Papà aggiusta - isä korjaa kaiken

Onnea isille!
Suomessa asuvilla italialaisisillä on hauskaa, sillä he voivat juhlia isänpäivää kahdesti vuodessa. Italiassa isänpäivää, festa del papà, vietetään 19. maaliskuuta, Suomessa tunnetusti tänään. Tosin ainakin meillä seurataan sen maan tapaa, jossa asutaan, eikä lapseni isä saa aamupalaa sänkyyn kahta kertaa vuodessa.

Jos ihan tarkkoja ollaan, tänä vuonna hän ei saanut kertaakaan, vaan aamupala tarjoiltiin käytännöllisemmin keittiössä. En tiedä kuinka moni loppujen lopuksi aamiaistarjottimen sänkyyn asti kantaa, mutta mieheni ei keittiössä syömisestä ollut moksiskaan. Ehkäpä siksi, ettei hänen kotonaan koskaan erityisemmin seurattu mitään isän- tai äitienpäivärituaaleja. Hyvä jos poika edes muisti, milloin kyseisiä päiviä vietetään, saati että hän olisi aamiaista tai onnittelukortteja vanhemmilleen väsännyt.

En osaa sanoa, onko vain mieheni perhe tässä asiassa erikoinen vai onko isän- ja äitienpäivän vietto Italiassa yleisemminkin erilaista. Joka tapauksessa niinä kolmena äitienpäivänä, jotka itse olen saanut viettää, harmistuksen aihe on ollut aina sama:

Olen joutunut kädestä pitäen ja rautalangasta vääntämään, mitä miehen ja lapsien tulee äitienpäivän aamuna tehdä. Että on valkovuokkoja ja äitiepäivänkorttia, ehkä jotain pientä lahjaakin ja sitä aamiaista vuoteeseen. Ei silti että itse niitä kaikkia vaatisin, ja kaiken rautalangasta vääntämisen jälkeen rituaaleista on joka tapauksessa kadonnut se spontaanius, joka niistä hellyttäviä ja ikimuistoisia hetkiä tekee.

Lohduttaudun ajatuksella, että tyttäreni kasvaessa hän oppii asiaankuuluvat valkovuokkojutut päiväkodista ja koulusta. Mutta myöntää täytyy, että viime keväänä nuutuneen ja pienissä käsissä kovin kärsineen valkovuokkokimpun saaminen omalta pikku tytöltä tuntui kovin hyvältä, olkoonkin että olin (taas) joutunut miehelleni muistuttamaan, että mitä äitienpäiväaamuna pitikään tehdä, ja missä ne valkovuokot siellä metsässä tarkalleen ottaen nyt kasvoivatkaan.

Mistähän muuten johtuu, että äitienpäivä on selkeästi äitien lepopäivä lapsista, mutta isänpäivänä isien kuuluu tehdä kaikkea kivaa lasten kanssa? Äitienpäivänä isä vie lapset johonkin mahdollisimman kauas, jotta äiti voi rentoutua, ja oikeastaan sama toistuu isänpäivänä, mutta sillä erotuksella, että jälkimmäisessä on selkeämmin kyse isä-lapsi -laatuajasta. Meilläkin mies vietti tänään puoli päivää tyttären kanssa ihan kahdestaan leikkipuistossa ja lähipelloilla sorsia syöttämässä, ja minä hämmästelin sitä, miltä tuntuikaan oleskella yksin kotona. Sama kuvio toistui viime äitienpäivänä. Lapsen kannalta isän kanssa vietetyt hetket ovat varmasti tervetullutta vaihtelua ainaiseen äidin kanssa oleilemiseen, mutta sen olen kyllä huomannut, että kaikkein onnellisimmillaan lapsi on, kun ollaan ja tehdään jotakin yhdessä kaikki kolme. Eli jos lapselta kysyttäisiin, ei tarvittaisi mitään isän-tai äitienpäiviä vaan laatuaikaa (mikä hirvittävä sana, muuten) vietettäisiin jatkuvasti kaikki yhdessä.

Niin, meillä äideillä on mahdollisuus (ja olkaamme onnellisia siitä) viettää laatuaikaa lastemme kanssa paljon useammin ja todennäköisemmin kuin isillä, jotka tarvitsevat siihen erityisiä päiviä. Sillä ellei kyseessä ole ihan mahdottoman urasuuntautunut äiti, niin kyllä äiti on yleensä se, joka hoitaa lasta pitempään kotona ja hakee tarhasta, ja isä vasta sitten kun töistään ehtii.

Mutta kuten tiedetään, jokainen äiti tarvitsee laatuaikaa myös itsensä kanssa, ja onneksi sitä varten ovat äitien- ja isänpäivät!

Tänäkin isänpäivänä olisin mahdottoman mielelläni ostanut omalle isälleni Ukki-tekstillä varustetun t-paidan tai ylipäätään mitä vain, kunhan hän vain olisi elossa sitä vastaanottamassa. Ja kuten aina viime isänpäivinä, tunnen melkein jotain kateudensekaista niitä oman ikäluokan edustajia kohtaan, joilla isä vielä elää. Luonnonlaki ja kaikin puolin toivottavaa on, että lapsi jossain vaiheessa joutuu luopumaan vanhemmistaan, mutta on aivan eri asia tapahtuuko se yli 40-50- tai jopa yli 60-vuotiaana kuin 25-vuotiaana.

Mutta muistojahan ei kukaan voi ottaa pois. Itse en muista lapsuuden isänpäivistä juuri mitään erikoista, mutta muista päivistä isän kanssa kylläkin. Se kertonee siitä, että isäni oli elämässäni läsnä muulloinkin kuin isänpäivänä - ja niinhän hän olikin. Isin kanssa kuunneltiin radiokuunnelmia, luettiin kuvaraamattua, käytiin joulukuusiostoksilla, syötiin huoltoasemalla munkkia, pestiin akvaariota ja ikkunoita, harrastettiin penkkiurheilua ja kokkailtiin keittiössä. Isi korjasi, jos jotakin meni rikki ja kiinnitti koukun ja ruuvin juuri siihen paikkaan, johon halusin ripustaa taulun. Jos joku oli epäselvää, isi tiesi vastauksen.

Juuri samaan tapaan oma tyttäreni luottaa rajattomasti isänsä kaikkivoipaisuuteen. Menipä rikki sitten leluauto, housunpolvi tai keittiön tuoli, vastaus on aina valmiina: aggiusta papà eli isi korjaa. Myös rapautuneen kaupan seinän tai kaukolämpötyöstä johtuvan aukon asfaltissa näkeminen aiheuttaa hänessä saman mielleyhtymän eli usko isän korjauskykyihin on todellakin rajaton.

Isänpäivän kunniaksi en tehnyt kakkua enkä edes pikkuleipiä, vaan hieman terveellisemmän vaihtoehdon eli karpalokiisselin. Kakkujen leipominen kolmen hengen talouteen ilman että vieraita on tiedossa on silkkaa mahankasvattamista, enkä muutenkaan ole koskaan ollut leipojatyyppiä vähän samasta syystä. Makeiden herkkujen leipominen on kivaa silloin jos syöjiäkin on paljon, eikä kakunjämiä jää kaappeihin naposteluhimoa odottamaan (sitä nyt ei tarvitse kauan odottaa). 

KARPALOKIISSELI
1 l vettä
5 dl karpaloita + noin desi valmiiseen kiisseliin
2 dl ruokosokeria tai tavallista sokeria
1 dl perunajauhoa

Keitä karpaloita vedessä kunnes kuoret ovat vaaleita ja mehu irronnut, ainakin puoli tuntia. Peitä kattila kannella, jotta vesi ei haihdu liikaa. Siivilöi mehu kuorista, lisää sokeria ja lämmitä mehu uudelleen kiehumispisteeseen. Sekoita perunajauhot 1 desiin kylmää vettä ja valuta ohuena nauhana mehuun, sekoita koko ajan hyvin. Anna pulpahtaa liedellä. Laita noin desi karpaloita tarjoiluastian pohjalle ja lisää kiisseli, jäähdytä ja tarjoile vaikka kermavaahdon kanssa.

Karpalokiisseliä.
Ruuaksi oli kanaa ja lohkoperunoita, ja ne mieheni sai tehdä ne ihan itse sillä aikaa kun vietin laatuaikaa itseni kanssa reippaalla juoksulenkillä piiskaavassa tuulessa ja tihkusateessa. Syksyn ankeushuippu ilmojen puolesta tuli sillä lenkillä saavutettua, mutta jälkikäteen saunassa muistin taas, miksi juuri kaikkein ankeimmilla ilmoilla kannattaakin juuri lähteä ulos reippailemaan: jälkiendorfiinit eivät koskaan muulloin ole niin makeat.

 Syksyn ankeus on nyt virallisestikin ajettu loitolle, sillä loputkin jouluvalot on kaivettu laatikoista ja ostettu jokunen uusikin. Naapurit tapasin tänään ripustamassa ulkovalojakin, joten minua ei voine syyttää liian aikaisessa olemisesta.

Lumitähti lunta odotellessa.

Lapsen huoneeseen tietenkin perhosvalot!

Uuninpäällisen taikametsä sai myös omat valot kynttilän lisäksi.

Valot toimivat pattereilla, joten ne on helppo sijoittaa minne vain.
 Syy suhteellisen koruttomaan isänpäivälounaaseen oli se, että eilen kävimme Helsingin keskustassa syömässä vähän kuin etukäteen isänpäivän kunniaksi. Paikka oli Keskuskadun Stone`s ja ruokana luomulihasta keittiössä alusta loppuun valmistetut vähän paremmat hampurilaiset. Suosittelen!

Greek connection eli lampaanlihaa, tsatsikia, fetaa, punasipulia, valkosipulia...nam!



Kaupunkireissun virallinen tavoitekin eli lapsen talvikenkien osto täyttyi, kun Kampista löytyi näin makeat "hienommat" talvikengät Kuomujen rinnalle:

Kyllä kelpaa nyt lumen tulla! Tulisikin jo....


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Miksi päiväkoti ei ole sairaan lapsen paikka ja miksi suositus koronatestituloksen odottamisesta kotona on oikein

Kesäilta Haltialan auringonkukkapelloilla. Niin kauan kuin on auringonkukkia, on myös toivoa.

Helsinki-Rooma, 4. matkapäivä: Italian aurinko ja uusi koronatodellisuus