Kulta tässä on uusi rakkaani, toivottavasti tulette toimeen - kun pikkusisarus tulee taloon


Pidän kovasti siitä vertauksesta, jota usein esitetään kuvaamaan pikkusisaruksen syntymää isomman sisaruksen näkökulmasta. Kuvittele nyt itsesi seuraavanlaiseen tilanteeseen: puolisosi tulee täysin yllättäen kotiin kainalossaan toinen nainen (tai mies, riippuen siitä mitä sukupuolia edustatte), aseistariisuvan suloinen ja täydellinen kuin juuri avautunut ruusu, ja antaa hänelle pusuja ja haleja jatkuvasti.

Tässä on uusi kumppanini, rakastan häntä yhtä paljon kuin sinua ja toivon että hyväksyt tilanteen ilman dramatiikkaa, puolisosi sanoo ja jatkaa: Tästä lähtien asumme kaikki yhdessä ja tulen antamaan huomiotani ja rakkauttani yhtä paljon teille molemmille, olette molemmat minulle yhtä tärkeitä. Sinä toki olet erityisasemassa koska olet ensimmäiseni, mutta tämä toinen on kumppanini myös etkä missään tapauksessa saa alkaa lyödä tai osoittaa muuten vihaasi häntä kohtaan. Ajan kanssa totut häneen ja sitten myöhemmin teillä tulee olemaan tosi hauskaa yhdessä.

Sitten puolisosi kaikki aika meneekin siihen, kun hän touhuaa kaikenlaista uuden kumppaninsa kanssa. He istuvat sohvalla kaiken aikaa yhdessä, puolisosi pussailee ja halailee häntä ja osoittaa kaikin tavoin hänelle huomiotaan. Sinä saat istua vieressä ja joskus sinutkin otetaan kainaloon, mutta sitten puolisollasi on taas kiire mennä huolehtimaan uuden kumppaninsa hygieniasta tai sitten kumppani on alkanut toisessa huoneessa huutaa, ja sehän tätä nykyä tarkoittaa että puolisosi saman tien unohtaa sinut.

Ja kotiinne alkaa tulla ihmisiä, sukulaisia, naapureita ja tuttavia, ihastelemaan puolisosi uutta kumppania. Hänelle tuodaan lahjoja, häntä ihastellaan ja hänelle leperrellään, sinä saat ehkä pörrötyksen tukallesi, jonkun nihkeän tikkarin tai korkeintaan kehun, että oletpa reipas ja sitten sinut jätetään jonnekin omien puuhiesi pariin.

Miltä tuntuisi?

Sellaiselta kuulemma tuntuu pikkulapsesta, kun perheeseen syntyy vauva ja se kannetaan synnytyslaitokselta kotiin. Ei auta, vaikka valmistelisit lasta kuinka hyvin tahansa iloiseen perhetapahtumaan, lapsi ei etukäteen vielä kykene ymmärtämään, mitä se todellisuudessa tarkoittaa. Ja kun vauva sitten syntyy, juuri tuolta hänestä tuntuu. Siinä ei etukäteisvalmistelu eikä sanoittaminenkaan auta. Petetyksi, hylätyksi ja korvatuksi tulemisen tunteet ovat väistämättömiä.

Lapsi sopeutuu, sanotaan. Se on totta. Lapsi sopeutuu kaikkeen, ihan kaikkeen. Tämä on tärkeä painaa mieleensä jokaisen vanhemman. I-H-A-N kaikkeen. Lapsi sopeutuu -ajattelu ei ole hyvä perustelu millekään toimelle tai muutokselle, joka koskee lasta. Lapsi sopeutuu siihen että kotiympäristö vaihtuu päiväkotiin, että vanhemmat eroavat, että pikkusisarus syntyy, jopa siihen että häntä kohdellaan kaltoin.

Mutta sopeutuminen on psyyken suojakeino, lapsen mielellä on kyky sopeutua ja unohtaa entinen ja sen on hänen onnensa. Ensin muutokseen reagoidaan, päiväkotiin jäädään itkien tai pikkusisarusta mukiloidaan, mutta sitten tapahtuu sopeutuminen ja lapsi alkaa unohtaa, että mitään muuta oli ollutkaan ja hän voi vaikuttaa jopa ihan iloiselta päiväkotielämästä tai vauvasta. Mutta se ei tarkoita, etteikö haavoja syntyisi tai että hän olisi muutoksen kanssa sinut, ja että sopeutumisen kyvyn varjolla saisi tai kannattaisi lapsen elämässä tehdä mitä hyvänsä muutoksia.

Oma kuopuksemme on nyt sen ikäinen, joka keskimmäinen oli kuopuksen syntyessä eli kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta. Kuinka isolta hän silloin tuntuikaan, kun vauva syntyi! Mutta kuinka pieni hän olikaan, sen tajuan nyt kun katson kuopustamme. Liian pieni, voin jälkiviisaasti sanoa, tai sitten vain juuri väärän ikäinen.

Alle kahden vuoden ikäisen kanssa on vielä helpompaa, koska senikäinen elää hetkessä vielä enemmän kuin kolmea ikäävuotta lähestyvä, eivätkä hänen kielteiset, syrjäytetyksi tulemisen tunteensa vauvan syntymästä  välttämättä kestä kovin kauan tai ole alunperinkään kovin syviä - tarvitseehan sen ikäinen vielä ihan jo ikänsä puolesta paljon enemmän perustarpeiden hoitoa ja huomiota kuin itsenäisempi kolmevuotias. Häntä ei ole niin helppo sivuuttaa vaikka tulisikin uusi vauva.

Viisi- tai kuusivuotiaan kanssa on myös helpompaa, sillä iän mukana lapselle on tullut jo ymmärrystä siitä, että vauvan ilmaantuminen ei oikeasti tarkoita että hänet olisi korvattu; sitä paitsi viisivuotias alkaa olla jo niin itsenäinen, että tulee välillä jo ihan mielelläänkin korvatuksi, jotta pääsee kavereiden kanssa rauhassa leikkimään.

Yksinäisellä sienellä on tilaa ja valoa kasvaa, mutta, no, hieman
yksinäiseltä se näyttää.

Mutta kahden ja kolmen ikävuoden välillä, juuri siinä herkässä olen iso, mutta kuitenkin vielä niin pieni -ikävaiheessa (jossa lapsi oikeasti on vielä äärettömän paljon enemmän pieni kuin iso), sijaitsee Suomen vanhempainrahasysteemin älyttömyyden vuoksi monilla aikatavoite, jonka sisään toinen lapsi pyritään hankkimaan.

Niin kävi meillekin, pidimme kiirettä ettei kolme vuotta ehtisi kulua umpeen. Ja onneksi pidimme, koska meille syntyi juuri ihana kuopuksemme eikä kukaan muu, mutta siinä kiireessä jäi jalkoihinsa keskimmäisemme herkkä ikävaihe. Vauva syntyi juuri silloin, kun hän oli kyvyttömimmillään käsitellä niin suurta elämänmuutosta. Vauva on kakka -hän toisteli siihen asti kunnes vauva syntyi, mutta heti kun sairaalaan pääsi vastasyntynyttä pikkuveljeä katsomaan, hänen silmänsä sulivat ihastukseen ja hän sanoi vain että voiiii miten ihana, silitteli tulokasta ja otti kaikin tavoin hänet niin ihanasti vastaan, että me vanhemmat olimme ihan ihmeissämme. Ei suuttumusta, ei vauvan hakkaamista, ei vaatimuksia vauvan toimittamisesta sinne mistä oli tullutkin.

Pinnan alla kuitenkin kupli. Hän ihastui pikkuveljeensä mutta jossakin ne syrjäyttämisen ja petetyksi tulemisen tunteet kuitenkin muhivat ja tulivat pintaan vähän myöhemmin, reilun puolen vuoden jälkeen, sitten kun vauva kasvoi ja alkoi toden teolla ottaa paikkaansa perheessä ja koskea isoveljen leluihin. Meillä nimittäin kävi onni, että vauva oli ehkä maailmankaikkeuden helpoin vauva, solahti arkeemme niin ettei mikään siinä oikeastaan muuttunut. Ei yövalvomisia, ei imetys- tai itkumaratoneja (kuopus ei todella itkenyt vauvavuotenaan lähes lainkaan, eikä kertaakaan yöllä), ei päiväunirytmiä joka olisi määritellyt muiden menoja, vaan vauva söi ja nukkui siinä missä satuimme menoinemme olemaan tai sitten hänet vain napattiin sängystä kesken unien, kun piti jonnekin lähteä.

Kolme sientä yhdessä - kuin meidän perheen lapset, totesivat pojat kun tämä komeus löytyi.

Keskimmäisen kiukkukausi alkoi siis myöhemmin, se toki osui samaan aikaan tavanomaisen ns.uhmaiän ikäkauden aikaan eli kolmen ja puolen vuoden iässä, ja joskus miehen kanssa jopa naureskelemme sille, että ehkä hänen päänsä kuumensi tuon vuoden syksyllä tehty fistelileikkaus ja siihen liittynyt nukutus. Hänet nimittäin nukutettiin kilttinä ja rauhallisena poikana, ja sitten hän heräsi raivoisana kuin kankkuun ammuttu leijona. Jouduimme pitelemään häntä aloillaan ainakin puoli tuntia heräämisen jälkeen, hän potki ja huitoi ja protestoi pöpperöistä olotilaansa vastaan eikä tuntunut millään tajuavan, kun hänelle puhuttiin ja yritettiin rauhoitella. Viimein hän siitä tokeni, mutta sitä muistuttavia kiukunpuuskia hänelle alkoi siitä lähtien tulla - ties mitä ne nukutusaineet hänen pienessä päässään saivatkaan aikaan!

Myöhemmin olen osannut yhdistää kiukkukauden alkamisen pikkuveljen kasvamiseen ja myöhästyneeseen mustasukkaisuuteen. Pikkuveljen syntymän täytyi olla isoveljelle valtava ja osin traumaattinenkin kokemus, se kun mentiin sairaalaan äitiä katsomaan ja sitten vauvansängyssä makasi uusi ja outo olio, pieni ja ryppyinen kuin mikä. Mutta niin ihana! Ja silti jotenkin uhkaava. Sitten äiti vielä jäi sen oudon olion kanssa yöksi sairaalaan eikä tullutkaan kotiin, ja tuore isoveli jouduttiin väkisin itkevänä viemään autoon, ja koko automatkankin hän oli itkenyt ja huutanut äitiä.

Hoidimme sen tilanteen jälkikäteen ajateltuna tosi huonosti. Olisin voinut mennä saattamaan heitä autoon asti, kaikkein parasta olisi ollut polikliininen synnytys sillä olisin ollut täysin valmis lähtemään kotiin heti ongelmitta menneen synnytyksen jälkeen, olisin voinut rauhoitella enemmän ja vakuutella, että äiti ei hylkää. Mutta en tehnyt, pidin vain sylissä hetken ja suukotin ja sitten ajattelimme, että täytyy toimia niin kuin varhaiskasvatuksen ammattilaiset opastavat päiväkotiinjättämistilanteissa tekemään. Poistut reippaasti paikalta etkä välitä, vaikka lapsi itkee, kyllä hän sitten aikanaan lakkaa. Sopeutuu tilanteeseen.

Enää en tuota virhettä tekisi, eikä tietysti ole sanottua, että se hetki aiheutti kaikki keskimmäisemme myöhemmät kiukut. Mutta olen vakuuttunut, että ainakin osan niistä kyllä.

Sienet kuin veljekset.

Aina ei vauvan ajankohtaa todellakaan voi itse päättää, mutta nyt jälkikäteen ajateltuna olisin yrittänyt ajoittaa kuopuksen hieman toisin. Olisin toivonut vauvaa heti keskimmäisen perään tai sitten - mitä pidän huomattavasti parempana - olisin odottanut hieman kauemmin. 2-3 vuotta on mielestäni juuri se "huono" ikäero.

Meillä meni kohtuullisen hyvin koska olimme onnekkaita saadessamme niin helpon ja isosisaruksien arkea vain vähän mullistavan vauvan, mutta monesti tilanne on ihan toinen. Vauva vie suurimman osan vanhempien ajasta ja huomiosta ja ehkä koko perheen yöunista, juuri silloin kuin lapsi on haavoittuvimmillaan: tarpeeksi iso ymmärtääkseen monia asioita, mutta vielä niin kovin pieni ja tarvitseva, kantamista ja syliä vailla.

Pidän lajinomaisuuteemme pohjaavasta ajatuksesta, että ihmisen ihanteellinen lisääntymistiheys on 4-6 vuotta, sen ajan että jälkeläisestä kasvaa itsenäisesti pitkiä matkoja kävelemään kykenevä ja liikkumiseltaan ja perustoiminnoiltaan täysin itsenäinen ihminen. Sen ajan luonto on tarkoittanut äidin (tai vanhemman) olevan kiinni lapsessaan ja vuosituhansien myötä on varmasti kehittynyt myös erityinen henkinen side täksi ajaksi.

Erityisesti lapsen puolelta tuo side jatkuu vahvana myös parin ensimmäisen vuoden jälkeen, onhan lapselle siinä kyse elämästä ja kuolemasta: ilman emoa en selviä hengissä.  Emo saattaa äidinvaistoistaan huolimatta kyllästyä aiemmin, hermostua riippuvaiseen jälkeläiseensä, pyrkiä patistelemaan sitä itsenäistymään ja ryhtyä kaipaamaan entistä vapauttaan ja riippumattomuuttaan - kaikki tuttua eläinmaailmasta ja pienin variaatioin myös ihmisten maailmasta esimerkiksi seinät kaatuvat päälle -syndrooman muodossa.

Tätä nykyä kaksi nuorinta ovat hyviä kavereita keskenään ja mustasukkaisuusdraama on ainakin suureksi osaksi poistunut päiväjärjestyksestä. Riitoja leluihin ja joskus vanhempien huomioonkin liittyen tulee, mutta uskon että niitä tulee kaikille lapsille, olkoon ikäero yksi tai kymmenen vuotta. Kuopus hakee itkemällä huomiota nyt paljon enemmän kuin vauvana ja vaikuttaa arkeemme suuremmin kuin vauvavuotena, mutta niin tietysti pitääkin olla, se kertoo että hän on oikeutetusti ottanut paikkansa perheessämme, ja keskimmäinen on aikaa sitten luopunut viimeisestäkin esteestä hyväksyä se. Heidän välilleen on nimittäin muodostunut niin vahva sisarussrakkauden side, että se voittaa hetkelliset ärsytykset siitä, kun toinen nappaa "väärän" lelun tai varastaa vanhempien huomion.


PAROLA DEL GIORNO: quando arriva un fratellino / una sorellina = kun pikkusisarus saapuu

Kommentit

  1. Itsekin olen kuullut ton vertauksen. Meillä on ikäeroa 4v ja 2. Itse ajattelen, että 2v on ikäero on sille 2v:lle tosi raskas. Hän on vielä niin pieni ja meidän pikkuinen olikin aika vaativa ja tosi kiinni minussa. 2v:n oli pakko vain sopeutua ja yhtäkkiä iskä kelpasi vain kaikkeen. Äidillä oli aina vain vauva sylissä, kun vauva itki muuten. Nyt alkaa helpottaa, mutta oma riittämättömyyden tunne oli aivan valtava alkukuukausina. Toisaalta 4v ikäerossakin oli omat ongelmat, kun 4v oli jo tottunut olemaan se ainoa lapsi. Mutta kuten sanoit, lapset sopeutuu ja myöhemmin sisarukset usein ovat se paras juttu, onneksi :) T. Sari / pikkuleijonatblogi.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, kahden vuoden ikäero on varmaan just niitä "pahimpia", varsinkin jos syntyy vaativa vauva, mutta onneksi lasten kasvaessa tilanne helpottuu. Ja sitten tulevat ne lyhyen ikäeron ja yleensäkin sisaruuden hyvät puolet esiin, kun lapset alkavat leikkiä ja viihtyä yhdessä. Isompi ikäero tuo omat haasteensa, kuten sanoit, meillä myös esikoisen ja keskimmäisen välillä 4 vuotta ja joskus voi olla, että isompi on jo liiankin tottunut omaan asemaansa ainoana lapsena. Sen ikäinen onneksi ymmärtää jo vähän enemmän, ja mm. tärkeän roolinsa isosisaruksena ja apurina vauvanhoidossa. Meidän esikoinen ainakin otti tämän viimeksi mainitun ihanan tosissaan, on kyllä niin hoivaviettinen tapaus muutenkin ja puhui jo ihan pienenä että haluaa omia lapsia mahdollisimman pian. =/ =) .

      Poista
  2. Yksin kasvava vai yksinäinen sieni?
    Mielenkiintoista miten eri ihmiset näkevät asioita. Vaikka tuo yksittäinen herkkutatti, (tai mikä lie sieni nyt onkaan) ei jaa juuria tai ole kasvanut yhteen toisen/toisten sienien kanssa, niin miksi se olisi yksinäinen. Minä taas näen metsän täynnä sieniä. Eri lajikkeita, erilaisia yksilöitä, ja niin paljon muita kasvavia lajikkeita.
    Onhan se rikkaus että juuret jaetaan ja kasvetaan vierekkäin 24/7 tappeluineen ja halauksineen, mutta ne sienet jotka eivät jaa juuria, mutta silti jakavat muistot+riidat ja halaukset lähes päivittäin tai ainakin viikoittain , niin mielestäni nekin sienet ovat onnellisia. Eivätkä suinkaan yksinäisiä, vaikka tilaa ympärillä onkin =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, joka hyvällä tavalla osoittaa miten erilaisia olemme ja niin pitääkin olla, asiat voi nähdä lukemattomilla eri tavoilla. Kuvatekstiin laitoin kommentin yksinäiseltä näyttävältä sieneltä, koska se sopi tekstin kokonaisuuteen, mutta toki osaan ajatella asioita toisistakin näkökulmista ja ymmärrän täysin pointtisi yksin kasvavien sienien ja kasvien muodostamasta yhteisestä kokonaisuudesta. Tarkoitus tekstissä ei ollutkaan arvottaa, että yksin kasvavat sienet tai lapset olisivat vähemmän onnellisia kuin vierekkäin kasvavat, vaan kertoa useamman lapsen perheestä vauvan tulon näkökulmasta. Tässäkin meitä on niin moneksi, toiset kaipaavat tilaa ympärilleen ja jotkut taas muita sieniä, ja aina on joku onneton jos joutuu "väärään" kasvupaikkaan mutta useimmat onneksi tai toivottavasti ovat onnellisia omassa ekologisessa lokerossaan!

      Poista
    2. Hei, kiitos kommenttini kommentoinnista. Oli kyllä hauskasti kerrottu tuosta uudesta kumppanista, verrattuna lapsen kotiin tuloon. Todella osuvasti kerrottu. Voisi siinä mennä aikuinenkin vähän hämilleen.
      Kuvatekstissä takerruin pikku yksityiskohtaan ( kuten minulla on tapana =) eli ensimmäiseen sanaan. "Yksinäisellä sienellä on.." Kokeeko kirjoittaja että kaikki yksin kasvavat sienet olisi yksinäisiä? Olen kanssasi samaa mieltä että "yksinäiseltä se näyttää" mutta tosiaan kun itse näen metsän ja kaikki lähellä kasvavat muut sienet ja kasvuston niin kuvatekstin alku on se mikä herätti kommentointi-innostuksen ja sai pohtimaan että näkeekö kirjoittaja tai lokeroiko yleensäkin ihmiset joilla useampia yhteenkasvaneita sieniä, samoilla juurilla, että yksin kasvavat on automaattisesti yksinäisiä? "yksinään oleva- yksinäinen- näyttää yksinäiseltä"

      Poista
    3. Kiitos, kiva että tykkäsit kerronnasta, se on hauska kuulla. Ja hienoa että kuvateksti sai ajattelemaan ja laitoit siitä ajatuksiasi, nyt kun itsekin ajattelen tuota sienen adjektiivin valintaa, yksinäinen, niin siitä tosiaan lähtee hyvin erilaisia mielikuvia liikkeelle riippuen siitä, mistä kannalta asiaa ajattelee ja lähestyy. Yksinäinen tässä tapauksessa tarkoitti että ympärillä ei ole muita sieniä, yksinäinen=yksittäinen, ja postauksen näkökulman huomioon ottaen se tuntui sopivalta sananvalinnalta. Yksinäinen ei kuitenkaan aina suinkaan tarkoita, että olisi yksin, puhumattakaan että olisi onneton. Tiedän tämän itse hyvin, koska olen usein liiankin sisäänpäinkääntynyt luonne ja pidän yksinolosta todella paljon. Kun olen yksin, olen usein onnellisimmillani.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa