Babbo Natale, miksi niin paljon lahjoja?


Jouluna näitä riittää - joillakin ympäri vuoden!
Oma lapsi avaa kummasti uutta näkökulmaa kotikaupunkiin.Vaikka olen syntynyt ja koko ikäni asunut Helsingissä, oli Senaatintorin joulunavaus juhlakulkueineen ja joulupukkeineen jäänyt minulta aina väliin - tähän päivään asti.  Ilman häntä olisin tuskin tänäänkään vääntäytynyt tihkusateiseen keskustaan joulupukin perässä.

Joulu on nyt siis virallisesti alkanut, syttyiväthän jouluvalotkin Helsingin Aleksanterinkadulle.

Miehellenikin joulunavaus oli Suomessaoloajan ensimmäinen, ja hän kuvailikin kännykkäkamerallaan tapahtumia samanlaisen innostuksen vallassa kuin paikalla olleet lukuisat ulkomaalaiset ja turistit. Ilmassa oli isommankin juhlan tuntua, jota ei latistanut edes se, että juuri kun hytisevän odotuksen jälkeen pukki karautti paikalle (ei sentään pororeellä vaan stadilaisittain komeasti ratikalla), tihku yltyi kunnon vesisateeksi ja kasteli Senaatintorin. Mutta eipä siinä mitään, näihin ankeisiin mustan asfaltin joulufiiliksiin on melkein jo totuttu, joten sateenvarjot auki vaan ja juhlat jatkuivat.

Ja jos oli joulumieltä muuten vaikea löytää Angry Birds -hahmojen, muumilaulujen ja vesisateen keskeltä, niin viimeistään siinä se tuli, kun tytär vihdoin erotti joulupukin tonttukuoron, kirkkoherran ja kaupunginjohtajan keskeltä, ja hihkaisi suureen ääneen: Babbo Natale! Tunnistusta seurasi innostunut vilkutus, ja ilo oli suunnaton, kun joulupukki juuri sinä hetkenä näytti vilkuttavan hänelle takaisin.

Melkein siinä kyyneleet nousivat silmiin kaiken lapsuuden riemun ja viattomuuden kiteyttänyttä tilannetta seuratessa, mutta lapsen seuraava kommentti ei kirvoittanut samanlaisia tuntemuksia, päinvastoin:

Portami pallacanestro! Hän siis muisti heti esittää lahjatoiveensa eli koripallotelineen punapukuiselle partasuulle (en ymmärrä, mistä hän on moisen toiveen saanut päähänsä, mutta asia varmaan liittyy ulkoiluhetkiin takapihan urheilukentällä isän kanssa). Silmissä loisti sellainen riemu, että aikomukseni opettaa lapseni olemaan mieltämättä joulua pelkäksi lahjajuhlaksi näyttää valuneen auttamattomasti hukkaan.

Taisteluni lapseni leluihin ja tavaroihin hukuttamista vastaan on muutenkin mitä ilmeisemmin tuomittu epäonnistumaan. Olinhan toki jo ennen oman lapsen saamista huomannut, että Italiassa vallitsee ainakin yleisesti ottaen kovin toisenlainen lahjakulttuuri Suomeen verrattuna. Kun naapurin, kaverin tai sukulaisen lapselle mietitään synttärilahjaa, mikään alle 20 euron juttu ei tule kysymykseenkään. Mitä isompi paketti, sen parempi. Vähintään sieltä pitää löytyä barbinukke tai kunnollisen kokoinen monsteri.

Eikä välttämättä tarvitse olla mikään juhla tai merkkipäiväkään, vaan lapsille saatetaan tuoda isojakin lahjoja ihan muuten vain. Eräänkin kerran olimme menossa mieheni ja anoppini kanssa serkkujen luo kylään, ja olin asianmukaisesti varannut perheen kolmelle pikkutytölle pienet tuliaiset, Little Petsiä tai jotain sellaista ne taisivat olla. Mutta kun anoppi näki pienet pakettini, hän pysäytti auton lähimmän baarin luona ja palasi sieltä valtavankokoiset barbinukkelaatikot kainalossaan ja 80 euroa köyhempänä.

Kyseessä oli vielä lähistöllä asuva serkku, jota näemme tämän tästä, vähintään kerran joka Rooman-reissullamme. Kun pyörittelimme mieheni kanssa silmiämme anopin liioittelulle tuliaisten kanssa, hän tähdensi ostaneensa lahjat meidän nimissämme , ei omasta puolestaan, vaan nimenomaan säästääksemme meidät antamasta huonoa kuvaa itsestämme, fare la brutta figura. Kun edellisestä vierailustamme oli varmaan ainakin jo vuosi, ei käynyt päinsä ettemme vieneet lapsille jotain kunnollista. Olihan serkkukin juuri muistanut meitä isosti naimisiinmennessämme.

Anoppini on tosin italialaiseksikin valtavan avokätinen ja antelias, mutta ei keskivertoitalialainen hänestä paljon jälkeen jää. Lapsia lahjotaan ympäri vuoden, joko isoilla tai valtavilla lahjoilla. Tavaroita heille sitten kertyykin sen mukaisesti. Toisilla serkuilla vieraillessamme perheen viisivuotias tytär toi olohuoneeseen pehmolelujaan silloin vielä vauvaikäisen tyttäremme viihdykkeeksi. Kun oli aika lähteä, hän lahjoitti hetkeäkään miettimättä ison Yogi-karhupehmolelun vauvalle ja toisen mukanamme olleelle kummitytölleni. Näin toimii vain lapsi, jolla on pehmoleluja yllin kyllin, ellei jopa liikaa.

Omalle 2,5 -vuotiaallemme pehmoleluja on myös kertynyt sen verran, että huomaan hänen olevan kykenemätön muodostamaan suhdetta niihin kaikkiin, tai oikeastaan edes yhteen. Isolla Niiskuneidillä ja Nalle Puhilla hän joskus leikkii, mutta olohuoneen jättipanttereita ja jättileppäkerttua hän tuskin edes huomaa ja käyttää niitä pelkästään lekottelutyynyinä. Muut pehmolelut ovat enimmäkseen jääneet leluarkkuun pölyttymään. Ainoa pehmolelu, joka tuntuu olevan hänelle oikeasti tärkeä, on pikkuruinen nonnan lahjoittama pingviini, jonka suusta roikkuu kala. Se kulkee mukana takin taskussa kaikkialle, ja vähän väliä pitää tarkistaa, missä pingviini on.

Nukkejen kanssa on vähän sama homma. Niitä hänelle on pelkästään nonna ostanut jo ainakin kymmenen, eikä tyttö millään ehdi hoitaa kaikkia. Niinpä hän keskittyykin etupäässä yhteen tai kahteen nukkeen, kirpputorilta peräisin olevaan nuhjumollamaijaan sekä pienenpieneen Hello Kitty-nukkeen, joka on pudonnut rattaista varmaan sata kertaa, ryvettynyt mullassa ja kurassa ja kadottanut kaikki vaatteensa - mutta on se rakkain.

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että kulmakarvani nousivat rajusti eilen, kun tyttö palasi isän kanssa kauppareissulta kantaen käsissään tätä:



Ihastelin tietysti lapsen kanssa hienoa nukkea ja sen tavaroita, mutta sopivan tilaisuuden tullen vaadin mieheltäni selitystä, miksi moinen turhake, ja vielä kuukautta ennen joulua! Se kun oli tarjouksessa -vastaus ei minua tyydyttänyt, mutta minkäs teet. Mieheni on ilmeisesti perinyt vahvasti sekä italialaisen lapsenlahjomiskulttuurin että isien taipumuksen hemmotella tyttäriään. Hetken ajan tyttö innokkaasti potatti ja syötti uutta nukkeaan, mutta ei hän kyllä enää tänään sillä ole leikkinyt. Lattialla sen sijaan lojuu taas lisää turhia tavaroita, joita kukas muu kuin äiti siivoilee kaappeihin ja laatikoihin - vain huomatakseen, että kohta ne ovat taas levällään.

Tuleva joulu vähän jo arveluttaa, vaikka olemmekin mieheni kanssa sopineet, että lahjojen kanssa ei sitten liioitella. Ei hän kuulemma ole vasta kuin pari pakettia tilannut netistä (en halua edes tietää mitä ne ovat), ja enää on hakusessa pari Smurffi-hahmoa. Mielenkiinnolla odotan, minkäkokoinen lahjaröykkiö kuusen alle tänä vuonna muodostuu.

Aleksanterinkadun joulunavauksessa ja jouluparaatissa ei lapsemme lempihahmoja Smurffeja näkynyt, mutta monenmoista muuta kyllä:

Muumipeikko ja Pikku Myy pitivät jumppatuokion.

Babbo Natale!

Tytär innostui melkein eniten Angry Birdseistä.

Ratsupoliisitkin olivat jouluisina.
Ennen jouluparaatia kävimme lounaalla Rautatientorin kulmassa sijaitsevassa Va` Pianossa. Ruoka oli ihan kohtuullista, vaikkakin annoksista maistui läpi esikeitetty pasta ja kiireellä valmistus, ja oma pasta arrabiatani oli aivan liian vihaista. Mies tykkäsi omasta kanapastastaan, mutta lapsen pestopasta-annos jäi lähes koskemattomaksi, vaikka yleensä pesto on herkkuruokaa. Alkupalat eli bruschettaleivät olivat päällyksiltään maukkaita, mutta leivät olivat turhan paksuja, mikä pilasi makuelämystä.

Bruschetta-alkupalalautanen grillatuilla kasviksilla, tomaatilla, pestolla ja sienillä, 8 euroa.

Pastaruuat, etualalla chilinen ja valkosipulinen täysjyväspaghetti all`arrabiata sekä jo pienemmäksi pilkottu lapsen annos, samaa pastaa pestolla. Takana spaghetti al pollo e alla crema.

Illalla tein puolukkapuuroa, joka tällä kertaa maistui huononlaisesti lapselle, vaikka se tavallisesti on hänen lempiruokiaan. Liekö syynä päivän herkuttelut ja huonosti sujuneen lounaan korvaaminen ranskalaisilla ja mustikkamuffinilla, vai oliko syynä kenties äidin terveellisyyskokeilu nro 498 eli valkoisen sokerin korvaaminen puurossa ravitsevammalla ja alhaisen glykeemisen indeksin kookossokerilla? Maku oli omasta mielestäni ihan samanlainen, mutta tiedetäänhän se, että lapsilla on uskomaton kyky huomata pienetkin makuvivahteen muutokset.

Puolukkapuuroa kookossokerilla.

PUOLUKKAPUURO

1 l vettä
3-4 dl puolukoita
1,5 dl kookossokeria
1,5 dl tummia mannaryynejä

Keitä puolukoita vedessä noin vartti. Jätä kuoreet veteen, lisää sokeri ja kiehauta, lisää mannaryynit koko ajan vatkaten. Keitä n. 10 minuuttia. Anna puuron jäähtyä haaleaksi ja vatkaa sitten vaaleanpunaiseksi sähkövatkaimella. 



Kommentit

  1. Kiva juttu toiseksinuoren lapsenlapseni joulun odotuksesta!

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Nyt muutetaan Italiaan! Virtaavan veden odottamaton seuraamus Nurmijärven Myllykoskella

Menneisyyden kummallisuuksia: kihloihin Firenzen väentungoksessa ja onni jonka tajusimme vasta kun se oli ohi

Puukotus lähimetsässä