuttuu mitättömäksi puuhasteluksi ja epätoivoiseksi kynänheiluttamiseksi.

Olet tässä vaiheessa ja jo aikaa sitten varmaankin jo ymmärtänyt, miksi laitoin arvostelu-sanan alussa lainausmerkkeihin. Eihän tämä nimittäin ole mikään arvostelu, vaan silkkaa hehkutusta. Lisäksi eksyn innostuksissani aiheesta eli kirjan käsittelemisestä kaikenlaisille sivupoluille.

Mutta niin se on, Elena Ferrante vain on niin hyvä eikä hänen uusin kirjansa petä. Yllättävää siinä oli korkeintaan se, että kirjailija palaa niin vahvasti samoihin teemoihin ja samoihin miljöisiin kuin Napoli-sarjassa, mutta toisaalta osa teemoista on kulkenut mukana koko hänen tuotannossaan (esimerkiksi äiti-tytärsuhde).

Nyt Ferrante jatkaa tutulla hyväksi havaitulla polulla, tuntee selvästikin yhä tarvetta käsitellä suhdettaan Napoliin ja sen jakautuneisuutta hyvä- ja huono-osaisiin, ja mukana ovat myös muut tutut teemat kuten ihmiselämän koko tunteiden kirjoon pureutuminen, uskonto, seksuaalinen herääminen ja seksuaalisuuden eläimellisyyden kuvaaminen ja näkeminen kuin vastapuolena tai ehkä sittenkin itsemme riisuttuna esittävänä peilinä sille, millaiseksi yritämme yhteiskunnassa kasvaa ja minkälaisiksi tulla, sivistyneiksi, tunteemme ja tekomme hallitseviksi ihmisiksi. Joiden pinnan alla kuohuu ja välillä kuohu purkautuu pintaan järjettömiltä vaikuttavina tekoina, petoksina ja kaksinaismoralismina. Aikuisten valheellisuutena.

Kirjan loppu jää niin avoimeksi, että tuntuu melkein varmalta sen saavan jatkoa. Kaikkiin ja kaikkeen kyllästyneenä ja pettyneenä Giovanna lähtee kohti Veneziaa, tuntematonta, ja valitsee matkaseurakseen lapsuudenystävänsä hienostoperheestä, mutta ei ikäistään parasta ystävää, tunnollista Angelaa vaan pikkusisko Idan, joka itsepintaisesti asettaa kirjoittamisen ja lukemisen kouluopintojen edelle ja asettuu siten vanhempiaan vastaan. Idan joka suutelee Giovannaa avoimesti suulle keskellä katua eivätkä lapsuuden yhteiset leikit peiton alla tunnu olevan hänelle pelkkää leikkiä.

Ellei tästä jatkoa seuraa, olen ihmeissäni. Sekä siksi koska kirjan rakenne on niin jatko-osiin viittaava, että siksi koska sittenhän en saa koskaan tietää, miten Giovannan Veneziassa ja elämässään käy!

Lue myös toinen kirjoittamani teksti Elena Ferrantesta:

Elena Ferrante, loistava (salanimi)kirjailija

Tai teksti jossa käsittelen omaelämäkerrallista kirjoittamista:

Miksi kirjoitan? Haaveita ja oivalluksia autofiktiosta

Katso myös tämä Yle Areenassa esitettävä kiinnostava dokumentti Elena Ferrantesta ja Ferrante-huumasta.


Ja kun kirja oli luettu, olo oli onnellinen ja vähän uupunut.


Elena Ferrante: Lai vita bugiarda degli adulti
edizioni e/o 2019
326 s.
Suomennoksen on kerrottu ilmestyvän lokakuussa 2020









Kommentit

  1. Tätä sun tekstiä lukiessa tuli olo, että ooh, nyt pitää kyllä etsiä ne loputkin kirjat luettavaksi. Olen siis lukenut vasta Napoli-sarjan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen lukemaan ne muutkin! Erityisesti Hylkäämisen päivät oli tosi hyvä, siinä on tavanomaiseen kuvioon ja kirjallisuudessa paljon kaluttuun teemaan eli mies jättää vaimon nuoremman takia -saatu täysin uusi syvyys ja todella intiimi näkökulma. Naisen tunteita ja reaktioita tällaisessa tilanteessa kuvataan ihan sinne ytimeen asti.

      Poista
  2. Olen lukenut jo ennen Napoli-sarjaa yhden Elena Ferranten. Jostain syystä nimi on unohunut, mutta uskon sen olleen juuri "Amalian rakkaus". Se kirja oli tosin niin hurja, että aloitin Napoli-sarjan lukemisen tosi varovasti - ei ollut oikein iltalukemista minulle sillä hetkellä. Nyt asia on aivan toisin - olen aivan Ferranden lumoissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi hyvinkin olla että olin juuri Amalian rakkaus, se on aika rankka kirja joo! Ne perheväkivallan kuvaukset erityisesti ja kyllähän Napoli muutenkin esitetään siinä aika karussa, väkivaltaisessa valossa, miehet kourii kadulle ym. Napoli-sarja on siinä mielessä "kesympi" ja parempaakin vaikkapa juuri iltalukemiseksi, vaikka onhan siinäkin tosi realismin tuntua monin kohdin, vailla kaunistelua. Tämä uusin kannattaa ehdottomasti lukea, varsinkin jos on tykännyt Ferranten tyylistä ennenkin - ei petä tämäkään kirja, ja silti siinä on jotain uutta ja raikasta, uusia teemoja ja vanhojen teemojen tuoreentuntuista uudelleenkäsittelyä.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Haluatko laihtua? Sairastu koronaan! (Oikeasti en suosittele...)

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Maskilla vai ilman? Ensimmäinen kerta kasvomaskin kanssa oli elämäni hikisimpiä kokemuksia