Viiniä, vodkaa ja vuotuinen pikkujouluvintinpimennys

Aperitiivi ja ruokajuoma vai ainekset kunnon känniin?

Muistan vieläkin sen hetken, jolloin mieheni saapui kotiin Suomessaoloaikansa ensimmäisistä työpaikan pikkujouluista. Kaikkihan olivat siellä ihan kännissä, kuului hänen kommenttinsa kun kysyin, miten ilta oli sujunut. Niinhän minä olin etukäteen varoittanut, mutta mitä ilmeisimmin suomalainen pikkujoulumeininki oli ollut kaikkien etukäteiskuvitelmien ulottumattomissa.

Suomalaiset pikkujoulut ovat kyllä melko näppärä keksintö. Pimeimpään ja ankeimpaan vuodenaikaan on ympätty joulun lähestymisen tekosyyllä juhla, jolloin rankan syksyn ja mustan asfaltin ahdistuksen voi hetkeksi hukuttaa pullonsuusta alas. Firman kustantama vuotuinen vintinpimennys ja puoliluvalliset puolisonpettämiset ovat aitosuomalainen, uniikki keksintö - mutta ylpeä siitä on vähän vaikea olla.

Taidan puhua pelkkää kateuttani, sillä vapaana toimittajana ja yksinäisenä työn puurtajana en pääse firman pikkujouluihin - tosin en ehkä kauheasti siinä sittenkään menetä. Mieheni sen sijaan parhaillaan viettää oman työpaikkansa pikkujouluja, ja minä istun kotona miettimässä, muistaako hän italialaisena olevansa tottuneempi viinilasillisiin kuin virtaaviin oluthanoihin. Siitä voi nimittäin tulla huonoa jälkeä tai ainakin armoton päänsärky, jos asia pääsee unohtumaan.

Suomalaisten alkoholinkäyttö on tunnetusti runsaanlaista - maine on kiirinyt Italiaan asti. Kun mieheni kaksitoista vuotta sitten pähkäili Erasmus-vuotensa määränpäätä, rajoittui Suomi-tieto kolmeen asiaan:

Suomessa on kylmä, kauniita naisia ja siellä juodaan paljon vodkaa. Myöhemmin tosin kävi ilmi, että vodkan lisäksi suusta alas valuu myös runsaasti muitakin väkeviä, mutta ennen kaikkea olutta, jonkin verran viiniäkin, mutta jälkimmäistäkin lähinnä humaltumistarkoituksessa. Kun suomalainen nuori haluaa halvat kännit, hän ostaa halvan viinipullon ja juo sen siltä istumalta. Alkoholia ei juoda siksi, että se lämmittäisi, kuten mieheni oli alun perin ajatellut, vaan mahdollinen lämmöntunne on ekstraseurausta varsinaisesta tarkoituksesta, humaltumisesta.

Kaikessa tässä riitti alussa miehelleni ihmetyksen aihetta, vaikkei hän mikään absolutisti itsekään ole, eikä varsinkaan nuorempana. Tottahan Italiassakin nuoret juovat humaltuakseen, mutta suurena erona Suomeen on, että Italiassa humalajuomista harjoittavat perinteisesti enimmäkseen nuoret miehet. Naisia näkee humalassa harvemmin. Sitä ei kerta kaikkiaan vain pidettäisi sopivana, ja sen tietävät naiset itsekin. Tässä kohdin mieheni tosin huomauttaisi, jollei olisi paraikaa pikkujouluissa aiheen äärellä, että nykynuorison alkoholinkäytöstä hänellä ei ole minkäänlaistä käsitystä, eikä sen paremmin minullakaan. Kaikki tässä kirjoituksessa sanottu pätee siis varmuudella (?) vain 80- ja 90-luvun italialaisnuorison enemmistöön. 

Tavatessaan ensimmäisiä kertoja joitakin naispuolisista ystävistäni, jotka joivat alkoholia suomalaisittain, mieheltäni meni pitkään ennen kuin hän osasi suhtautua heihin. Italialaisena hän ei ollut tottunut näkemään naisia, jotka juovat paljon. Tosin tässä tehtävässä auttoi huomattavasti aika ja kokemus. Melko pian hän huomasi, että Suomessa humaltuva nainen ei ole huonomaineinen harvinaisuus, vaan mitä arkipäiväisin ilmiö. Jotkut naiset ovat jopa kovempia juomaan kuin miehet, mutta siltikään heitä ei pidetä kevytkenkäisinä hupsuina tai outoina, kuten Italiassa saatettaisiin pitää.

Tässä saavummekin mielenkiintoiseen aiheeseen, eli suomalaisen naisen alkoholinkäytön herättämään mielleyhtymään monissa, etenkin nuorissa ja seikkailunhaluisissa italialaisissa miehissä. Tunnettu tosiasiahan on, että monet italialaiset miehet pitävät Suomea maana, jossa on kauniita - ja "helppoja" - naisia. Helppous tulee tietenkin siitä, että suomalaisen naisen kanssa läheisempiin tekemisiin päästäkseen voi riittää se, että kustantaa hänelle yhden illan siiderit. Toisin on Italiassa, jossa miehen on tarjottava illallisia kalliissa ravintoloissa, osteltava kaulakoruja, vietävä elokuviin ja yllätettävä romanttisesti ruusukimpulla - ja sittenkin on riskinä, että kaiken vaivan jälkeen saa pelkän poskisuukon jos sitäkään.

Erikseen on tietenkin korostettava, ettei alkoholinkäytön suuruudella ja "helppoudella" ole minkäänlaista automaattista yhteyttä. Useimmat osaavat juoda paljonkin menettämättä harkintakykyään, jotkut taas juovat nimenomaan menettääkseen harkintakykynsä. Joka tapauksessa paljon on myös niitä, joille alkoholi antaa hyvän syyn heittäytyä seikkailuihin lyhyenkin tuttavuuden jälkeen. 

Oma mieheni tapasi minut melkein heti Suomeen tultuaan, ja siihen loppuivat hänen sinkkuseikkailunsa suomalaisten naisten ihmemaassa - onneksi. Hän säästyi siis ehkä monelta, mutta sivusta seuraten ja opiskelijaystäviensä kautta hän sai kuulla ja nähdä monta mielenkiintoista tarinaa suomalaisesta alkoholikulttuurista. Pahimpiin taisi kuulua kämppiksen lyhyt (lue:yhden yön) suhde viinaanmenevän hehkeän blondin kanssa, joka oksensi kämpän täyteen, sammui lopulta kuorsaamaan lopun yötä ja kiirehti sitten aamulla kotiin lapsensa ja miehensä luo. Alakerran espanjalaisvaihtarit puolestaan kehuskelivat valloitustensa määrällä ja ihmettelivät, miten kiinnostuneita suomalaiset tytöt ovatkaan ulkomaalaisista miehistä - ja siiderilasillisista. Kulttuurishokkiakin oli joskus ilmassa. Eräs italiaano alkoi pian pitää virolaistyttöjä parempina, sillä paitsi että he olivat naisellisempia kuin suomalaiset, he myös kontrolloivat juomistaan.

Tämän illan jännitys liittyykin sitten siihen, mihin aikaan mies suvaitsee saapua työpaikan pikkujouluista kotiin. Lupasi kyllä tulla ajoissa ja muistaa käyttäytyä, katsotaan mikä on tulos. Jos mieheni olisi keskivertosuomalainen mies, saisin luultavasti odotella häntä vielä aamukuudelta ja kysellä turhaan, missä oli niin myöhään oltu - hän kun ei sitä muistaisi. Italialaisen aviomiehen hyviin puoliin kuitenkin kuuluu, että mitä todennäköisimmin ulko-ovi käy puolenyön jälkeen kuten puhe oli, ja huomenaamulla aamiaispöydässä istuu ihan hyvissä voimissa oleva mies, eikä koko päivää tarvitse tuhlata krapulan paranteluun.

Jokaisessa kulttuurissa on tummat pisteensä, ja meidän kannettavanamme on humalajuomisen kulttuuri. Sinänsä rentouttavasta ja silloin tällöin toteutettuna varmasti ehkä piristävästäkin pääntyhjennyksestä tulee ongelma, kun sitä harjoittaa puoli kansaa säännöllisesti. Muutamasta viinilasillisesta tulee rento ja hilpeä olo, mutta kun lasit muuttuvat pulloiksi, ei ole enää kenelläkään kivaa - etenkään seuraavana päivänä. Kyllä italialaisetkin joskus humaltuvat, mutta se yleensä tapahtuu ikään kuin vahingossa, kun laseja on huomaamatta kertynyt pari liikaa. Tänään juodaan niin paljon kuin pää kestää -mentaliteettia näkee hyvin paljon harvemmin.

Odotankin yhä hetkeä, jolloin Italiassa ystäviemme kanssa iltaa viettäessäni näkisin kaikkien olevan joukkokännissä. Yleensä tilanne jää siihen, että nauraa räkätetään hieman tavallista äänekkäämmin ja helpommin, juttu luistaa tavallistakin liukkaammin ja ilta tuntuu erityisen hauskalta, mutta sitten jossain vaiheessa todetaan, että on aika lähteä kotiin ja kaikki ajavat sinne omilla autoillaan. Kukaan ei ala räyhätä tai sammu kesken kaiken. Tai jos näin tapahtuu, sitä muistellaan vielä vuosienkin päästä todella erikoisena tapahtumana, kuten eräälle ystävällemme eräissä häissä kerran kävi. Hän joi hieman liikaa, suuttui kovaäänisesti hääparin sukulaisille, ajettiin ulos ravintolasta ja oksensi häntä kotiin kuljettaneen kaverin upouuden auton takapenkille. Tarina alkaa lähennellä jo legendaa.

Että kyllä Italiassakin osataan.