Minun valintani: Kuopus täytti kolme vuotta ja jatkan yhä kotiäitinä

Kolmevuotias talossa - hyvästit kodinhoidontuelle.
Meillä juhlittiin viime viikonloppuna synttäreitä. Kuopukselle tuli kolme vuotta täyteen, ja juhlissa mukana oli ystäviä, sukulaisia, naapureita ja tietysti mummu. Kolmevuotias ymmärtää jo ihanasti, mitä ja miksi juhlitaan ja miksi hän on kaiken keskipisteenä, ja osaa ottaa siitä kaiken irti. Sai puhaltaa kynttilät kakusta, sai avata lahjoja, sai kuunnella onnittelulauluja. Hän on jo niin iso, ja vielä kuitenkin kauhean pieni.

Kolme vuotta on se maaginen raja, jolloin yhteiskunnan tuki lasten kotihoidolle loppuu. Kotihoidontuki lakkaa, ja kaiken järjen mukaan lapsi on siis tuupattava päiväkotiin, jotta äiti (tai isä) voi mennä töihin tai alkaa etsiä sellaista, ellei työpaikkaa ole valmiina.

Tämän muistutuksen kotihoidontuen lakkaamisesta olen saanutkin moneen kertaan tuttavapiiristä kuulla näinä päivinä. Niin, nyt se tuli se pelätty päivä, jolloin se viimeinenkin (heikko) ympäröivän yhteiskunnan ymmärrys kotona "lorvimiselle" päättyy. Enää ei ole tekosyitä, nyt lapsi päiväkotiin ja äiti töihin!

Vaan mitä teen? Maanantaina arki jatkui kuten tähänkin asti, heräsimme esikoisen kouluunlähtö- ja miehen töihinlähtötohinoihin koko porukka, sitten talo vähän tyhjeni ja jatkoimme aamupalaamme kaikessa rauhassa, minä ja pojat. Kun jaksoimme, lähdimme junalle ja keskustaan, kävimme Oodissa, josta lainasimme muun muuassa antiikin Roomasta kertovan tietokirjan, vähän kaupoissa, kahvilassa ja pizzalla, kävelimme Töölönlahden rannalla ihastelemassa joutsenia ja lapset leikkivät alueen leikkipuistoissa.

Ei päiväkotia, ei työnhakua, ei mitään. Vaan tavallista, tuttua kotiäidin arkea. Mikään ei ollut muuttunut, vain se ettei tililleni enää tupsahda kotihoidontukea, tuota symbolista summaa jonka varassa ei kukaan elä mutta joka on yhteiskunnalta kaunis ele.

Tunnustelin oloani: kyllä, outoutta tuntui, jotakin oli muuttunut, tunsin sen, yhteiskunnan ja ympäristön paaluttama kolmen vuoden rajapyykki on ollut tärkeä henkinen turva. Sen ohittaminen heittää kuin tuuliajolle, eikä merimerkkejä enää ole. Monille olen viimeistään nyt virallisesti yhteiskunnan hylkiö, outolintu, käsittämätön tapaus, ja ympäristön paine, ihmettelyt ja päivittelyt, suoraan lausutut ja selän takana suoritetut, tuntuvat kyllä, vaikka kuinka elää omaa elämäänsä välittämättä liikaa muiden mielipiteistä.

Omia motiivejani olen väsynyt selittämään, koska tiedän että niitä on vaikea muiden ymmärtää. Olen myös alkanut ymmärtää, ettei minun tarvitsekaan selitellä kenellekään mitään, vaikka mielelläni asiasta kirjoitankin myös näin julkisesti. ( Motiiveista ja käytännön järjestelyistä erityisesti taloudelliselta kannalta olen kirjoittanut aiemmin blogissa mm. postauksessa Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä, enkä tässä kirjoituksessa enää käsittele esimerkiksi sitä, että kaikille pitkä kotiäitiys ei ole taloudellisesti mahdollista, varsinkaan jos ei yhtään halua luopua kulutustasostaan)

Selitykset eivät ole tarpeen, sillä en oikein usko, että näen elämää niin kuin useimmat muut. Minulle elämä ei ole titteleitä, saavutuksia, ylennyksiä, rahaa, materiaa. Vaan joukko hetkiä, välillä enemmän,  välillä vähemmän kauniita, sattumanvaraista asioiden ja ilmiöiden virtaa joiden joukossa yksittäisen ihmisen elämä on kuin henkäys vain.

En näe järkeä siinä, että täytyy kasata omaisuutta ja kasvattaa cv:n pituutta, kohdata haasteita toisensa perään ja hankkia elämyksiä, mainetta ja valtaa. Minussa ei ole rahtuakaan Magalhaesin, Kolumbuksen ja Vasco da Gaman hullunrohkeaa löytöretkeilijän intoa, tuota ihmislajin ekspansion ja ehkä myös tulevan loppumme röyhkeää alkusyytä.

Kolmen aineksen nutellasyntymäpäiväkakku

Suurinpiirtein ainoa asia, jota elämältä haluan, on elää rauhassa omaa elämääni, johon luojan kiitos kuuluvat ihanat lapseni.  Lapset ovat elämässäni ykkössijalla juuri nyt ja vielä pitkään. Tarvitsen ympärilleni vain minimin, sen mikä vaaditaan lasteni ruokkimiseksi, vaatettamiseksi ja kasvattamiseksi yhteiskuntakelpoisiksi ja yleissivistykseltään kohtuullisiksi ihmisiksi. Ansiotuloissa tyydyn todella vähään, satunnaisiin juttupalkkioihin toimittajan työstä, jota teen kotiäitiyden asettamin reunaehdoin ja jota lasten kasvaessa voi tehdä tietenkin koko ajan enemmän.

Esimerkiksi oma eläkkeeni ei ole prioriteettilistalla ylhäällä, sillä en usko, että eläkkeellä tulen tarvitsemaan yhtään suurempaa elintasoa kuin nytkään, en vaatimaan luksusmatkoja tai kallista kosmetiikkaa.  Päin vastoin, ilmastonmuutoksen myötä oma kulutukseni ja materialistiset tarpeeni sen kun kutistuvat, ja niin pitääkin olla. Eläkkeellä haluan asua  mahdollisimman pienessä asunnossa, mahdollisimman omavaraisesti, mahdollisimman yksinkertaisesti. Kuten Eeva Kilpi Punaisessa muistikirjassa, piilopirtissä rakkaalla mökillään, luonnon kanssa samaa tahtia hengittäen, kaurapuuroa ja kananmunia syöden.

Mutta entäpä jos eläkkeellä sairastun pahasti tai menen muuten huonoon kuntoon, kärsin kivuista ja tarvitsen kalliita hoitoja? Luoja ja terveelliset elämäntavat minua siltä varjelkoon, mutta jos niin käy, ei haittaa vaikkei minulla olisikaan varoja jatkaa sellaista elämää. Olkoonkin lapsellinen ajatus, mutta en ainakaan halua pistää lapseni aikaisin päiväkotiin vain siksi, että ehtisin kerätä enemmän eläkkeitä joilla rahoittaa makaamiseni puolimuumiona hoitolaitoksessa.

Toisinaan myös ajattelen, että maailma tulee eläkeikääni menessä muuttumaan niin paljon, että kukaan ei voi olla varma eläkkeestään, ei välttämättä sitä ennen edes omasta työpaikastaan tekoälyn ja automatisaation vallatessa todellisuutta koko ajan enemmän -  eikä lopulta edes olemassaolostaan. Voi olla vastuutonta ajatella niin, mutta vaikka kuinka ymmärrän eläkkeen tärkeyden ja vaikka kuinka yritän, en löydä motivaatiota elää eläketuloni maksimoiden, koska mitään takuita tulevaisuudesta ei ole.

Lapsia olen kuitenkin halunnut, sillä minulla on sitkeä taipumus uskoa erääseen Lutherin suuhun laitettuun lausahdukseen: Vaikka tietäisit maailmanlopun tulevan huomenna, istuta tänään omenapuu. Lutherin arvomaailmassa ajatus varmasti liittyy nimenomaan siihen, että omaisuutta pitää kerätä ja työtä tehdä kuin viimeistä päivää, mutta minä yhdistän tämän järjettömän tulevaisuudenuskon nimenomaan lapsiin. Jos jossakin, niin heissä se toivo on.  Lajimme perimmäinen olemassaolon tarkoitus on lisääntyminen, ja jos meiltä menee halu siihen ja näemme rakentamamme maailman niin pahana, ettei lapsia kannata hankkia, on sama laittaa pillit saman tien pussiin ja naru kaulaan.



Uskon lapsiin ja tulevaisuuteen. Siksi olen halunnut lapsia, siksi olen valinnut jatkaa kotiäitiyttä ja freelancerin epävarman uran säännöllisen kuukausipalkan sijaan. Silläkin uhalla, että eläkettä ei kerry eikä rahaa jää säästöön. Uskon, että jos me kaikki keskittyisimme hiukan enemmän lapsiimme ja hiukan vähemmän kaikkeen muuhun, maailma olisi paljon onnellisempi, parempi ja tasapainoisempi paikka, ja tulevaisuutemme näyttäisi paljon toiveikkaammalta.

Monet sanovat, että on tärkeää uskaltaa toteuttaa unelmiaan. Olen samaa mieltä. Minun unelmani on olla kirjoittava kotiäiti, ja elän sitä parhaillaan todeksi. 

Unelmien toteuttamispyrkimyksissä on yksi tosi hassu juttu. Jos joku uhraa unelmansa vuoksi kaiken, hyppää oravanpyörästä, irtisanoutuu työstään ja muuttaa Goalle tai omavaraiselämään piilopirttiin Kainuuseen, häntä ihaillaan rohkeudesta. Kukaan ei ole huolestunut hänen eläkkeestään tai siitä, ettei hän maksa tarpeeksi veroja.

Mutta kun nainen jää pitkäaikaiseksi kotiäidiksi, huolestutaan ihan kaikesta, jopa äidin täyspäisyydestä ja lasten tulevaisuudesta. Nurinkurisesti on alettu jopa ajatella, että päiväkodissa tarjottaisiin lapselle jotain sellaista, jota muuten ei ole mahdollista saada. On unohdettu, että alunperin päiväkotijärjestelmä kehitettiin vain siksi, että mahdollistettiin äitien pikainen paluu työelämään. Ja sehän on edelleen päiväkotien olemassaolon perimmäinen syy: on oltava paikka, johon lapset laitetaan vanhempien työpäivien ajaksi.

Enkö sitten pelkää, että lapseni jäävät paitsi jostakin, jos kohtaavat päiväkotimaailman vasta esikoulussa? Vastaus on selkeä: en pelkää. Ymmärrän yhteiskunnan tarjoaman varhaiskasvatuksen tärkeyden perheissä, joissa on ongelmia esimerkiksi päihteiden kanssa, mutta normaalissa, välittävässä kodissa normaaline sosiaalisine verkostoineen on kaikki, mitä alle kouluikäinen lapsi tarvitsee.

Osa synttärivieraiden päivänsankarille tekemästä eläinjulisteesta.

Monet perustelevat päiväkotimaailmaa kavereilla ja ihmissuhdetaidoilla, mutta siinäkään suhteessa päiväkoti ei omista yksityisoikeuksia. Onhan olemassa kerhoja, harrastusmahdollisuuksia, leikkipuistoja ja sitten tietysti perheen normaali ihmissuhdeverkosto, jonka kautta lasten on mahdollista harjoitella tärkeitä sosiaalisia taitoja, vaikka eivät kävisikään päiväkodissa.

Lisäksi on huomattava, että koulussa ensimmäiset vuodet menevät lapsilla joka tapauksessa sosiaalisten taitojen ja toisten huomioon ottamisen harjoitteluun, olivatpa he olleet päiväkodissa yksivuotiaasta asti tai aloittaneet esikoulussa. Päiväkotilapsilla ei ole näissä taidoissa etumatkaa, vaikka ovatkin toimineet ryhmässä vuosikaudet. Näin olen alakoulun opettajilta kuullut.

Kotiäidiksi jäämisen eteen täytyy sitä paitsi tehdä niin paljon (taloudellisia) uhrauksia, että motivaation kotiäitiyteen on oltava korkealla. Minä ainakaan en päästä itseäni kotiäitinä helpolla: haluan kehittää ja kasvattaa lapsiani, opettaa heille erilaisia taitoja, tarjota heille virikkeitä ja elämyksiä, kertoa heille luonnosta, maapallosta, maailmankakkeudesta, eläimistä, ihmisestä ja maailmasta sellaisena kuin se oli ennen ja kuin se on nyt.

Lisäksi haluan kehittää siinä sivussa itseäni. Paitsi että äitiys ja arki pikkulasten kanssa on jatkuva maailman tehokkain elämänkoulu ja paineen alla suoritetun työn taidonnäyte, käytän kaikki vapaahetkeni oman ammatillisen osaamiseni kehittämiseen: lukemiseen, kirjoittamiseen, asioiden ja kokonaisuuksien ymmärtämiseen. En pelkää ajatusta, että olisin vaikka koko loppuelämäni "vain" äiti ja vapaa toimittaja, toivottavasti jonain päivänä myös kirjailija. Elämä on lyhyt, henkäys vain, mitä väliä on titteleillä ja tuohitukuilla, sillä ennen kuin ehdit tajutakaan, makaat jo kuolinvuoteellasi.

Näin ajattelen, silläkin uhalla että jos menisin esittämään ajatuksiani kenelle tahansa mielenterveyden ammattilaiselle, saisin varmasti toivottomasta elämänasenteestani vakavan masennuksen diagnoosin! Mutta en vain näe järkeä siinä, että toivotaan lapsia, saadaan lapsia, sitten annetaan heidät toisten hoidettavaksi, asetetaan ura eli raha kaiken, aivan kaiken edelle. Koska jos et niin tee, putoat kelkasta. En ymmärrä, miksi yhteiskunnan tahti on niin kiivas, että vanhemmat on pakotettu toimimaan näin.




En kehota sinua ottamaan heti lastasi pois päiväkodista ja ryhtymään kotiäidiksi. En todellakaan sano, että tämä on paras ratkaisu kaikille. Se on paras ratkaisu meille. Jos sinulla on ihana työpaikka ja muhkea kuukausipalkka, nauti siitä. Minulla ei ole kumpaakaan, joskus tunnen siitä haikeutta.

Mutta minulla on jotain muuta tilalla, jotain mikä monille ei ole mitään, mutta minulle parasta mitä elämässä voi tapahtua: nämä aamut, kun talo on hiljentynyt koululaisen ja miehen lähdettyä, pojat leikkivät olohuoneessa, kirjoitan aamukahvin ääressä, siivoan keittiön, puemme päälle ja alamme suunnitella päivää: lähdetäänkö tänään leikkipuistoon, museoon, metsäretkelle, laulutuokioon, kahvila-aamiaiselle, taidenäyttelyyn, kirjastoon, kaverille kylään vai jotain asiaa hoitamaan tai ostamaan esimerkiksi kauppakeskukseen?

Onko meillä tapaaminen jonkun kanssa, onko ilma aurinkoinen vai sateinen? Vai ollaanko sittenkin vain kotona ja luetaan uutta Rooma-kirjaa, mitä väliä vaikka sitä on luettu jo koko eilinen ilta, lapsemme ovat kyltymättömän kiinnostuneita kuulemaan siitä millainen "heidän Roomansa" oli mahtavuutensa aikoihin, amfiteattereista,  temppeleistä, Romulusta ja Remusta imettävästä susiemosta, kuninkaista, keisareista, akvedukteista ja pihdeistä joita käytettiin keihäänkärkien poistoon sotilaiden haavoista, hunneista, gooteista ja longobardeista, kaikista niistä barbaareista jotka lopulta valloittivat valtavan, Välimeren sisämerekseen imaisseen Rooman.

Mutta jos ei nyt huvita lukea kirjaa, niin tehdään jotain muuta. Mitä huvittaisi tehdä? Minne lähdetään? Sen päättää viime kädessä äiti, vaikka lapsiltakin mielipidettä kysytään. Ja joka päivä päätän jotakin, keksimme jotakin joka saa päivän kulumaan aina yhtä nopeasti, liian nopeasti, niin että näen näiden kallisarvoisten hetkien ja vuosien valuvan käsieni välistä kuin hiekka.

Päiväulkoilulla Töölölahdella.
 Lapsille en sitä paljasta, mutta usein minulla ei ole aamulla hajuakaan, mitä tänään aiomme tehdä. He kysyvät minulta sitä aina jossakin vaiheessa: äiti, mitä tänään tehdään? Ja sitten aina teemme jotakin. Varhaiskasvatussuunnitelmaa minulla ei ole, eikä vastauksia kysymyksiin, mikä olisi oikeasti hyödyllistä ja tärkeää tekemistä ja tietoa. Minulla on vain rakkauteni lapsiani kohtaan ja kiihkeä toive nähdä heidän kasvavan onnellisina elämässään. Jos minulta kysytään, elämässä on tärkeintä oppia tuntemaan historiaa ja yleissivistystä, empatiaa toisia kohtaan ja hyviä käytöstapoja, mutta näistä taidoista ei nykypäivänä, hakukoneiden, tekoälyn, algoritmien ja koodausvimman aikakaudella, taida mikään olla erityisen kovassa huudossa.

Kuten ei kotiäitiyskään ja lasten kotihoito, jota uusi naishallituksemme parhaillaan on lyttäämässä yhä alemmas kotihoidontuen leikkauksen muodossa. Siitä sisuuntuneena valintani jatkaa lasten kotihoitoa sai vain uutta pontta. Siihen ahtaaseen muottiin, joka näkee vain yhdenlaisen, työnteon ja verojen maksun ja eläkkeen kertymisen kyllästämän elämän ainona oikeana (naisen) elämänä, ei kaikkien tarvitse suostua. On oltava vapaus, jos olosuhteet muuten sen sallivat, olla ennen kaikkea äiti ja kotiäiti, vaikkapa lasten kouluikään asti tai ylikin.





PAROLA DEL GIORNO: contributo (m) = tuki, avustus
In Finlandia lo stato paga un contributo mensile alle mamme o ai papà che stanno a casa con il bambino fino a tre anni. = Suomessa valtio maksaa kuukausittaista tukea äideille tai isille lasten kotihoidosta kolmeen ikävuoteen saakka.









Kommentit

  1. Olipa hyvä teksti ja voisin itse kirjoittaa aivan samanlailla! :) Tykkään tosi paljon myös sun kirjoitustyylistä, jossa on sopivasti suoruutta, huumoria ja ihan tietoakin samassa paketissa. Ryhdy siis ihmeessä kirjailijaksi :D

    -Jenny / maaltakotoisin.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Jenny ja kiitos kehuista ja kannustuksesta! Mukava myös tietää, että ajattelet aiheesta samalla lailla, usein kun tuntuu että olen vähemmistönä näissä kotiäitipohdinnoissa... Ja kirjailijaksi, oi, toivottavasti jonain päivänä! Heti kun saan kirjaksi kelpaavan tekstin kasaan. =)

      Poista
  2. Hyvä Anna, täyttä asiaa ❤ Miksi ihmeessä aina lässytetään täydellisen laadukkaasta varhaiskasvatuksesta, kun todellisuudessa normaali äiti pystyy tarjoamaan omalle lapselle paljon enemmän kuin päiväkoti ennen kouluikää.
    Ihanaa viikonloppua teidän perheelle 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Suvi Maarit, olen just tuota mieltä kuin sinäkin (kuten tekstistäni tuli ilmi), että varhaiskasvatus päiväkodissa, vaikka ainakin paperilla laadukasta on, ei tarjoa mitään sellaista mitä vastuullinen ja välittävä vanhempi ei pystyisi tarjoamaan. Ryhmätoimintaan tottuminen ja oppiminen on ainut osa-alue, jossa päiväkoti selvästi voittaa, mutta toisaalta kuten kirjoitin - niitä taitoja harjoitellaan joka tapauksessa vielä koulussakin, ja melko tasapäisiä ovat päiväkoti- ja kotihoitolapset tässä suhteessa. Ymmärrän päiväkodin tärkeyden hoitopaikkana, onhan ihanaa että lapsilla on paikka jossa olla vanhempien työpäivien ajaksi ja parhaimmillaan lapsi saa siellä vielä tosi hyvää hoitoa, mutta kuten kaikki tiedetään, resusseista johtuen ryhmät ovat usein liian suuria jne., jolloin ne paperille kirjoitetut varhaiskasvatustavoitteet ei aina toteudu, hyvästä ja paneutuvasta henkilökunnasta huolimatta.

      Kiitos samoin ihanaa viikonloppua!

      Poista
  3. Kiitos. Ihan todella hyvä teksti! Täällä yks hullu kanssa joka on aina haaveillut vain kotiäitiydestä. :D Urahaaveita ei ole ikinä ollutkaan.. :D Ja tässä sitä ollaan kolmen lapsen kanssa kotona.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä, kiitos ihanasta kommentista! Upeaa kuulla, että siellä on samalla lailla ajatteleva, kuulostat kyllä ihan minun kopiolta ajatuksinesi. =) Mä joskus haaveilin ulkomaantoimittajan urasta jne., mutta kun esikoinen syntyi tajusin nopeasti mikä mulle on elämässä tärkeintä, ja oon tyytynyt paljon vähempään ammatillisesti. Enkä oo katunut, vaikka keväällä tulee 10 vuotta kotiäitiyttä täyteen!

      Poista
  4. Itse olen aina ajatellut, että pitää tehdä töitä kun lapsi täyttää 3. Kertyy sitä eläkettä. No, nykyisestä työstäni ei juuri eläkettä edes kerry. Olen siis yksityinen perhepäivähoitaja. Tämä on tuntunut parhaalta ratkaisulta tähän saakka. Enää ei tunnu. Niinpä olen päättänyt lopettaa nämä työt, enkä tiedä yhtään mitä seuraavaksi. Ennen en olisi uskaltanut heittäytyä tällaiseen epävarmuuteen. Nyt uskallan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tavallaan mäkin ajattelen, että 3 vuotta on jonkinlainen rajapyykki, sen jälkeen painostus töihinmenoon on niin suurta, että sitä on vaikea vastustaa. Mutta haluunkin just tuoda esiin sitä, että jos intohimoa ja sydäntä ja vähänkään mahdollisuuksia on, niin on olemassa sekin vaihtoehto, että jää vielä kotiin sen 3 vuoden jälkeenkin. Ihanteellista tietysti on, jos pystys jotain työtä siinä ohessa tekemään, ja uskonkin että työelämän koko ajan enemmän pirstoutuessa tulevaisuudessa tällaisia mahdollisuuksia on entistä enemmän. Enää ei ole tavatonta, että ihminen repii leipänsä eri lähteistä, vähän sieltä, toisen täältä. Sitä yhtä uraputkea ei enää tarvii ollakaan. Ja sinunlaisia, jotka uskaltaa heittäytyä epävarmuuteen, on koko ajan enemmän. Tsemppiä ja uskoa tulevaan! Mä aina naiviuuteenkin asti uskon, että asiat aina tulee järjestymään tavalla tai toisella, pahinta mitä voi tehdä on pilata nykyhetki tulevasta murehtimiseen.

      Poista
  5. Ihan mahtava kirjoitus! Samaistun vahvasti! Mutta minkä niminen on tämä Rooma-kirja, tekee mieli lainata se!

    Terv. Kolmen lapsen äippä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, mahtavaa että pidit tekstistä, meitä tällä lailla ajattelevia siis on olemassa! =) Ja hei, sen kirjan nimi on Mahtava Rooma. Maailmanvallan värikkäät vaiheet (Karisto). Tosi kiinnostavasti tehty, paljon kuvia, selkeää tekstiä, lapsille tosi hyvä ja silti aikuisiakin kiinnostaa. Jopa minä, historiaa pääaineena lukenut, saan siitä jotain uutta. Näitä tämmöisiä on Italiassa italiankielellä pilvin pimein, mutta oli ilahduttavaa törmätä suomenkieliseen versioon Oodissa. Voisinkin esitellä kirjaa ihan erikseenkin vielä blogissa...katsotaan.

      Poista
  6. Nostan hattua. Itsekin toistaiseksi kotiäitinä, ja se tuntuu hyvältä ratkaisulta. Mutta Lutherista on pakko sanoa, että hänen mielestään äidin (ja isän) tehtävä oli korkein mahdollinen kutsumus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja hatunnostosta! Kiva kuulla, että sullakin kotiäitiys on tyydyttävä elämänvalinta tällä hetkellä. Tärkeintä onkin olla tyytyväinen nykyhetkeen, tulevaisuudesta ei kukaan tiedä paitsi sen, että yleensä asiat tulee muuttumaan tavalla tai toisella. Hetki kerrallaan! Hyvä pointti tuo Lutherin vanhemmuuden arvostuksen muistutus, niinhän se on kuin kirjoitat että hän mainitsi vanhemmuuden korkeimmaksi kutsumukseksi. Mutta jälkipolville ja nykyaikaan luterilaisuudesta on vahvemmin jäänyt elämään tuo omaisuuden keruun ja työn teon arvostus, luterilainen työmoraali, mikä tietysti sinänsä on arvostettava asia. Mutta täytyykö sen mennä vanhemmuuden edelle elämässä?

      Poista
  7. Hei!

    Voi kuinka iloiseksi tekstisi minut tekikään ❤

    Olen pikku tytöstä asti halunnut olla vain äiti. Nyt minulla on viisi ihanaa lasta ja hartain toiveeni myös on, että voisin olla kotiäitinä mahdollisimman pitkään. Työni on ehkä maailman vaikein ja haastavin, mutta myös maailman parhain, ihanin ja antoisin ja nautin joka hetkestä.

    En todellakaan mieti tai stressaa mahdollisesta eläkkeestä tms. Elämä on tässä ja nyt. Vaikka sen aina ymmärtää tavallaan, mutta valitettavasti välillä elämä näpäyttää oikeasti sen ymmärtämään. Viime kesänä äitini kuoli 59-vuotiaana ja veljeni 27-vuotiaana. Eipä tullut eläkkeille käyttöä...

    Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Sousou ja kiitos ihanasta kommentista! Mä tulin tosi iloiseksi siitä, että pidit tekstistä niin paljon. Juuri tällaisten palautteiden takia haluan jatkaa blogin kirjoittamista ja kotiäitiyden puolesta puhumista. Vau, viisi lasta, ihanan iso perhe. On kyllä ihanaa, kun lapsilla on sisaruksia, se on tosi iso rikkaus elämässä, tiedän sen itse koska mulla on 5 sisarusta.

      Mulla myös on usko eläkevuosien ihanuuteen horjunut lähipiirin kautta, isäni kuoli syöpään 64-vuotiaana, ensimmäisen eläkevuoden eli syöpähoidoissa ja sitten loppui elämä. Ja lähipiirissä on toinenkin samankaltainen tapaus.

      Poista
  8. Hei!

    Olipa hieno teksti! Minäkin olen kotona, tosin pikkuiseni on vielä vauva mutta jään hoitovapaalle kesällä. Minua odottaa vakituinen työ, mutta miksi menisin töihin ja jäisin paitsi pienen ihmisen ensiaskeleista elämässä? Minulle tämä on selkeä valinta. Vaikka haluaisin useamman lapsen niin eihän sekään ole itsestäänselvyys että niitä siunaantuu. Siinä tapauksessa töihinpaluu harmittaisi vieläkin enemmän etten nähnyt ainoan lapsen ensimmäisiä hetkiä.

    Rahalla ei saa ostettua elämyksiä mitä lapsille voi tarjota. Asumme myös pääkaupunkiseudulla ja täältä löytyy vaikka mitä ohjelmaa, luontoa, leikkipuistoja, kirjastojen lukutuokioita, perhekahviloita.

    Ihanaa vuoden jatkoa sinulle ja perheellesi! ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, kiitos kommentista ja ihanasta palautteesta! Olen iloinen, että tykkäsit tekstistä ja ihana kuulla, että pystyt ja haluat jäädä hoitamaan vauvaasi kotiin. Olen niin samaa mieltä, töitä kyllä ehtii tehdä mutta oman lapsen lapsuus on ainutkertainen asia, ja on tosi harmi että työelämän rytmi luo niin monille paineita mennä nopeasti takaisin töihin. Ja siitäkin olen samaa mieltä, että täällä pääkaupunkiseudulla on todella paljon kaikkea tekemistä lapsiperheille ja tapahtumia, on luontoa ja kulttuuria, riittää kun itse vähän aktivoituu ja ottaa selvää, ja ostaa vaikka museokortin ja rupeaa kiertämään lapsen kanssa näyttelyitä.

      Poista
  9. Aika moni vanhempi varmasti haluaisi viettää usean vuoden lastensa kanssa kotona, mutta aika harvalla on siihen mahdollisuus. Ajatteletko samalla tapaa miehestäsi? Että hän asettaa uran ja rahan kaiken edelle, myös lastenne edelle? Miehesi ei voisi tehdä samalla tapaa kuin sinä, eli jäädä kotiin. Olisi luksusta, jos saisin haahuilla lasteni kanssa päivät museoissa, kirjastoissa ja puistoissa. Ikävä kyllä perheellämme ei ole varaa siihen, vaikka elintasomme ei ole korkealla nytkään.

    "Mutta en vain näe järkeä siinä, että toivotaan lapsia, saadaan lapsia, sitten annetaan heidät toisten hoidettavaksi, asetetaan ura eli raha kaiken, aivan kaiken edelle." Tässä myös syyllistät kaikki ne äidit/isät, jotka taloudellisista syistä eivät voi jäädä kotiin. Vaikka kuinka tinkisi elintasostaan, ei esimerkiksi yksinhuoltaja pääkaupunkiseudulla voi jäädä kotiin. Töitä on tehtävä, rahaa ruokaan ja asumiseen on ansaittava. Jokainen tehköön niin kuin on hyvä, ja jos puoliso tuloineen mahdollistaa kotiinjäämisen, niin jää. Onko kotiinjääminen kuitenkin aiheuttanut itsellesi pahaa mieltä? Painostaako ystävät ja perhe töihin? Mistä tämä uhrimieliala? Jännä ajatus myös tuo, että ihmiset olisivat töissä vain rahan, eläkkeen, maineen ja tittelin takia. Itse teen työtä, jolla parannan yhteiskuntaa ja sen heikoimmassa asemassa olevia. Olen myös tehnyt opetustyötä peruskoulussa, minkä koen myös erittäin yleishyödylliseksi, yleissivistäväksi ja tärkeäksi työksi. Ilmastonmuutoksen ja eriarvoisuuden keskellä en halua tai voi keskittyä vain omiin lapsiini, on autettava myös muita ja tätä planeettaa. Joskus juuri työn kautta voi näitä edistää.

    Toivottavasti palautteeni ei pahastuta, tällaisia ajatuksia kirjoituksestasi heräsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, en pahastunut ollenkaan! On vain mukavaa, kun asiasta herää erilaisia mielipiteitä ja näkökantoja. Sillä kuten kaikissa asioissa, tässäkin on miljoona erilaista näkökantaa, mutta kuten artikkeleissa aina, jokin näkökulma on valittava tai korkeintaan pari, eikä kaikkea voi ottaa samassa tekstissä huomioon, kuten esimerkiksi sitä itsestään selvää seikkaa, että monet nauttivat työstään niin paljon ja kokevat sen niin tärkeänä, että senkin takia haluavat pikaisesti palata töihin. Tai se, että jotkut eivät vaan kestä kotielämää ja sen monotonisuutta, vaan kaipaavat takaisin haasteisiin. Ja monet työt ovat yhteiskunnallisesti tärkeitä, aivan kuten kirjoitit.

      Kaikkien näkökulmien huomiomiseen tarvittaisiin kirjan paksuinen teksti, eikä sittenkään riittäisi. Miksi valitsin tekstini näkökulmaksi pitkän kotiäitiyden puolustamisen ja "rahan vallan" vastustamisen, haluan tätä kantaa tuoda esiin näyttääkseni, että näinkin voi ajatella, monen muun ja vallitsevan tavan lisäksi.

      Itse en koe olevani uhrimielialalla, vaan enemmänkin pahoillani yhteiskunnan kiivaasta tahdista, joka on usein taustalla juuri tähän nopeaan töihin paluuseen. Eivät vanhemmat ole siihen itse tavallaan edes "syypäitä", yhteiskunta on nykyään sellainen että hidastaminen koituu nopeasti uran tuhoksi ja on muutenkin vaikeaa. Olemme oppineet jo äidinmaidossa, että raha menee kaiken edelle, niin se usein vain on. Useimmat ajattelevat näin, eivät tietysti kaikki, eikä kaikille raha ole ykkösvaikutin työntekoon. Vain useimmille on. Ja tietysti siitä on seurannut paljon hyvääkin, Suomi on saatu sotavuosien jälkeen nousuun ja lamasta ylös jne. Nykyään kun nykymenon vaikutukset luontoon jo tiedetään, hidastaminen tekisi kuitenkin enemmän kuin hyvää. Enää ei tarvitse haalia omaisuutta ja kuluttaa kuin viimeistä päivää, se on ympäristötuhon ja lopulta meidän oman tuhomme tie. Ja vaikka oma työ olisi yhteiskunnallisesti kuinka tärkeä, niin yhteiskunta pärjää kyllä sen ajan, kun äiti tai isä on lapsen kanssa kotona, kukaan ei ole korvaamaton työntekijänä mutta lapsilla on vain yhdet vanhemmat.

      Mutta nimenomaan tuon tekstissä selkeästi esiin, että oma ratkaisuni ei ole kaikille paras ratkaisu. Olisi vain ihanaa, että olisi mahdollista tällainen vaihtoehto niille, jotka haluavat. Yksinhuoltajille tietenkin on vaikeampi ja hyvin pienituloisille, se on ihan selvää mutta kuten alussa jo viittasin, tässä tekstissä en mitenkään voinut käsitellä asian kaikkia puolia. Niitä olen käsitellyt blogissa muualla, omissa teksteissään, kuten mm sitä että miten toivoisin osa-aikatyön mahdollisuuksien paranemista. Lasten kotihoidon kun ei tarvitse välttämättä tarkoittaa, ettei tee palkkatyötä. Itsekin työskentelen kotoa käsin lastenhoidon rajoissa, osallistun osaltani yhteiskunnan kehittämiseen ja pyörittämiseen. Uskon että työelämän pirstoutuessa tulevaisuudessa tällaiset mahdollisuudet tulevat aukenemaan entistä useammille.

      Ja vielä vastaus kysymykseen: onko kotiinjääminen aiheuttanut pahaa mieltä ja painostetaanko töihin? On aiheuttanut pahaa mieltä, välillä on huonoja hetkiä ja epäröintiä oman ratkaisun kanssa, kuten aivan varmasti on kaikilla työssäkäyvilläkin vanhemmilla ja he kysyvät itseltään, olisiko sittenkin pitänyt jäädä kotiin. Mikään ratkaisu ei ole koskaan 100% täydellinen ja ilman mitään varjopuolia, mutta tärkeintä on ettei kadu omia valintojaan. Ja minä en kadu, vaan nautin kotiäitiydestä. Töihin painostusta koen lähinnä yleisenä ulkopuolelta tulevana möykkynä ja vain osittain yksittäisten ihmisten taholta, onhan se selvä että tällaista ratkaisua nykyaikana ihmetellään hyvään ja huonoon sävyyn.

      Kiitos vielä kommentistasi, oli mukava päästä vastaamaan siihen.

      Poista
  10. Oikeestaan melkein itketti lukea tätä, silleen hyvällä tavalla. Niinkun tiedätkin, sydäntä lähellä mullakin tää aihe. Ja sama, että tuntuu välillä, että on jotenkin outo tai vähintäänkin pientä vähemmistöä, kun kannattaa kotihoitoa. Ja tavallaan tunnen jo sen paineen mikä ulkopuolelta tulee, vaikka meillä kuopuksella kolme vuotta tulee mittariin vasta lokakuussa. Enimmäkseen onnistun sivuuttamaan asian, mutta välillä sitä miettii kyllä. Juuri kaikkea vääristynytttä, mitä siihen liittyy. En sitä mieti, että pitäiskö laittaa lapset hoitoon ja mennä töihin, se on onneksi selvää, että se ei ole meille se haluttu tai sopivin ratkaisu.
    Kiitos siis sun sanoista Anna!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, kiitos sulle myös Laura kommentista ja palautteesta! Kotiäitiysvalinnan kanssa saa kyllä usein olla puolustuskannalla, tai ainakin pitää muistissa vahvana oma "vakaumus", kun ulkopuolelta tulee painetta. Sulla on kuopuksen kolmevuotissynttärit vielä kaukana, mutta joskus sekin koittaa, mäkin muistan kuinka jo kuopuksen yksivuotispäivän tienoilla "pelkäsin" sitä kolmen vuoden rajapyykkiä...Olisin silloin ollut vielä ihan rennosti vaan, sanoisin nyt silloiselle itselleni. =) Ja toisaalta, tässä sitä ollaan, kolme vuotta on ylittynyt ja silti hyvin menee, elämä on edelleen raiteillaan ja into kotiäitiyteen säilynyt, toki pientä työntekoa tässä rinnalla aloittelen, mutta kotihoidossa lapset kuitenkin ja toivottavasti tulevat olemaan hamaan tulevaisuuteen.

      Poista
  11. Todella ihana puolueeton teksti sinun näkökulmastasi. Sävy olisi muuttunut heti jos olisit ottanut talouden laskemisen ja tuista valittelun kuvioon.

    Eksyin blogiisi nimenomaan etsiessäni ymmärrystä kotiäitiyteen. En ehkä edelleenkään saanut vastausta siihen miksi kotiäiti ei olisi oikeutettu työttömyystukeen.

    Kaikkihan on kiinni vain motivaation osoittamisesta kouluttautua tai hakea edes osa-aikaista työtä. Mielestäni on tuhoisan kriittistä kieltäytyä valtion tuesta, päättämällä olla täyttämättä työttömyystuen vaatimuksia. En ihmettele kotiäitiyttä, vaan sitä kärjistettyä aatteellisuutta sen takana. Kotoisinkin velvollisuus on hankkia ansiotulo, vaikka se olisi työttömyystuki. Mitä opetat lapsillesi työnteosta, opiskelusta ja taloudenhoidosta? On tutkittu että köyhyys periytyy. Jäävätköhän sinunkin poikasi lapsia saadessaan 6v ajaksi kotihoidontuelle, mitä tästä ajattelisit? Vaimoko heidät elättäisi?

    Alunperin kotihoidontuki on luotu vapaan mahdollistamiseksi työssä käyville. Missä vaiheessa työttömät ottivat sen porsaanreiän puolustuksekseen jättäytyä yhteiskunnan ulkopuolelle?

    Tilanne on täysin verrannollinen periaatteessa esim nuoreen joka kieltäytyy täyttämästä työttömyystuen kriteeriä, jotta saa jäädä "rauhassa" kotiin pelaamaan, juomaan,(toteuttamaan omaa unelmaansa olla pelikoodarimestari) asuen kotona, joten elämistä rahoittaa vanhempi.

    Totuushan on että moni töissä käyvä äiti ihannoi kotiäitiyttä, mutta en itsekään puhu sen puolesta, koska yksinkertaisesti yhteiskunta ei pyöri sillä tavalla, lisäksi tasa-arvo kysymykset.

    VastaaPoista
  12. Hei! Mahtava kirjoitus!! Olen aivan samaa mieltä kanssasi! Itse olen ollut kotiäitinä jo 3,5 vuotta ja aion jatkaa vielä pitkään! Itse asiassa minäkin haaveilen kirjailijan urasta, haluan kirjoittaa kirjoja kotona ja samalla hoitaa lapsia. Minäkin olen lukenut pääaineena historiaa. :D

    VastaaPoista
  13. Kiitos tästä kirjoituksesta! Osui ja upposi, puit sanoiksi ajatukseni! Minäkin edelleen kotiäitinä, vaikka tyttö jo eskarilainen. Ja tarkoitus on jatkaa niin pitkään kuin Luoja suo <3

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Haluatko laihtua? Sairastu koronaan! (Oikeasti en suosittele...)

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Maskilla vai ilman? Ensimmäinen kerta kasvomaskin kanssa oli elämäni hikisimpiä kokemuksia