Vahvistavaa toipilasruokaa suomalaisittain

Nutellaa aamiaisella.
Keittiössämme kävi tänään lounasaikana kuhina. Remonttihommissa nälkiintynyt mieheni kokkaili peräti kahta pastakastiketta, paistoi pannulla kananfileitä ja tietysti keitti spaghettia. Harmi vain, että hän joutui syömään ruuat yksin ja syöttämään loput koirille. Perheen naisille kun ei kelvannut.

Syynä oli se, että tyttäremme on parhaillaan flunssatoipilaana ja itsekin olen epämääräisten flunssaoireiden kourissa. Meidän ei tehnyt mieli niin pastaa kuin kanaakaan. Mutta emme me tyhjin vatsoin olleet, vaan päinvastoin. Maha oli täynnä suomalaista kansallisruokaa, mämmiä, jota olimme isukin kokkaillessa nauttineet napaamme. Mämmi maistuu aina, myös toipilaana ja muuten vain vähien ruokahalujen vaivatessa. Näin ainakin tyttärelleni ja tänään myös minulle.

Lounaspöytämme oli siten hauska sekoitus kahta kulttuuria, varsinkin kun pääruokana olimme tyttäreni kanssa nauttineet tölkkimuikkuja, toipilasruokaa numero kaksi. Jossain vaiheessa alkoi ihan naurattaa:

Muikkujen, spaghetin ja tomaattikastikkeen, mämmin ja ruokajuomamaidon yhdistelmä oli niin värikäs ja outo, että olimme todella tyytyväisiä siihen että Italian-vieraamme olivat jo lähteneet. Isovanhempien olisi ollut ihan mahdoton ymmärtää, miksi syömme ja syötämme toipilaille jotakin niin kummallista ruokaa kuin mämmi ja muikut, kun tarjolla olisi kaikkiin tilanteisiin aina sopivaa ja (ainakin italialaisten mielestä) huippuravitsevaa pastaa.

Lapsenlapsiparkaa olisi surkuteltu liiallisuuksiin asti. Siitäkin huolimatta, että lapsi pisteli tyytyväisenä poskeensa lautasen tyhjäksi niin muikuista kuin mämmistä. Pyysi vielä lisääkin. Monta kertaa kysyimme ja tarjosimmekin spaghettia, tavallisesti lapsen lempiruokiin kuuluvaa, mutta vastaus oli aina ponteva ei. Toinen mieliruoka, sitruunakanakaan ei kelvannut.

Kyllä miehenikin siinä pyöritteli päätään ja huokaili suomalaisten naistensa syömistottumusedesottamuksia seuratessaan. Lapsen toipilasmielihalut hän vielä saattoi joten kuten ymmärtää, mutta että minäkin pidin parempana muikkuja ja mämmiä kuin hänen spaghettikastikkeitaan... Onneksi eivät appivanhemmat sinunkaan syömisiäsi tänään näe, hän tokaisi minulle. Huolehtimista voisi jonkin verran seurata siitäkin.

Ruokaan liittyvät erimielisyydet ja erilaisuudet ovat kulttuurieroja parhaimmillaan ja suurimmillaan, ainakin meidän perheessä. Paljon on mieheni 13 Suomen-vuoden aikana suomalaistunut myös ruokatavoiltaan, mutta hyvin paljon on myös jäänyt italialaista puolta. Selkeämmin kontrasti tulee esiin, kun käymme Italiassa tai kun saamme Italiasta vieraita, kuten lapsemme isovanhemmat muutama viikko sitten.

Mieheni on jo oppinut, että aamulla syödään voileipää ja muuta suolaista, ruoka-ajat eivät ole kiveen kirjoitettuja ja caffè americano (suomalainen kahvi) käy kahvista siinä missä oikeakin caffè eli espresso. Hän on myös oppinut (tai hyväksynyt) sen, että joka päivä ei tarvitse syödä pastaa ja että päivällisenkin voi joskus kuitata voileivällä.

Sen sijaan Italian-isovanhemmat laittoivat keittiömme ja ruokapöytämme kerralla sekaisin täällä ollessaan. Appiukko tosin tykästyi aamuiseen leipäpalaan, mutta toki kera prosciutto-kinkun kuitenkin. Mieheni sisko ihastui suomalaiseen kermajuustoon, ja kotiin tuliaisiksi sitä lähtikin kilon pala - ja juustohöylä, tuo Italiassa tuntematon keittiòvàline myòs.

Mutta muutoin mentiin italialaisin sävelin: aamut alkoivat voisarvella ja Nutellalla sekä tietysti cappuccinolla. Lounas syötiin kello yhdeltä ja päivällinen kello kahdeksalta. Pastaa oli oltava molemmilla aterioilla, pihviä päivittäin.

Mutta koska tällä kertaa olin omassa kodissani ja appivanhemmat vieraina, pidin oman pääni ruoka-asioissa enkä suostunut italialaiseen ruokarytmiin ja -tapoihin, kuten kohteliaisuussyistä Rooman-vierailuilla usein teen. Jos minulla ei ollut nälkä kello yksi, söin vasta neljältä iltapäivällä ja saatoin myös kuitata päivällisen pelkällä salaatilla, tai mikä appivanhemmista vielä omituisempaa, puurolla, lastenruualla. Aamiaisella söin voisarven vain sunnuntaisin eli erityistapauksessa, ja silloinkin vasta munakkaan jälkeen.

Tyhjään vatsaan kun suomalainen ei vain voi vetää mitään makeaa.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa