Kansallisia urheilutraumoja

Tosifanin paita.
Näinä päivinä ei huvittaisi olla brasilialainen - eikä hollantilainenkaan. Onneksi Suomi ei ole onnistunut selviytymään vielä tähän mennessä jalkapallokarkeloihin, niin ei tarvitse jännittää ja sulatella pettymyksiä.

Ei se Italian jääminen alkulohkoon kuitenkaan niin kirpaise, vaikka kannustan kovasti Italiaa ja välillä tunnen itseni jo jopa melkein neljäsosaitalialaiseksi tai jotain sinne päin. Jääkiekossa Suomen tappiot kirpaisevat enemmän, siitä ei pääse mihinkään.

Italialaisetkin tuntuvat päässeen ihan kohtalaisesti jo yli näiden MM-kisojen katastrofituloksesta. Varsinkin kun rinnalle on tullut kaikkien kisakatastrofien äiti, Brasilian romahtaminen 7-1 tappioon välierässä kotikisoissaan. Kun siihen vertaa, monet oman maan urheilutraumat tuntuvat, no, ainakin vähemmän murskaavilta. Jääkiekossakin moiset tappionumerot välierässä olisivat karmea tulos.

Kahden kulttuurin perheessä on yksi huono puoli urheilutraumojen osalta:
Niitä on kaksin kappalein. On paitsi ne jääkiekon jokakeväiset Suomen MM-kisatappiot (paitsi vuonna 1995 ja 2011) ja erinäiset hiihtotappiot ja -skandaalit, myös Italian jalkapallonjoukkueen rämpimiset MM-kisojen alkulohkossa. Vanhat ja kaukaiset finaalitappiotkin ovat yhä kummittelemassa, kuten jalkapallossa ne yleensä tuppaavat jäädä tekemään. On varmaan ollut kirvelevää hävitä MM-kisojen loppuottelussa joskus vuonna yksi ja kaksi, mutta onko sillä muka oikeasti enää mitään väliä? Jos kysyy italialaiselta jalkapallofanilta (ja muidenkin maalaisilta), niin kyllä on.

Ymmärtäähän sen toisaalta. Kyllähän Suomessakin muistetaan vieläkin niin 5-6 jääkiekkotappio vuoden 2003 kotikisoissa, hiihdon olympiakullan jääminen sadasosasekunnin päähän vuonna 1980 kuin jääkiekon olympiakullan menettäminen ensin Mika Niemisen epäonnistuneen rankkarin takia 1994 ja sitten Saku Koivun mailan katkeamisen vuoksi vuonna 2006 (vain joitakin traumoja mainitakseni).

Urheilu on kuitenkin vain urheilua, eikä mieheni ota onneksi jalkapalloa niin vakavasti kuin moni muu italialainen. Hänelle esimerkiksi perheen kanssa vietetty aika menee suosikkijoukkueen otteluiden edelle, mikä ei kaikkien fanien kohdalla aina ole itsestäänselvyys. AS Roman pelejä ei meillä ikinä edes katsella, koska ne eivät näy ilmaisilla sateliittikanavilla. En ole myöskään nähnyt ikinä mieheni itkevän jalkapallon takia. Fanaattisimmat fanit ympäri maailmaa näin tekevät, kuten meneillään olevissa MM-kisoissa olemme moneen kertaan nähneet.

Minä taasen olen tirauttanut kyyneleitä moneenkin kertaan jääkiekon takia. Kerran itkin jopa, kun Saku Koivun nimmari jäi saamatta, vaikka matkustin Turkuun saakka johonkin hyväntekeväisyypeliin ihan vain sen saadakseni. Puolustuksekseni on sanottava, että nämä itkut on itketty muinaisessa tunnemyrskyisessä varhaisteini-iässä, jolloin kyyneleet olivat muutenkin herkässä paljon vähäpätöisemmästäkin asiasta. Enää en voisi kuvitella itkeväni, vaikka Suomi häviäisi kuinka täpärästi tahansajohdettuaan ensin vaikka kuinka monella maalilla.

En ole koskaan ollut Italiassa niin jalkapallotappioiden kuin -voittojenkaan aikana. Olen siksi ehkä menettänyt oleellisen tuntumapinnan italialaiseen jalkapallokansankulttuuriin. En varmasti oikeasti tiedä, miten kipeä asia jalkapallotappiot italialaisille kollektiivisella tasolla ovat. En myöskään tiedä, minkälaista yhteisöllistä riemua voitot aiheuttavat kaduilla ja piazzoilla. Olen voinut seurata vain mieheni ja muutaman muun yksittäisen italialaisen reaktioita.

Kun Italia voitti maailmanmestaruuden vuonna 2006, muistan kuinka mieheni "seurasi" finaalirankkareita talomme takapihalla kävellen hermostuneesti sinne tänne. Vasta kun huusimme hänelle ikkunasta, että voitto tuli, hän ryntäsi olohuoneeseen. Muistan ajatelleeni jo silloin, että hänpä ottaa voiton kumman rauhallisesti. Melkein me muut, suomalaiset, juhlimme enemmän. Myöhemmin hän on tunnustanut olleensa jonkinlaisessa shokissa. Maailmanmestaruus oli niin iso asia, että se mykisti.

Näissä MM-kisoissa, Italian putoamisen jälkeen, oli enää yksi tärkeä asia jota jännittää. Brasilia ei saisi voittaa. Silloin se nousisi kuuteen maailmanmestaruuteen eli liian kauas neljän mestaruuden Italiasta. Sellaista etumatkaa ei ikinä saisi kiinn. Asia on kuulemma hyvin tärkeä kaikille italialaisille.

Eli loppujen lopuksi nämä kisat päättyivät oikein hyvin. Ei se oma voitto, vaan se, etteivät rakkaimmat viholliset voita liikaa. Suomalaisena ymmärrän jutun juonen loistavasti. Suomen  pärjäämisen jälkeen tärkein asia on aina, ettei Ruotsillakaan mene liian hyvin.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Juoksuharrastuksen aloittaminen vuosien tauon jälkeen – Juoksen kuolemaa karkuun

Miltä tuntuu kevään valo? Haparoivia yrityksiä kertoa se sanoin: "Vain se mitä kirjoitan on totta"

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin