Takaisin koulunpenkille: väistämätön kouluputki ja kiusaamisen kipeät jäljet

Eilen meillä oli poikkeuksellisesti herätyskello soimassa, vaikka oli lauantai. Ei silti että herätyskelloa useinkaan tarvittaisiin, kun perheessä asuu aamuvirkku kuopus, mutta arkiaamuiksi tuo kännykän ikävin toiminto on kuitenkin varmuuden vuoksi viritettävä päälle.

Mutta ei viikonloppuaamuina. Eilinen oli siis poikkeus, jolla oli selkeä syynsä: esikoisen koululauantai. Ja sinne mentiin koko perheellä. Näillä koululauantaipäivillä korvataan myöhempi koulupäivä jonkun arkipyhän yhteydessä, tänä vuonna itsenäisyyspäivää edeltävä torstai, mikä mahdollistaa pidemmän vapaan.

Lisäksi päivä on hyvä tilaisuus kutsua vanhemmat kouluun ja viettää vähän erilainen koulupäivä. Eilen koulussa oli ensin urheilukentällä juoksukilpailut, sitten pihalla myyjäiset ja kirpputori sekä erilaisia aktiviteettipisteitä.

Pikkuveljet eivät olleet uskoa onneaan, kun sanoimme heille että tänään pääsevät hekin kouluun, yhdessä äidin ja isän kanssa (tämä on vielä tärkeää molemmille!) Kuopus sai laittaa oman pikkureppunsa selkään, kuten hän melkein joka aamu isosiskoa matkien tekee, ja tällä kertaa myös ihan oikeasti lähteä kouluun. Pihastamme lähti siis eilen poikkeuksellisesti monta innokasta lasta kohti koulua.

Olimmeko me aikuiset yhtä innostuneita?





No, emme. Oli toki kiva päästä tällaiseen koulun järjestämään tapahtumaan mukaan ja olla konkreettisesti mukana lapsen kouluelämässä, mutta itse kouluun meno on jo kauan sitten lakannut olemasta jotakin "hienoa". Niin, se hienouden tuntu taisi lakata lapsena ainakin omalta osaltani melko pian, heti kun ensimmäisten koulupäivien uutuudenviehätys oli haihtunut ja oli käynyt ilmi, että kouluun todella ei vain saanut, vaan kirjaimellisesti joutui menemään joka ikinen arkipäivä, viikosta toiseen ja kuukaudesta toiseen, lopulta vuodesta toiseen.

Oli alkanut se putki, josta ei ollut paluuta lapsuuteen vaan kaikki vei koko ajan kauemmaksi siitä mikä oli tuttua, turvallista ja hyvää, putki joka vei lapsuuden huolettomuuden ja kun kaikki oli viimein ohi, olikin aika tulla toimeen muodonmuutoksen läpikäyneen kehon ja muuttuneen mielen kanssa ja miettiä mihin kouluun seuraavaksi menisi.

Oma kouluputkeni nousi väistämättä eilen mieleen tytön koulupäivänä. Vaikka emme konkreettisesti koulun penkille joutuneetkaan, muistot olivat vahvoja sillä olenhan itse käynyt peruskouluni samassa rakennuksessa kuin tyttö nyt käy. Kaikki ne kulmat, luokat, käytävät ja portaikot, ne ovat niin tuttuja että tulevat uniin yhä vieläkin. Näen painajaisia siitä, että löydän itseni uudelleen koulupenkiltä, matikantunnilta hikoilemassa ymmärrykseni ylitse käyvien tehtävien kanssa ja siitä syystä että minun sittenkin pitää tehdä kaikki uudestaan, vaikka luulinkin sen olevan jo ohi.



Kouluaikani oli pääosin hyvää, sai peruskoulusta muutaman elinikäisen ystävän ja kouluvuosina tunsin jollain tavalla kuuluvani joukkoon kaikista ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunteistani huolimatta. Olin ylitunnollinen oppilas joka sai usein kymppejä (paitsi matikasta), en lukenut läksyjä paljonkaan vaan juuri sen minimin mikä piti. En pitänyt koulunkäynnistä, kaverit tekivät siitä siedettävämpää mutta päivän paras hetki oli aina koulun loppuminen ja vuoden paras hetki kesäloman ensimmäinen päivä. Kaksi viimeistä viikkoa kesälomasta kului sen murehtimiseen ja itkemiseen, että kohta pitäisi taas palata kouluun.

Kouluputki on yhteiskunnan määräämä polku, jonka mankelin läpi joutuu joka ikinen lapsi riippumatta taustasta, vahvuuksista ja heikkouksista. Ja se on tietysti hyvä asia. Mahdollisuus koulunkäyntiin on lahja, jonka arvoa lapsen on usein hyvin vaikea itse ymmärtää.

Huono puoli tässä puristavassa ja yhdensuuntaisessa putkessa on, että se tosiaan on kuin, no, putki tai liukumäki johon joudut lapsesi sysäämään, halusit tai et, ilman että voit häntä seurata. Tavallaan luovutat hänet yhteiskunnalle kun hän aloittaa koulun. Koulumaailma on elämää voimakkaasti ja peruuttamattomasti muokkaava muotti, josta lapsi saa paitsi arvokkaita oppeja ja ystävyyssuhteita, myös tuntumaa koulumaailman lieveilmiöihin eli syrjimiseen, eriarvoisuuteen, ryhmäpaineeseen, vertailuun, kadehtimiseen, kiusaamiseen.



Kiusaamisesta olen minäkin saanut osani. Kolmannella luokalla jouduin kahden viidesluokkalaisen silmätikuksi kaverini kanssa, kun erehdyimme heidän "reviirilleen" koiranulkoilutusasioissa. Meillä oli tapana kysyä ohikulkevilta koiranomistajilta, voimmeko viedä heidän koiriaan ulos, ja tätä kautta tutustuimme vanhukseen joka mielellään antoi koiransa meille ulkoilutettavaksi. Harmi vain myös kiusaajani hakivat ulos samaa koiraa, eikä heidän mielestään meillä olisi ollut siihen oikeutta.

Alkoi melkein koko kouluvuoden jatkunut kiusaaminen. Kaikki vedettiin kehiin: silmälasini, takkutukkani, vaatteiden värini... Viimeistään se vei intoni ja iloni koulunkäyntiin ja lisäksi menetin jotain vielä paljon arvokkaampaa, itsetuntoni. Se murskaantui hetkessä, alun perinkin jo hauraana ja herkkänä, kiusaajien haukkujen ja vähättelyn alle.

Eilen koulun myyjäisissä kiertelimme myyntipöytiä niiden puiden vieressä, jonka runkoa vasten kiusaajat minut välitunneilla ahdistivat, ostimme pikkuleipiä siinä asfaltinkohdassa missä minut jätettiin yksin sen kerran kun epätoivoissani yritin hakea turvaa luokkakavereitteni joukosta: älä tule meidän lähelle, muuten meitäkin aletaan kiusata. Viidesluokkalaiset pahikset olivat pelättyjä ihan syystä.

Mutta selvisin siitä. Kiusaaminen loppui kun viimein uskalsin kertoa siitä kotona ja asia selvitettiin vanhempien ja rehtorin avustuksella. Kiusaajani taisivat sittenkin olla aika kilttejä tyttöjä, nyt kun jälkikäteen ajattelee. Aina ei ole selvää, että edes aikuisten puuttuminen saa kiusaamisen loppumaan.

Kun oma esikoiseni aloitti kaksi vuotta sitten koulutietään, mielessäni oli yksi toive ylitse muiden: ettei hänen itsetuntoaan koskaan murskattaisi kiusaamisella. Ei ole väliä arvosanoilla eikä sillä, painuvatko kertotaulut ja kielioppi nuppiisi heti vai vähän suuremmalla vaivannäöllä, niin kauan kuin itseluottamuksesi on ehjä kaikki mahdollisuudet ovat sinulle auki. Sen jälkeen on paljon vaikeampaa.



”Äiti, minusta tuntuu etten ole vielä valmis menemään kouluun", sanoi esikoiseni edellisenä iltana ennen ensimmäisen luokan alkamista. Nielaisin tyhjää kun hän sanoi sen. Sisälläni oli ontto olo, se oli vaivannut minua aina kun olin ajatellut esikoiseni koulunaloitusta. Siinä on jotain niin riipaisevaa, jopa julmaa. Lapsille kerrotaan, että koulu on kivaa, he odottavat sitä malttamattomina siitä lähtien kun alkavat ymmärtää jotain maailmasta, he ihailevat koululaisia ja olisivat valmiit tekemään kaikkensa, jotta voisivat olla kuin he.

Sitten he viimein pääsevät aloittamaan koulun itsekin, se väistämätön putki odottaa jokaista vuorollaan imaistaakseen sisäänsä, eikä sieltä enää ole paluuta. Varhaislapsuus on takana, kova maailma odottaa siellä koulussa pulpettien, uusien koulukirjojen hajun, ruokalan hälinän, erilaisuutta väijyvän ryhmäpaineen ja välituntikellon pirinän takana.

Kukaan ei kerro pikku oppilaille etukäteen, että koulussa onkin aika toisenlaista kuin mihin he ovat tarhassa tai esikoulussa tottuneet, koulussa on kivaa -illuusiota pidetään yllä vanhempien, kummien ja mummien voimin. Jos joku isompi koululainen valittaa, että koulussa on tyhmää, häntä ei kuunnella. Kunhan puhuu, tykkää kumminkin!

Ensimmäisellä luokalla opiskellaan vielä paljon leikin varjolla, siinä on jotain suloisen lapsenomaista, lelupäiviä ja satutuokioita ja aapisen sivuilla seikkailevia nallekarhuja, mutta leikinomaisuus vähenee joka vuosi.

Lopulta heidän elämänsä on sitä, että he istuvat pulpetissa kyllästymiseen saakka, pänttäävät päähänsä tietoa kirjoista, joissa nallet eivät enää seikkaile. Koulussa ei ole hoitajaa lohduttamassa ja pitämässä sylissä. Siellä jokainen oppilas joutuu pärjäämään yksin. Ja kun se kaikki viimein oli ohi, he ovat jo aikuisia ja heistä on tullut kokonaan toisia ihmisiä.

Koulujärjestelmä ottaa omansa, jokaisen lapsen riippumatta siitä haluaako tämä tai ei ja muokkaa heistä kansalaisia, perheestään irti olevia yksilöitä, muokkaa heidän ajatteluaan ja tekee heistä toivottavasti itsenäisesti ajattelevia, asioista tietäviä, kokonaisuuksia hahmottavia ja kriittisen lukutaidon omaavia ihmisiä.

Mutta se myös tekee heistä armottoman ryhmäpaineen alaisia, samankaltaisuuden halun riivaamia lapsia, se häivyttää sitä mitä lapsi on vanhemmiltaan ja perheeltään oppinut ja omaksunut, hyvässä ja pahassa, ja avaa tien monille uusille vaikutteille, myös huonoille. Lapsen tarkoitus on toki kasvaa ja irtautua vanhemmistaan ja kasvatuksestaan, tulla omaksi yksilökseen muutenkin kuin tulevaisuudessa häämöttävän täysi-ikäisyyden kautta, ja koulu on tässä oleellinen osa ja nopeuttaa prosessia.

Se on väistämätöntä ja siinä on paljon hyvää, mutta siinä on myös jotain joka hirvittää minua. Vaikka tiedänkin vanhemmuuden olevan jatkuvaa hidasta luopumista ja irtautumista lapsesta, on sitä silti joskus vaikeaa hyväksyä. Minun pienokaiseni, sinne hän häviää, kouluputkeen!

"Ei sinun tarvitsekaan olla valmis, koulua käydään päivä kerrallaan ja joka päivä oppii jotain uutta, vähän kerrallaan", vastasin lopulta tyttäreni huoleen siitä, ettei hän tuntenut itseään vielä valmiiksi seuraavana päivänä odottavaan ekan luokan alkamiseen. En vähimmässäkään väärin sivunnut tai paljastanut omia pelkojani ja huoliani häntä odottavasta kouluputkesta. Osallistuin siis kaikin voimin koulussa on kivaa -illuusion kannattelemiseen, mutta tein sen enemmän kuin mielelläni.

Tänään sunnuntaina herätyskello ei soinut, vaan heräsin sateen tasaiseen ropinaan katossa ja kuopuksen kuiskaukseen: äiti herää, mulla on nälkä. Lähdetäänkö tänäänkin kouluun, kysyin häneltä kun istuimme sohvalla hissun kissun aamupiirrettyjä katsomassa, jotta emme vielä herättäisi muita. Ei mennä, hän sanoi, tänään en halua.

Ja mikä onni, ettei hänen tarvitsekaan, ei tänään eikä vielä pitkään aikaan.

PAROLA DEL GIORNO: scuola (f) = koulu

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Kulta tässä on uusi rakkaani, toivottavasti tulette toimeen - kun pikkusisarus tulee taloon

Jos voisin aloittaa vanhemmuuden alusta...

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen