"Lapsivapaa" viikko päivä päivältä – 1. päivä ja korviasärkevä hiljaisuus: "Onneksi huomenna pääsen töihin"

 Vilkutan ja huiskutan, kunnes auto häviää näkyvistä pihatien vihreyden sekaan. En näe hyvin tummien lasien taakse (enkä äkillisesti "roskia" täynnä olevilta silmiltäni), mutta tiedän että sieltä vilkutetaan takaisin.

Sinne he menevät, lapseni, mieheni ja koirani, kaikkeni! 

Ja minä jään. Käännyn kannoillani, en tiedä sulkeako ulko-ovi vai ei, en tiedä yhtään mitä tehdä. Tavallisesti näinä lämpiminä kesäaamuina ovi on auki, ulosmenijät, aamupalan syöjät, aamuaurinkoon kiiruhtavat, ötöiköidenetsijät tai aamukasteisen pihakallion lammikoissa leikkijät menevät ja tulevat siitä miten haluavat.

Mutta nyt ei ole tavallinen lämmin kesäaamu. Piha ja talo on niin hiljainen, että korviini sattuu. Suljen oven, laitan sen lukkoon. Olen yksin nyt.

Tyhjä ja hiljainen piha ja trampoliini.

Olemme heränneet tänään puoli viiden, viiden aikaan koko perhe. Koira teki aamulenkin, lapset ja reissuun lähtijät söivät tukevan aamupalan. Auto on pakattu jo edellisenä iltana, enää puuttuvat hammasharjat, viimeiset tärkeät tavarat ja matkalaiset. 

Yleensä teemme näitä lähtöjä yhdessä koko perhe, minä mukaan lukien. Tämä on ensimmäinen kerta, kun jään työasioiden vuoksi kotiin ja seuraan muita viikon päästä lentokoneella perässä. 

Ja mikäli se minusta riippuu, saa olla myös viimeinen kerta. On vihoviimeisen viheliäistä lähteä reissuun tällä tavalla kahdessa osassa, kahtia repäistynä. Niin se ainakin minusta tuntuu kun saattelen perhettäni matkalle, kun halaan heitä viimeisiksi teoiksi ennen kuin he pakkaantuvat autoon ja häviävät näkyvistäni ja ovat poissa, enkä voi halata ja koskettaa heitä enää vaikka kuinka haluaisin. 

Kuka keksikään silloin talvella kun suunnitelmia tehtiin, että tämä on hyvä idea, näin tehdään, he menevät edeltä ja minä tulen viikon päästä perässä.

Sen suunnitelman seuraukset niskassani kävelen eteisestä olohuoneeseen, ja lasten kesken jääneiden leikkien näkemisestä aiheutunutta vatsan kouristusta säikähtäneenä jatkan keittiöön. 

Siellä minua odottavat aamupalatiskit: voisarvenmuruset ja hillotahrat pöytäliinalla, appelsiinimehunjämät laseissa. Altaassa kasa illallistiskejä.

Lataan tiskit koneeseen, se täyttyy niistä hetkessä joten kurotan pesuainetabletin ylähyllyltä ja kytken pesuohjelman päälle. On hassua ajatella, että tästä hetkestä eteenpäin ainoat tiskit, joita tiskipöydälle syntyy, ovat minun likaamiani. 

Pesukone hurahtaa käyntiin ja alkaa lorottaa vettä sisäänsä. Sen lisäksi ei kuulu mitään muita ääniä, on aivan hiljaista, niin että saatan kuulla huminan korvissani ja aivoissani ja ajatuksissani. Naksahdus, kun pesuohjelma jatkaa etenemistään. Vai tuliko se pääni sisältä sittenkin, jokin siellä lopullisesti naksahti, en saata olla varma sillä tämänhetkinen oloni on juuri sellainen, että jotain saattaisi naksahtaakin. 

Tunnen itseni yhtäkkiä kuolemanväsyneeksi ja ehkä sitä olenkin. En nukkunut juurikaan edellisenä yönä, sillä pääni oli aivan liian täynnä tunnetta ja ajatuksia jotta olisin saanut unta. Lähinnä torkahtelin välillä, kuuntelin poikien unituhinaa ympärilläni ja katselin heidän pieniä lapsenvartaloitaan, aistin heidän läsnäolonsa ja lämpönsä hikeen asti, heillä on tapana yöllä pyöriä ja painautua viereeni niin, että tulee kuuma silloinkin kun ei ole kesähelle kuten juuri nyt on.

Huomenna he lähtisivät, ajattelin koko ajan enkä saanut unta. Miten vaikealta se ajatus tuntuikaan!  Eikä kyseessä ole kuin viikko, sen jälkeen matkustan Roomaan minäkin. On vain tämä yksi viikko, tarkemmin sanottuna kuusi päivää, että olemme erillämme. 

Miksi ihmeessä se tuntuu niin vaikealta? Miksi en ollenkaan osaa olla, nyt kun he eivät ole kotona?

Puunaan keittiön pöydät puhtaiksi ja pistän myös pyykinpesukoneen pyörimään, ja ilahdun oudosti kuullessani myös sen käynnistymisen aiheuttamat äänet. Mitä vain, jotta ei olisi tätä outoa hiljaisuutta! 

Eikö tämän pitäisi olla sitä kuuluisaa omaa aikaa, "lapsivapautta", jota niin monet äidit hehkuttavat? Minulla on koko päivä ja koko viikko aikaa vain itselleni (ja työlleni, totta kai, ilman sitä en olisikaan kotiin jäänyt tietenkään), miksi en jo innolla riennä sitä kohti? Miksi en ole vain helpottunut kuten muut äidit ovat, kun saavat hetkeksi olla ilman jälkikasvuaan?

Miksi sen sijaan kuulen vain tämän hiljaisuuden? Rentoutumisen ja helpotuksen sijaan tunnen vatsassani pahoinvointia aivan kuin olisin tulossa sairaaksi, enkä voi kunnolla katsoa lasten tavaroita, leluja, piirrustuksia, sillä jokainen niistä saa vatsassani tuntuvan pahan olon voimistumaan kivuliaaksi kouraisuksi.

Lopulta alan pikku hiljaa, tavara kerrallaan, kerätä joitakin pahimmin hujan hajan jääneitä leluja ja paperisilppuja omiin koreihinsa, legoja, pikkuautoja, supermarioita, kirjoja, paperista leikattuja lippuja, hyönteisiä, liikennemerkkejä, kaikkea sitä mitä lasten ihmeellisestä mielikuvituksesta tämän kesän aikana on jälleen kerran syntynyt.

Lasten piirrustukset, muuan muuassa lippupiirrustukset,
täyttävät olohuoneemme.

Joitakin pahiten rypistyneitä ja rikkoontuneita tavaroita laitan roskiin, nyt voin sen rauhassa tehdä kun ei lapset eivät ole estelemässä. 

Vien matot ja sohvatyynyt ulos tuulettumaan, en sittenkään raaski siivota kaikkia leluja, sillä pelkään viikostani tulevan entistäkin yksinäisemmän jos vietän sen steriilinsiistissä olohuoneessa. 

Istun aamuaurinkoon etupihalle ja annan lämmön hivellä ihoani. Hätkähdän kuullessani koiran kynsien rapinaa, aivan kuin koiramme kipittäisi terassia pitkin luokseni. Mutta se onkin kukkaruukkuun unohtunut vappuhyrrä, joka pyörii laiskasti tuulessa ja kuulostaa erehdyttävästi koiran kynsien rapinalta sen askelten alla. 

Aina ennen on ollut niin paljon meteliä ja elämää, etten ole huomannut tätä äänten yhdenmukaisuutta. Mustarastaan lurituksen lisäksi se on ainoa ääni, joka pihapiirissä kaikuu, lehtien tuulessa lepatuksen lisäksi. Niiden taustalla täydellinen hiljaisuus. 

Miksi kaikki tämä kipu ja vaikeus? Miksi en osaa nauttia tästä yllättäen osakseni suodusta harvinaisesta yksinäisyydestä? Lapseni ovat isänsä hyvässä huomassa, he pärjäävät kyllä ja rakastavat Rooman-isovanhemmat odottavat heidän näkemistään. 

Toki he saattavat hiukkasen jonakin hetkenä äitiä ikävöidä, mutta enimmäkseen heillä tulee olemaan hauskaa reissussa ja Roomassa ilman minuakin, joten selvästikin tämä on ennen kaikkea oma ongelmani. 

Kolmentoista omistautuvan äitiysvuoden jälkeen ei tietenkään ole helppoa päästää irti, laskea kauemmas. Ovatko kaikki kolme pientäni tosiaan jo kaikki niin isoja, että pärjäävät viikon ilman äitiään, eikä kukaan edes suuremmin protestoinut, kun esittelimme mieheni kanssa suunnitelman lähteä Roomaan tänä vuonna "kahdessa erässä". 

Eikö äiti lähdekään mukaamme, kysyi kuusivuotias kuopus huuli hieman mutrulla, mutta siinä kaikki. Hetken mietittyään hän hyväksyi ajatuksen ja äsken lähtöaamuna pujahti kiltisti autoon hetken minua halattuaan. Nähdään lauantaina äiti! 

Lapseni pärjäävät ja selviävät ilman minua, se on ihana ja tärkeä asia, mutta osaltaan se auttamatta kertoo, että he ovat myös kasvaneet vauva- ja taaperoiän ohi, ovat hyvän matkaa leikki-iän puolella ja osa jo sen ohittaneita.

Aika kiitää ja muuttaa asioita, mutta kuten ihmisen jähmeälle ajankäsityskyvylle on ominaista, sen tajuaa vasta tällaisten konkreettisten hetkien ja tapahtumien kautta.

Ötököitä löytyy mistä sattuu - kuka niitä raaskii siivota pois!

Ero lapsista tekee niin kipeää siksi, että sen kautta konkretisoituu niin moni muu haikea ja väistämätön asia: lasten kasvu, itsenäistyminen, vauva- ja taaperoaikojen loppu, äidin muuttuminen jokahetkisestä välttämättömyydestä yhä enemmän taka-alalla operoivaksi itsestäänselvyydeksi, ihmiseksi jonka puoleen lapsi yhä voi aina tarvittaessa kääntyä mutta tarve ei enää ole 24/7. 

Monet äidit pitävät tätä muutosta helpottavana ja ihanana. Ihanaa se toki on minullekin, mutta ennen kaikkea ja vain siksi, että se on luonnollinen ja tarpeellinen muutos lapsen kehityksen kannalta. Minulle ei koskaan ole tuottanut ongelmaa olla käytettävissä 24/ 7. 

Joku voi kutsua sitä liialliseksi riippuvaisuudeksi äidin roolista ja lapsista, mutta minulla onkin aina ollut poikkeuksellinen suhtautuminen äitiyteen. Se on aina ollut kutsumukseni, elämäni selkein tarkoitus. Minun on ollut määrä saada nämä kolme lasta, se merkillinen varmuus on minulla ollut jo kauan, eikä mikään muu sen rinnalla ole mitään, aivan konkreettisesti eikä vain sanojen tasolla. 

Onko siis ihme, että tämä tyhjyys ja hiljaisuus talossa särkee korvani ja viiltää sisimpääni? Kun elämän tarkoitus on kaukana silmistä, sisäinen kompassi hetken aikaa pyörii vimmaisesti ympyrää, etsii suuntaansa. Mitä pitäisi tehdä, mihin alkaa?

Ensi alkuun yritän nukkua, mutta siitä ei tule mitään sillä tunteet ovat yhä liian pinnassa. Siivoilen vähän lisää, haparoin käsiini kesken jääneen kirjan ja luen muutaman sivun. Hajonneen maailman käyttöohje, kuuluu kirjan nimi ja juuri sitä minä tunnen nyt tarvitsevani. 

Käyn lähikaupassa, ostan muutaman hassun ruokatarvikkeen viikkoa varten, mitä minä yksinäni täällä syödäkseni tarvitsen. Vähän ruisleipää, muutaman hedelmän, teetä ja kaapista löytyviä tähteitä. Niillä pärjään tämän ajan ennen kuin pääsemme Roomaan pizzalle kaikki yhdessä. 

Palaan kotiin ja säikähdän taas sitä, miten hiljaista on. Laitan kuivausrummun pyörimään ja viimein nukahdan sohvalle sen hurinaan, nukun tunnin ja herään  pettyneenä huomaamaan, että se on sittenkin totta mitä nukahtaessani pakenin: olen edelleen yksin täällä tyhjässä talossa.

Äidin viikon ruokaostokset.

 Lämmittelen edellispäivien tähteitä lounaaksi ja kuulen matkalaisilta, että he ovat jo yli puolessavälissä päivän matkaa. Luen kirjani loppuun, aloitan uuden. 

Tyhjennän tiskikoneen, siivoan vähän lisää olohuonetta ja keittiötä, noukin likaisten pyykkien kasoja ympäri kotia. Käynnistän toisen pyykinpesukoneellisen ja tajuan, että sen ääni pelastaa kauheimmalta hiljaisuudelta.  Päätän pestä kaikki mahdolliset petivaatteet, vaatteet ja matot mitkä mahdollista tämän viikon aikana. Onneksi ostin lisää pyykinpesuainetta. 

Ja onneksi huomenna pääsee töihin. Sinnehän kaikki stressaantuneet perheenpäät ja hektisintä pikkulapsivaihetta elävät äidit tunnetusti aina pakenevat - huomenna pakenen minäkin, tosin hiukan muusta näkökulmasta käsin.

Kun päivä alkaa kääntyä illan puolelle, alan ymmärtää että tämä on tilaisuuteni oppia jotakin. Kaikki tässä elämässä on oppia, niin tämäkin "lapsivapaa" viikko. Jo ensimmäisten tuntien aikana tekemäni mentaalinen työ ja prosessointi on ollut oppia kylliksi, tärkeä, tarpeellinen oppi.

Ennen kuin illalla lähden tapaamaan läheisiä ja ystäviä, teen kävelylenkin lähimetsässä niin oudolta kuin se tuntuukin ilman koiraa ja lapsia, keitän espressot niin oudolta kuin se tuntuukin ilman miestäni, sitten suljen kotioven ja toivon etten unohda avainta, sillä silloin minulla ei ole ketään, jonka puoleen kääntyä ja saada apua, sillä ihana naapurimme vara-avaimineen on matkalla myös hän.

Ja kun palaan kotiin, oven läpi ei kuulu lasten meteliä, löydän joka ikisen tiskin ja tavaran juuri siltä paikalta johon sen olen itse jättänyt eikä koira hypi häntä heiluen vastaan. On niin hiljaista että kuulen vain omat ajatukseni, jotka keskeytysten puutteessa jatkavat rataansa juuri niin syvälle kuin haluavat, syvimpiin ajatuskulkuihin asti, joiden edessä olen ihan paljas ja puolustuskyvytön. 

Elämän tärkeysjärjestys saa tässä hiljaisuudessa yhä uudelleen vahvistuksensa, se taotaan ja poltetaan ihooni ja mieleeni jälleen kerran ja viimeisemmätkin, satunnaisesti mielen liepeille hiipivät epäilykset (olisko pitänyt sittenkin keskittyä uraan, materiaan, johonkin muuhun jne.) asian ympäriltä hälventäen.  

Tarpeellista, niin tärkeää oppia kaikki tyynni.