Tuhoon tuomittu yritys kävellä Colosseumille ja muita seurauksia ja havaintoja Italian sään ääri-ilmiöistä

 Ensimmäisissä liikennevaloissa Lungoteveren varrella se alkaa, hien valuminen. Olemme juuri pysäköineet auton Tiber- eli Teverejoen varteen ankaran parkkipaikan etsinnän jälkeen, joka vielä sujui ilmastoidun auton pettävässä illuusiossa. 

Paikka löytyi kahden kilometrin kävelymatkan päässä Colosseumilta, tutuilta seuduilta jonne usein ennenkin olemme parkkeeranneet viettäessämme keskustapäivää. 

Kaksi kilometriä ei ole matka eikä mikään, yleensä se sujuu jopa kuusivuotiaalta kuopukselta ilman ongelmia, varsinkin kun matkan varrella on lukemattomia kahviloita, lelukauppoja, lehtikioskeja ja muita viihdyttäviä etappeja, kuten Roomassa aina on. 

Mutta mikään ei ole valmistanut meitä siihen, mikä nyt odottaa. Tiedämme toki, että Roomassa eletään pahimman lämpöaallon aikaa, mutta jostakin syystä olemme silti saaneet päähämme lähteä keskustaan. Pitkästä aikaa olisi kiva nähdä Colosseum.


 

Ja koska aamu on ollut pilvinen, lähdemme matkaan (pilvisyys on kesäaikaan aina plussaa kaupunkipäivää ajatellen). 

Nyt takana on parisataa metriä, odotamme liikennevalojen vaihtumista kävelijöille vihreään, ja hiki valuu selästä, kasvoilta ja vatsasta, kaikkialta. Ainakin minulta, perheen herkimmältä hikoilijalta. Tyttäreni näyttää hieman perineen ominaisuutta minulta, ja valittaa hikoilusta hänkin pian sen jälkeen, kun tunnen ensimmäisten norojen valuvan selästäni. 

Kun olemme päässeet isola Tiberinan eli Tiberjoen keskellä sijaitsevan, 300 metriä pitkän ja 90 metriä leveän saaren keskelle, huomaan kuopuksen kasvoilla merkkejä liikarasituksesta. Äiti en jaksa millään enää kävellä, hän sanoo. On aivan liian kuuma!

Pidämme juomatauon, jonka jälkeen matka hetken jatkuu. Sitten kuopuksen tahti taas hidastuu. Hänen hiuksensa ovat aivan märät hiestä, ja kun tartun hänen käteensä, tunnen sen olevan kuuma samaan tapaan kuin silloin, kun hän on kipeänä ja kuumeessa.

Tarkastan sijaintimme googlemapsista ja huomaan, että olemme edenneet vaivaiset kolmesataa metriä. Edessä olisi vielä yli puolitoista kilometriä määränpäähän eli Colosseumin seutuville. 

Sitten ohitamme apteekin ulkopuolella olevan lämpömittarin: 39 astetta. Hikoilulle ja uupumukselle löytyy selitys, joka toki on ollut huomattavissa ilman lämpömittariakin. On aivan liian kuuma yhtään mihinkään, varsinkaan kahden kilometrin kävelylle asfaltin peittämässä suurkaupungissa!

Isola Tiberina. Roomassa voi helleaallonkin
keskellä olla näin vihreää. 

Vaihdamme suosiolla suunnitelmia ja päätämme unohtaa Colosseumin tällä kertaa. Nyt on tärkeintä saada suolaista ruokaa ja riittävästi vettä, muusta ei ole väliä, sen jälkeen on parasta suunnata takaisin kohti ilmastoitua autoa ja kotia.

Tämä on ensimmäinen kerta reilun kahdenkymmenen Italian-vuoden ja reilun kymmenen lapsiperhevuoden aikana, kun näin käy: kuumuus on niin kova, ettei ole mitään mahdollisuuksia pärjätä sitä vastaan ja jatkaa kaupunkipäivää. Kuuma on ollut Rooman-kesinä ennenkin, mutta ei ikinä niin kuuma, ettemmekö olisi lapsinemme päivinemme pärjänneet. 

Ryhdymme etsimään helppoa ja nopeaa lounaspaikkaa. Se onkin helppoa, sillä olemme parhaillamme Rooman ghettokaupunginosassa, vanhoissa juutalaiskortteleissa, joiden ravintolatarjonta on kuuluisa hyvästä maustaan. 

Päädymme pizza al taglio -lounasravintolaan eli palapizzapaikkaan, jossa saa ostettua pizzaa paloina kilohintaan. Ja päädymmekin erinomaiseen sellaiseen, pizza osoittautuu taivaallisen hyväksi. 

Mutta oi, miten kuumat paikat meillä siellä lounastaessamme onkaan! Ahtaudumme sisätiloihin, joissa ilmastointilaite on rikki tai muuten vain pois toiminnasta, vasemmalle puolellamme puoliavonaisen oven takana hehkuu pizzauuni. 

Näkymä ghettokortteleista.

Tällaiselta täytyisi tuntua lounastaa saunassa. Hiki ei enää valu vain minun, vaan myös yleensä kuumaa paremmin kestävän aviomieheni selästä. Käsivartemme helmeilevät hiestä, samoin kasvomme, lasten hiukset ovat märkiä kuin suihkun jäljiltä.

Pizzapalat kumminkin katoavat parempiin suihin, ja ennen poistumistamme kulutamme ehkä sata litraa kylmää vettä ravintolan vessassa pestessämme hikeä pois käsistä ja kasvoilta. 


Ruokailun jälkeen kuopuskin jaksaa vähän enemmän, mutta Colosseumille asti pääsemisestä on silti turha haaveilla. Sen sijaan käymme kahdesti jäätelöllä, AS Roman fanikaupassa sekä muutamassa muussa urheilu- ja vaatekaupassa (ilmastoiduissa, oi ihanaa) ja nautimme vielä autolle palatessamme Lungoteverellä Grattacheccaa, perinteistä roomalaista jäähilejuomaa. 

En usko, että mikään voisi maistua paremmalta lämpötilan hipoessa 40 astetta keskellä kuumuutta hohkaavaa asfalttia! 

Yrityksemme kävellä kahden kilometrin matka helteisessä Roomassa Colosseumille on siis tuhoon tuomittu. Lopulta se ei kuitenkaan haittaa lainkaan. Päivästä muodostui hikinen, mutta muuten erinomainen. 

Grattachecca, jäähilejuoma, maistuu helteellä taivaalliselta. 

Helleponnistelumme tuntuivat tukalilta, ne osoittivat todeksi ne puheet, joita olimme etukäteen Italian "infernaalisesta" helteestä kuulleet. Roomassa lämpötilat ovat kaiken lisäksi pysyneet vielä maltillisina verrattuna Sardinian 48 asteeseen, joka hätyyttelee jo kaikkien aikojen Euroopassa mitattuja ennätyslämpötiloja. 

Samaten "kärsimyksemme" Rooman helteessä tuntuvat pieniltä, kun niitä  vertaa yleisemmin Italiassa tällä hetkellä vallitseviin sääoloihin. Italia on jakautunut meteorologisesti kahtia juuri nyt: etelässä vallitsevat "hirmuhelteet", pohjoisessa saadaan vettä, myrskyjä ja jopa tennispallon kokoisia rakeita. 

Rooma siinä välissä tuntuu saavan osansa vähän kummastakin: on hellettä ja eilen myös hurjaa myrskytuulta, joka kaatoi palmuja parvekkeilla ja paiskoi ovia. Tuuli ei tosin paljon viilentänyt, sillä se oli lämmintä, lähes kuumaa tuulta, joka toi hiekkaa silmiin ja sai olon tuntumaan virkistymisen sijaan entistä tukalammalta.

Uutisissa kerrotaan pohjoisen myrskytuhoista (kaatuneita puita, saarroksiin jääneitä, ensiavun ulottumattomiin jääneitä ihmisiä, partioleirillä kuollut 16-vuotias, jonka teltan päälle puu kaatui) ja etelän liiasta lämmöstä sekä tulipaloista, jotka riehuvat niin Calabriassa, Apuliassa, Sisiliassa kuin Sardiniassa. 


Ja yhä vain uudelleen mieleeni muistuu jo vuosia, vuosia sitten lukemani lehtiartikkeli, jonka mukaan Italia tulee olemaan yksi ensimmäisistä alueista maailmassa, jossa ilmastonmuutoksen vaikutukset koetaan.

Näistä vaikutuksista puhuvat lehdet ja uutiset nyt täällä kaiken aikaa, päivä toisensa jälkeen. Elämme todeksi ilmastonmuutoksen vaikutuksia, jotka tulevat koettaviksemme nopeammin kuin kukaan on osannut ajatella, uutisissa sanotaan. Ja syy on yksin meidän, ihmisten jotka tuhoamme ympäristöämme ja ilmastoa. 

Toista suuntausta Italiassa edustavat (pääasiassa) populistipuolueita kannattavat sanomalehdet ja media (Italiassa median sidonneisuus on huomattavasti räikeämpää kuin Suomessa), jotka kyseenalaistavat ihmisen osuuden ilmastonmuutoksessa ja painottavat faktaa, että sään ääri-ilmiöitä ja luontaista ilmastonmuutosta on ollut aina ennenkin, eikä kukaan voi osoittaa, mikä on ihmisen osuus tässä parhaillaan meneillään olevassa. 

Tämä media vyöryttää kuuluville meteorologeja ja muita asiantuntijoita, jotka todistavat helleaaltojen, myrskyjen ja maastopalojen olleen normaaleita asioita vielä jokunen vuosikymmen sitten. Niitä tapahtui säännöllisesti, helteitä toki päiviteltiin mutta lähinnä siitä näkökulmasta, että niin nyt vain oli, näillä leveysasteilla kuumuus kesällä kuuluu asiaan, ja tärkeintä oli tietää konstit sen kestämiseen. 

Nykyään kaikki on eccezzionale, poikkeuksellista, ääri-ilmiötä, katastrofaalista. Italialainen allarmismo, hälytyksellisyys, on tuttu termi jo korona-ajoilta ja toistuu nyt ilmastonmuutosasioissa. Hälytys hälytys, allarme allarme. Ihmiset halutaan pitää jaloillaan ja saada heidät ymmärtämään, että ilmastonmuutos (ja pandemiat ja muut raamatulliset vitsaukset) ovat täysin heidän omaa syytään.

Niin kuin suureksi osaksi varmaankin on. Me ihmiset olemme sössineet maapallolla suunnilleen kaiken, minkä sössiä voi. Tuhoamme luontoa, muokkaamme ilmastoa, teemme kokeita ja tutkimuksia, jotka vaarantavat koko ihmiskunnan, "edistyksen" nimissä. 


Eilenkin illalla illan pääuutislähetys Rai Uno -kanavalla täyttyivät allarmismosta, hätätilasta pohjoisessa ja etelässä. Uutiset olivat kauheaa katseltavaa ja kuunneltavaa: tuomionpäivän tulta, kaatuneita ikipuita, shokissa olevia, itkeviä ihmisiä jotka kertoivat menettäneensä tulipaloissa ja sateen aiheuttamissa maavyöryissä aivan kaiken.

Apokalyptinen oli juuri oikea sana kuvaamaan sitä kaikkea. Uutistenlukijoiden ja toimittajien äänet olivat vakavia kuin haudassa, kuvat luonnonkatasfreista vyöryivät olohuoneeseen. Annoimme lastenkin poikkeuksellisesti katsoa sen kaiken ja sitten keskustelimme siitä mistä he halusivat puhua.

Kyllä, tämä kaikki tapahtuu Italiassa ja maailmassa nyt. Se kuumuus jonka tänään koimme Roomassa on osa sään ääri-ilmiöitä, joita nyt koetaan. Onko se kaikki ihmisen syytä ja miten suurella osuudella, sitä ei tiedä varmuudella kukaan, sanoin lapsille. Joku osuus meillä varmasti on, ja se mistä voimme olla varmoja on se, että tuhoamme luontoa liikaa. Siitä ei ole mitään epäselvyyttä tai kiistelyn aihetta, ja sen eteen voimme jokainen yrittää tehdä jotakin.

Muuta en osannut heille sanoa. Italialaiset uutiset jättävät usein aikuisenkin jonkinasteisen pelon valtaan, sen verran värikästä ja suomalaisen siloiteltuun uutisointiin tottuneen mediankuluttajan tottumuksiin nähden rajua uutisten sisältö täällä on. Jos joku kuolee, nimi ja osoite on heti koko kansan nähtävillä ja toimittajat käyvät ovella haastattelemassa shokin vallassa itkeviä, lapsensa tai muun läheisensä menettäneitä omaisia. 


Uutisten jälkeen eli noin kello yhdeksän illalla havahdumme huomaamaan, että auki olevasta parvekkeen ovesta tulvii yhtäkkiä oudon viileää ilmaa. Kuumat myrskytuulet ovat lakanneet, ja kun astumme ulos parvekkeelle, ilma on pelkästään miellyttävän lämmin, jopa raikas verrattuna entiseen.

Istumme iltaa parvekkeella pitkästä aikaa ilman hikoilua. Lapset ja koira juoksentelevat ympäri talon kiertävää parveketta, eikä heille tule edes kuuma. 

Yöllä yläkerran kattohuoneistossa sammutamme tuulettimen, jota ilman ei edellisinä öinä olisi tullut toimeen ja siltikin hiki valui valtoimenaan, kun yritti nukkua. 

Aamuyöstä käyn jopa sulkemassa ikkunan, sillä sieltä leyhyvä ilma tuntuu iholla liian viileältä (nukumme ilman peittoa ja yöpaitaa kaikki tyynni). 

Seuraavana päivänä lämpömittari näyttää pitkälle aamupäivään 29 astetta, siinä missä edellispäivinä lämpö on kohonnyt 35:een jo aamun tunteina. Kymmenen asteen eron edelliseen päivään huomaa selvästi! 

Kuumimpina tunteita lämpötila käy 35:ssa, mutta illalla on taas miellyttävän lämmintä. Kirjoitan tätä kello kymmeneltä illalla parvekkeella hellemekossa, mutta vailla hikoilun häivää. On juuri sopiva olla. 

Pahin helleaalto näyttää siis Rooman seutuvilla olevan tällä kertaa ohi, eikä säätiedotusten mukaan lähipäivinä pitäisi olla tiedossa seuraavaa, vaan "pelkästään" 32-34 maksimilämpötiloja. Sellaista perusitalialaista kesää, siis. 

En voi olla ajattelematta etelässä riehuvia tulipaloja ja pohjoisen rankkasademyrskyjä. Mitä ne yrittävät meille ihmisille kertoa? Eivät varmaankaan sitä, että meidän tulisi kiistellä ilmastonmuutoksesta ja sen aiheuttajasta, vaan ennen kaikkea sitä, että meidän tulisi pitää enemmän yhtä, olla päättäväisempiä yrityksessämme suojella luontoa ja varjella sitä ihmisen aiheuttamalta tuholta. Sen sijaan että pistämme pään pensaaseen ilmastonmuutoksen nimissä ja keskitämme kaiken huomion ja energian siihen, etsimme syyllisiä ja pyhitämme kaikki muutokset, järjettömätkin, sen alttarille. 


Ilmastonmuutos ei ole ainoa eikä edes isoin ongelmamme juuri nyt, vaan luonnon tuhoutuminen. Toinen lähes yhtä suuri ongelma ja suurin vihollisemme on ihmisten ja kansojen kahtiajakautuminen, poteroituminen vihollisasetelmiin niin sotatantereilla, ideologisesti kuin mielipiderintamalla.

Näitä asioita yritän selittää lapsillenikin, kun katsomme italialaisia uutisia, joissa toimittaja kertoo selvällä italian kielellä, että me kaikki olemme syyllisiä näihin uutiskuviin, joita nyt näemme. Että kärsimme nyt omien tekojemme seurauksista. 

Mutta ei sanaakaan siitä, mistä saisimme toivoa. Minkä voisimme tehdä jatkossa paremmin. Mikä auttaisi parempaan suuntaan. 

Sinä lapseni, sanon heille, et olet syyllinen, vaan tulevaisuuden toivo ja mahdollinen ratkaisun avain. Sillä eivät ne menneisyyden ja menneiden sukupolvien virheet, vaan se mitä nyt tehdään ja mitä uudet sukupolvet päättävät tehdä, se merkitsee.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Mistä tulit, punarinta, mitä viestiä tuot, kenen sielua kannat?

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin

Jäätelökesää ja lisäaineongelmia