Suviseurat 25 vuotta sitten - muistoja jotka haalistuvat, mutta eivät unohdu

 Vanhoillislestadiolaisten suurimmat vuotuiset kesäjuhlat, suviseurat, järjestetään tänä viikonloppuna Kauhavalla. Sinne odotetaan tuttuun tapaan noin 80 000 kävijää, mikä tekee tapahtumasta Suomen suurimman kesäjuhlan.

Tämän vuoden suviseurojen seuratunnus on valittu Psalmia 119 mukaillen: "Sinun sanasi on valo minun matkallani".

Tänään perjantaina suuri osa seuravieraista on jo matkustanut paikalle, välimatkasta, kustannuksista ja muista matkan esteistä huolimatta. 

25 vuotta sitten olin minäkin paikalla uskollisesti kuten joka vuosi, kun suviseurat alkoivat. Matkustimme perheeni kanssa sinne minne milloinkin piti, tiettymättömien taipaleiden taa tai lähemmäs pääkaupunkiseutua, milloin minnekin.

Suviseurat joskus kauan sitten lapsuudessani, isän ja äidin kanssa.

Vanhempani halusivat matkustaa suviseuroihin joka vuosi, se oli itse asiassa kesän ja koko vuoden tärkein tapahtuma. Pakkasimme teltan mukaan, äiti valmisti eväät pitkälle matkalle, ja niine hyvinemme matkustimme läpi kesäisen Suomen, milloin missäkin suviseurat järjestettiin.

Niiltä matkoilta minulla on monia onnellisia muistoja. Kun olin aivan pieni, matkustin mukana ilman mitään ennakko-odotuksia; menin sinne, mihin vanhempani minut veivät enkä ajatellut sen enempää.

Lapsuuden suviseuroista en paljoa yksittäisiä hetkiä muista, vaan pelkkiä tunnemuistoja: seurakentälle levitetyn hakkeen tuoksun (joka yhä saa minut matkustamaan muistoissa suviseuroihin, kun sen jossakin, esimerkiksi uusitun pururadan tuoksussa tavoitan).

Vanhempieni onnellisuuden ja seesteisyyden, olisikin että suviseuroissa käyminen olisi tarkoittanut savessa tarpomista, kuten joskus 80-luvun lopulla tai 90-luvun alussa tapahtui kuuluisissa "saviseuroissa", jolloin satoi koko ajan ja koko seurakenttä muuttui saviseksi pelloksi. 

Tai sitten olivat ne mieleeni järkyttävänä kokemuksena jääneet suviseurat - vuotta en muista - jolloin pikkutyttönä oksensin isossa teltassa ja sairastin oksennustautia hyvän matkaa koko suviseuroissa. Ehkä suurin painajainen, joka siihen astisessa elämässäni oli toteutunut. 

Seuraavina vuosina suviseurakokemukseni ovat yhtä lailla muodostuneet yhdeksi suureksi muistomassaksi josta on vaikea muistaa, mikä tapahtui minäkin vuonna.

Yhdeltä vuodelta, luultavimmin rippikouluvuottani seuranneilta vuosilta 1997 tai 1998 tai todennäköisimmin sitä seuraavalta 1999 jolloin olin henkisesti ja fyysisesti huomattavasti kehittyneempi, on yksi vahvimmista suviseuramuistoistani. Se oli täydellistä hurmiota. Seurapuheet, aamusta iltaan seurakentän kaiuttimista kaikuvat Siionin laulut ja virret, ne olivat tehneet tehtävänsä täydellisesti.

Olin jo sillon tuntenut itseni täydellisen syntiseksi, vääriä ajatuksia ja tekoja jatkuvasti tekeväksi. Mutta Jumalan suunnaton armo tuntui suviseuroissa kaikkialla - en sittenkään olisi kadotuksen oma, vaikka niin jatkuvasti pelkäsin.

Minulla oli ylläni uudet vaatteet, kireät housut ja lyhythihainen edestä napitettu paita - kaikki outoja ja uusia minulle, joka olin tottunut käyttämään poikamaisia hopparivaatteita koko yläasteen ja lukion ensimmäiset vuodet - en halunnut näyttää kasvaneita muotojani - mutta nyt ne näkyivät ja olin epämukavuusalueellani, epävarma siitä näytinkö liikaa ja mikä olisi liikaa, mikä epäsopivaa, mikä syntiä, oli kuuma kuin pätsissä ja ympärilläni oli isosiskoni ystäviä, poikia jotka olivat aivan liian lähellä ja katsoivat liian pitkään. En tiennyt miten päin olla, ja kaikkialla kaikuivat sielua hivelevät Siionin laulut ja saarnat, jotka muistuttivat tämän elämän turhuudesta, synnin vaaroista ja siitä miten lyhyt on tämä elämä, silmänräpäys iankaikkisen autuuden rinnalla. 

Kun olimme perheeni kanssa lähdössä suviseuroista tuona vuonna, muistan elämäni erään vahvimmin mieleen jääneen hetken: Seura-alueella myytiin hengellisten laulujen cd-levyjä, jotka aivan viime tipassa päätin haluta ostaa. Olimme jo ajaneet melkein ulos seura-alueelta, kun käskin isäni pysähtyä ja kääntyä takaisin. Ja hän myös teki niin, ehkä hän näki kiihkeän haluni läpi. 

Käännyimme ja pääsin ostamaan seuralaulu-cd-levyni. Muistan yhä vielä sen hurmoksellisen tunteen, jonka levyn ostamisen haluni ja sen täyttyminen minussa saivat aikaan. Se oli jotakin aivan ihanaa!

Myöhemmin olen tajunnut, että siinä tunteessa oli jotakin hyvin paljon samaa kuin rakastumisen mukanaan tuomassa huumassa. Olin rakastunut tuolloin, varhaisnuoruuteni päivinä, kun kirmasin läpi suviseurakentän ostamaan Siionin laulut -cd:tä ikään kuin se olisi ollut kaikki, josta tuleva onnellisuuteni olisi kiinni.

Tavallaan se olikin: kuuntelin tuota levyä kotona päivät ja illat pääksytyksten koko syksyn, talven ja seuraavan kevään, ehkä pidempäänkin, en muista enää tarkkaan. Levy on yhä olohuoneen hyllyssäni muiden cd-levyjen kanssa. Pariin vuosikymmeneen en ole sitä enää kuunnellut. 

Saatan silti yhä kuulla korvissani sen sanoituksia ja melodioita. Ne ovat porautuneet minuuteni pohjakiveen, ja omalla tavallaan ne lohduttavat minua yhä. 


Uusissa ja vieraissa vaatteissa, korkeanpohjaisissa kengissä, suviseuroissa joskus 25 vuotta sitten...

Viimeiset suviseurat minun elämässäni ovat tähän mennessä olleet vuoden 2000 suviseurat Petäjävedellä. Matkustin sinne perheeni kanssa juuri ennen Israelin-matkaani ja kesääni Ein Gevin kibbutsilla. 

Matkasuunnitelmat oli jo tehty konkreettisella ja mentaalisella tasolla. Ystäväni kanssa oli tarkoitus matkustaa ensin lentokoneella Ateenaan ja sieltä laivalla Haifaan. Kaksi kuukautta kibbutsilla, siellä mihin kibbutsitoimisto meidät osoittaisi. Sitten kotiin. Olin niihin aikoihin jo aikaa sitten leijunut irrallaan lapsuuteni lestadiolaisesta kasvatuksesta. Matka Israeliin väreili mielessäni mahdollisuutena, joka ei ottanut muotoa, ei konkreettista aikomusta. Oli vain epämääräisiä aavistuksia siitä, että kunhan pääsisin riittävän kauas kotoa, en enää antaisi totuttujen "kahleiden" pidätellä; antaisin mennä. 

Mitä vain, kunhan pääsisin suunnattomasta kaipauksesta ja elämättömän elämän tunteesta, joka minua sillä hetkellä vaivasi. 

Mutta sitä ennen matkustin Petäjävedelle suviseuroihin ja kävelin ympäri seurakenttää aivan kuten kaikkina siihenastisina kesinä olin tehnyt. Mielessäni väreili koko ajan. Olin jo muulla - olin lähdössä. En vain tarkalleen tiennyt mihin, en tiennyt sitä vielä, aavistelin vain.

En tavannut seurakentällä tuttuja kuten useimmat lestadiolaiset tapaavat, koska minulla sellaisia paljon ei ollut. En ollut koskaan onnistunut luomaan ympärilleni turvallista, samanmielistä verkostoa ympäri Suomen, ystäviä, tuttavia, kavereita, turvaverkkoa joka pitää lestadiolaiseen kotiin syntyneen lapsen todennäköisimmin mukana yhteisössä. 

Olin aina ollut ulkopuolinen outolintu, liiaksi pohdiskeleva, liikaa ajatteleva, erilaiseksi itsensä tunteva.

Noissa viimeisissä suviseuroissani vuonna 2000 sen tunsin konkreettisemmin kuin koskaan ennen. En tavannut ystäviä ympäri Suomen, koska minulla ei sellaisia ollut. Jos joskus oli ollutkin, olin ujouksissani ja epävarmuuksissani heidät hukannut. 

Emme ystäväni kanssa menneet  vuoden 2000 suviseuroissa edes ehtoolliselle, kuten kaikkina edellisinä vuosina rippikoulun jälkeen olin tehnyt. Ehtoolliselle ei mennä, jos on syntejä tunnolla, minulle oli opetettu. Tänä vuonna vihdoin toimin sen mukaan, en huijannut enää, vaikka ehtoolliselle olisin halunnut samalla kiihkolla kuin aiempinakin vuosina. 



Laivan kannella hetkeä ennen saapumista Haifan satamaan, uutta ja outoa kohti.

Mutta Jumalani oli ankara Jumala, sellainen kuten olin Hänet oppinut tuntemaan koko elämäni; en uskaltanut  enää uhmata sitä kaikkea ja esittää että olisin muuta kuin olin.

Sen sijaan matkustin heti suviseurojen jälkeen Israeliin, ajauduin entistä kauemmaksi kaikesta siitä, mihin olin kasvanut - ja olin onnellisempi ja täydempi kuin koskaan, kaikessa syntisessä lihallisuudessani kuten kasvatukseni kutsui sitä elämää, jota Israelissa opin elämään. 

Leijailin jossakin korkealla. Tunsin olevani vapaa, ehkä myös rakastunut, kuten olin ollut suviseuroissa joitakin vuosia aiemmin. Tunne oli monella mittapuulla mitattuna samanveroinen. Molemmat niistä saivat jalat irti maasta, pään pilviin ja keuhkot haukkomaan henkeä, aivokemian sekaisin ja sitä myötä sielun ja ruumiin, molemmat. 

Israelissa Meshushim-putouksilla, keskellä kaikkea uutta, pää pilvissä.

Nykyisin suviseuraviikonloppu on minulle tavallinen kesäviikonloppu. Olen kyllä tietoisuuteni ääriä myöten tietoinen siitä, milloin suviseurat ovat käynnissä - nyt juuri, siellä ovat monet läheiseni ja rakkaimpani, nyt he kävelevät siellä ympäri kenttää, syövät riisipuuroansa, kokevat huipentuman eli lauantai-illan ehtoollisen ja huuman  ja kaikkialla tuoksuu se tuttu puuhakkeen tuoksu - mutta sen lähemmäksi en sitä kaikkea pääse. 

Enkä ole siitä hyvästä onnellinen, en surullinen. En vain tunne mitään. Se kaikki on osa menneisyyttäni ja muistojani, ja sellaisena hukkuu muiden muistojen joukkoon. Kaikkien niiden muistojen ja opetusten kanssa, jotka minua tässä elämässä opettavat ja joiden avulla minun on määrä saada se oppi, joka minulle on elämäni aikana osoitettu saavan. 

Eikä mikään siitä ole turhaa. Ja paljon on vielä oppimatta. Sitä varten täällä maan päällä olemme, oppimassa asioita. Se on kaiken olemassaolomme ja maanpäällisen matkamme tarkoitus ja valo. 





Kommentit

  1. Ohoh! En olisi uskonut, että sulla on lessutausta. Itse en kuulu mihinkään lahkoon tai kirkkoon, mutta opin tuntemaan tuota "yhteisöllisyyttä" erään perheen kautta. On raskasta ja sitovaa. Olen myös outolintu uskonasioiden suhteen. Uskonnot kiinnostavat silti. Jordaniassa ja Egyptissä tunsin syvää rauhaa rukouskutsuja kuullessa. Lauloin ortodoksikuorossa 10 vuotta. Lutkuihin mut kastettiin vauvana, mutta ei ollut mulle.
    Onpa onni, että sinä murtauduit ulos!

    VastaaPoista
  2. Tämä oli jotenkin ihana teksti. Minä kuulun suht pieneen kirkkoon meitä on ympäri suomen ja siinä mielessä on ollut turvallista muuttaa milloin minnekin, lähdin kotoa heti ysiluokan jälkeen, koska kirkosta tutut perheet ottivat avosylin vastaan. Olen käynyt teininä kaikissa kirkon nuorten tapahtumissa, odottanut niitä ja edelleen ne ovat sellaisia, joihin toivoisin omien lasteni tykästyvän. Mutta ei mullakaan ole siellä enää itseni ikäisiä ystäviä. Ei sitä turvaverkkoa jota kaipaisin. Tuttuja ja varamummoja kyllä, he ovat ihania, mutta ystävällekin olisi tilaa. Haikea on hyvä sana.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Kaduttaako, etten ottanut lapsille rotavirusrokotetta?

Italialainen influenssa

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin