Vaarallista vatsarasvaa ja eräs italialainen metroseksuaali

Rantaleijona Apulian aalloissa ja uskollinen ihailija perässä. 
Mieheni on ykskaks yllättäen ryhtynyt käymään työpaikan kuntosalilla. Äimistyneenä seuraan, kuinka hän nousee aamulla kello puoli seitsemän eli tuntia ennen kuin pitäisi ja häipyy sysipimeään yöhön (yöltä se minusta tuntuu, kun etäisesti havahdun herätyskellon soittoon ja käännän puoliunessa kylkeäni) puntteja nostelemaan. Taustatiedoksi kerrottakoon, että mieheni on tyyppiä, joka on aina laittanut tietokoneen juoksulenkin edelle ja lähtenyt salille vain, kun minä olen häntä mukaani maannitellut. Nuoruusvuosien jalkapallopelitkin ovat aikaa sitten jääneet iän karttumisen ja Suomeen muuton seurauksena - tosin eivät ne perheellistyneet Italian-kaveritkaan enää palloa paljon potki.

Tätä taustaa vasten äkillinen liikuntaherätys herättää suorastaan epäilyksiä. Olen joskus hektisimpinä aikoina kokeillut aamulenkin juoksemista kello kuusi, joten tiedän miltä tuntuu jättää yönlämmin sänky ja ryhtyä urheiluhommiin palelevana ja unenkankeana. Ei ole minun heiniäni - enkä uskonut olevan miehenikään. Hän on todella yllättänyt minut aamuisella kuntosali-innostuksellaan. Enää tästä puuttuu se, että hän alkaa ostella uusia vaatteita, paiskia odottamattomia ylitöitä ja käyttää partavettä muulloinkin kuin minä siitä muistutan.

Onneksi tunnen mieheni ja parisuhteeni tilan ja tiedän, että minun ei tarvitse pelätä löytäväni  vieraita huulipunanjälkiä paidankauluksesta. Kyse on siis jostakin muusta. Olen aina tiennyt roomalaisten miesten olevan tunnettuja ulkonäkönsä hoitamiseen liittyvästä innostuksesta ja huolellisuudesta, mutta jotenkin olin ajatellut, ettei mieheni kuuluisi siihen stereotypiaan.

Olenko sittenkin ollut väärässä?

Todennäköisempi selitys on, että tyttäreni laantumattoman lomakuvienkatseluinnostuksen seurauksena mieheni on herännyt näkemään oman uimahousuisen vartalonsa kunnon - ja saanut siitä tarpeekseen. Ei mieheni äärettömän kaukana rantakunnosta ole, mutta kieltämättä keskivartaloon on päässyt jotakin kertymään, ainakin kun vertaa kymmenen vuoden takaisiin lomakuviin. Vaivihkaa kasvamaan päässyt vatsa ei hänestä tietenkään ole mukavaa katseltavaa (myönnän, ei minustakaan, vaikka yritän aina olla asian kanssa tahdikas), varsinkin kun sen näkee tietokoneen näytöltä monta kertaa päivässä tyttären inttäessä yhä uudelleen: vediamo ancora le foto al mare con papà eli katsotaan uudestaan kuvia isin kanssa rannalla.

Oman osansa vatsarasvamyllyyn heittää terveysintoinen vaimo, joka lakkaamatta puhuu huonojen hiilihydraattien lihottavasta ja terveyttä romuttavasta vaikutuksesta ja muistuttaa etenkin vatsan ympärille kertyvän viskeraalirasvan vaarallisuudesta. Lopputuloksena hitaasta hivutuksesta ja pitkään jatkuneesta terveys- ja ulkonäköpaineistuksesta on, että kello siis soi makuuhuoneessamme lähes kukonlaulun aikaan.

Kuinka ihailenkaan mieheni sitkeyttä ja päättäväisyyttä. Miehiseen tapaan hän on päättänyt päästä vatsakummusta eroon ennen ensi kesän lomia, enkä yhtään epäile etteikö niin tapahtuisi. Tiedetäänhän miehet, heillä on jokin naisilta salattu kyky toteuttaa laihdutus-ja kuntoprojekteja helposti ja tuosta vain, ilman repsahduksia suklaalevyn äärellä ja jumppainnostuksen hiljaista hiipumista.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että miehelläni ei koskaan elämässään ollut ongelmia painon tai vatsakummun kanssa aina siihen saakka, kun hän muutti Suomeen. Se tosin tapahtui kolmenkymmenen ikävuoden kieppeillä eli hetkenä, jolloin aineenvaihdunta yleensä muutenkin hidastuu ja mahdolliset ylikilot alkavat helpommin kertyä, mutta pelkästään se ei voi selittää kaikkea. Olen täysin vakuuttunut, että mieheni on täydellinen esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun terveellinen Välimeren ruokavalio vaihtuu suomalaiseen roskaruokakulttuuriin.

Kotona Italiassa mieheni aterioi säännöllisen ateriarytmin mukaan mamman keittiössä, söi pääasiassa erilaisia pastoja tomaattikastikkeella, oliiviöljyä, laadukasta lihaa, kasvislisukkeita ja mehukkaita auringossa kypsyneitä hedelmiä. Välipaloja ei kuulemma juurikaan perheessä naposteltu. Aamiaisella toki syötiin aina se voisarvi, mutta ehkäpä italialaiseen aamiaiseen kuuluva tuorepuristettu appelsiinimehu osaltaan kompensoi corneton terveyshaittoja.

Terveellistä Välimeren ruokaa: paljon kasvislisukkeita, tässä grillattuja, oliiviöljyllä hunnutettuja paprikoita, munakoisoja ja kesäkurpitsanviipaleita...
...ja tomaattikastikepohjaisia primo piattoja, tässä merenelävärisottoa, kaikki tietysti tuoreilla yrteillä maustettuna.

Suomessa ruokatavat muuttuivat kertaheitolla. Kun pastakin piti aluksi opetella keittämään, puhumattakaan tomaattikastikkeen valmistamisesta ja pihvin paistamisesta, helpommalta tuntui poiketa opiskelija-asuntojen läheisyydessä sijaitsevaan Carolssiin tai lähiöpitseriaan. Mieheni on kertonut, että ei ollut koskaan elämässään syönyt sellaista määrää hampurilaisia ja ranskanperunoita kuin ensimmäisenä Suomen-vuotenaan. Minussakin lienee osasyy, sillä se olin usein minä, joka ehdotin pitsaa tai hampurilaista. Lienee muuten ollut valtaisa helpotus miehelleni, joka italialaiseen tyyliin luuli velvollisuudekseen tarjota daamille ravintolassa. Olen aina jälkikäteen harmitellut, etten tuntenut italialaista käytäntöä tässä asiassa - muuten olisin järjestänyt tapaamisemme Helsingin hienoimmissa ruokapaikoissa!

Seuraus italialaisen kotiruuan ja ateriarytmin vaihtumisesta pikaruokapaikkojen tarjontaan ja epäsäännölliseen syömiseen oli, että hoikka korttelijalkapalloilijan vartalo muokkaantui nopeasti painavampaan suuntaan. Kuvista kehityksen näkee selvästi, vaikka mistään kymmenistä kiloista ei tässä tapauksessa puhutakaan.Sitkeästi kerran kertyneet kilot mahassa istuvat. Edes vaimon terveysherääminen ja terveellisemmän kokkailut eivät ole vatsarasvaa saaneet liikkeelle, mutta ehkä siis nyt asiaan on tulossa muutos. Toivossa on hyvä elää, ja nyt täytyy oikein erikseen painottaa, että en suinkaan puhu tästä asiasta ulkonäkövinkkelistä, vaan ennen kaikkea terveyssyistä. En halua, viskeraalirasva vie mieheni ennenaikaiseen hautaan tai rajoittaa muuten elämämme laatua tai onnellisuutta.

Palatakseni vielä lopuksi roomalaisten miesten ulkonäkökeskeisyyteen, on siinä varmasti jotakin perääkin. Vaikka oma mieheni on onneksi varsin täysipäinen ulkonäköasioissa eli käytännössä rajoittaa kauneudenhoidon tukanpesuun ja parranajoon, löytyy ystäväpiiristämme paljon muutakin. Hiusgeelin kiiltoa, partavesipilveä ja viileän huoliteltua olemusta totta kai, mutta elämäni ensimmäiseen metroseksuaaliinkin olen törmännyt juuri Roomassa. Jo kymmenen vuotta sitten eli kauan ennen kuin metroseksuaaleista edes puhuttiin, ystäväpiirimme pirteä valopilkku Fusco ruskisti itseään säännöllisesti solariumissa, bodasi lihaksensa piukeiksi, blondasi hiuksiaan ja ajatti häiritsevät ihokarvansa (siis kaikki) kosmetologilla. Kun hänen kanssaan sopii tapaamista baari-iltaa varten, pitää ajankohta sopia vähintään kahta tuntia todellista lähtöaikaa aikaisemmaksi, sillä hänen valmistautumisensa kestää aina niin kauan.

Fusco leikittelee tyyleillä, mikä tarkoittaa milloin avaruusteemaa, milloin mustaa nahkaa tai gangsterityyliä. Toisinaan hän ilmaantuu paikalle erilaisiin putkiin ja vilkkuviin valoihin verhotuneena, toisinaan vaalenapunaisisessa hiusvärissä. Tällä hetkellä projetina on kokovartalotatuointi, jatkuvasti laajeneva elektronista virtapiiriä esittävä ihokuviointi, joka yltää toisesta käsivarresta selän kautta takamukseen ja reiteen ja kuulemma aivan kaikkialle.

Kyseessä on siis täysiverinen hetero, ja vieläpä sieltä aktiivisimmasta päästä. Ystävämme kertoilee avoimesti valloituksistaan ja on tyyppiesimerkki italialaisesta machosta, joka jakelee kohteliaisuuksia ja flirttailee minkä ehtii. Hän tapailee myös varattuja naisia ja yhteen aikaan pakoili erään torinolaisen naisen poliisipäällikköaviomiestä ihan tosissaan. Minut tavatessaan hänellä on aina kaksi vakiokysymystä: miten on mahdollista, että muutun aina vain kauniimmaksi ( ja sitä seuraa suurieleinen mieheni onnitteleminen vaimonvalintalykystä) ja onko minulla sinkkuystäviä, joita voisin hänelle esitellä. En sitä hänelle ääneen sano, mutta minun on vaikea kuvitella ketään ystävistäni kiinnostumassa  avaruuspukuun pukeutuneesta tekoripsienkäyttäjämiehestä. Tai eihän sitä koskaan tiedä...

Fusco tällä kertaa ruskeahiuksisena. Huomaa olkapään virtapiiritatuointi.

Tällaiset tapaukset ovat toki roomalaisessakin mittakaavassa harvinaisia. Tyypillisempi italialaismies tyytyy hiusgeeliin ja partaveteen sekä tietysti luontaiseen charmiinsa. Minulta usein kysytään Italiassa (ja ne ovat aina miehiä jotka kysyvät!) mihin miehessäni ihastuin, ja sitten jatketaan hieman matalampaan äänensävyyn, pitääkö italialaisten miehen hyvä maine (tiedät kyllä missä asiassa) paikkaansa. Asia on selvästikin kysyjille tärkeä eikä ihme, sillä niin tutkimukset kuin lehtien gallupit todistavat, että italialaiset ovat menettämässä asemiaan latinomaailman machoina ties keille eteläamerikkalaisille. Mikään ei loukkaa italialaista miestä enemmän kuin kuulla, että joku espanjalainen olisi häntä taitavampi. 

Ei, minä en ihastunut miehessäni partaveden pyörryttävään tuoksuun tai sliipattuihiin hiuksiin (ei hänellä edes ollut kumpaakaan), vaan niin yksinkertaiseen asiaan kuin hänen villapaitaansa. Totta kai mieheni asemaa helpotti paljon se, että hän oli nimenomaan italialainen, mutta ei sillä seikalla olisi avioliittoon johtavaa suhdetta luotu. Tajusin olevani mennyttä tyttöä siinä vaiheessa, kun tulin haistaneeksi hänen ruskean villapaitansa tuoksua. Siinä se oli! Feromonien, muiden hormonien ja alitajuisten viettien tuoma varmuus siitä, että juuri tämäntuoksuiseen mieheen voin rakastua.

Mitä tulee italialaisten miesten hyvään maineeseen, siitä pidän suuni visusti supussa. È una cosa privata.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi koronavirus ei ole vain mikä tahansa influenssa, vanhusten tauti tai Italian vaiva, vaan vaarallinen kaikille meille

Meillä sairastetaan ehkä koronaa, ja pelottaa että lapsellamme raju tautimuoto. Olisi sata muutakin huolta ja kysymystä, mutta mistä saamme tietoa ja apua?

Minulla voi olla korona, mutta en pääse testiin ellen mene sairaalakuntoon - Toimikaa ajoissa, kuuluvat epätoivoiset varoitukset Italiasta

Tällaista on arki karanteeni-Italiassa - tyhjät kadut, autiot piazzat, taskussa kulkuluvat. Tämä voi olla edessä Suomessakin, mutta se on parempi kuin olla tekemättä tarpeeksi

Hoitohenkilökuntaa ilman maskeja, sairaat ihmiset jonottavat ulkona viimassa, taksista pyörtyy maskipotilas asfaltille - tämä on todellisuus Laakson koronaterveysasemalla