Rikkaiden Italia, köyhien Italia ja maahanmuuttajien Italia: Perheriita lounaspöydässä

Toisenlainen Italia.Kuvia Emiliano Mancuson
Una diversa bellezza -taidenäyttelystä.
Edellisessä postauksessa lähdin liikkeelle pöytäkeskusteluista, joita kävimme Velletrissä mieheni sukulaisten luona viime viikon lauantaina. Pöytäkeskustelut olivat niin pitkät ja mielenkiintoiset, että niistä riittää aihetta tähän seuraavaankin postaukseen.

Pöydän toisessa päässä keskustelin miehen serkun kanssa hänen huhtikuisesta lomastaan Ischiaan ja Caprille ja sain kuulla hyviä vinkkejä kohtuuhintaiseen Caprissa oloon ja siihen, miten välttää Italian rikkaiden suosikkilomakohteen 7 euron cappuccinot ja 40 euron pizzat. Serkku kertoi siitä, että siinä missä rikkaat grillaavat itseään yksityisrannoilla ja nautiskelevat satojen eurojen lounaitaan, tavalliset köyhät turistit voivat tutustua saareen ja sen edustan luolastoihin erikseen järjestetyillä "joka kukkarolle sopivilla" venekierroksilla.

Caprilla jos missä raja "rikkaiden Italian" ja "köyhien Italian" välillä konkretisoituu käsinkosketeltavaksi. Joka kukkarolle sopivalta veneajelulta voi katsella, kuinka ylhäällä kaupungissa hienostoväki viettää luksuslomaa ja nauttii aidosta (?) Italiasta laaturavintolassa shamppanjalasien äärellä Chanelit nenällä Cuccia yllä, huimien turkoosien merinäkymien avautuessa terassilta.

Jotenkin ei vaan houkutellut käymään tuo Capri, ihan jo siksi että kokemusta on jo toiselta luksualueelta eli Costa Smeraldasta Sardiniassa, myös niistä 40 euron pizzoista:





Erehdyimme nälkäisinä illalliselle liian lähelle luksusaluetta eli sen liepeillä sijaitsevaan ravintolaan, ja vaikka valitsimme listan halvimman ruuan eli margheritapizzat ja puolen litran pullon mineraalivettä, oli lasku pitkälti yli viisikymppiä (margheritan saa yleensä 6-8 eurolla). Ja kyllä, pizzat todella olivat tuiki tavallisia margheritapizzoja ja miljöökin ihan perusravintola.

Rikkaiden älytön elämäntyyli ei saa syttymään, sillä olkoon tulotaso mikä on, niin on se vaan hölmöä maksaa cappuccinosta 7 euroa, kun muualla saman saa eurolla. Tämä on mielestäni periaatekysymys. Ei se se ole hölmö joka pyytää, vaan se joka maksaa.

"Kahden kerroksen" italialaisuus tuli esiin toisellakin tavalla lauantaisen sukulaisvierailun aikana. Siinä missä pöydän toisessa päässä juttelimme Caprista ja Ischiasta, toisessa päässä käytiin tulista keskustelua maahanmuutosta. Aihe on arka ja keskustelut saivat niin tiukkoja sävyjä, että yksi pöytäseurueesta lopulta suutahti ja lähti kiukkuissaan kotiin. Tämä ei ole Italiassa uutta eikä outoa eikä varsinkaan mieheni suvussa, jossa 30 vuoden takaisen perintöriidan seurauksena suku on edelleen jakautunut kahtia.

Tämä pöytäkeskusteluriita ei ollut niin vakava kuin perintöriita, mutta ehkä juuri suvun riitaisan taustan huomioon ottaen tilanne veti kaikki pöydän ympärille jääneet hiljaisiksi. Tuoli pöydän päässä ammotti tyhjyyttään koko loppulounaan ajan. Minun oloni oli vaivaantunut, harmitti lounaan saama käänne ja harmitti se, että tyttö säikähti tilannetta niin että hyvä ettei itku tullut. Oli vaikea selittää hänelle, on ollut ennenkin vaikea selittää vastaavassa tilanteessa, että täällä Italiassa tunteet nyt vähän räiskyvät eri tavalla, ihmiset huutavat toisilleen, rakkailleenkin, eikä se tarkoita välien rikkoutumista tai edes vahingoittumista.


Perhelounaalla.
 Riidan osapuolet olivat eri mieltä maahanmuutosta ja Italian politiikasta siihen. Toinen riitapukari oli vihreiden kannattaja, humaani ja hyvää ajatteleva kaikista maailman ihmisistä, hänen mielestään ihmisillä oli oikeus hakea turvapaikkaa kun he sitä kokivat tarvitsevansa ja myös saada sellainen - meidän Eurooppaamme mahtuu kyllä. Toinen, vanhempaa sukupolvea edustava osapuoli oli sitä mieltä, että maahanmuuttajien sankkaan joukkoon mahtuu myös heitä, joilla on pahat mielessään ja jotka käyttävät järjestelmää hyväksi - ja heidän takiaan ja muutenkin koko järjestelmää tulisi muuttaa ja pakolaisia auttaa lähtömaissaan.


Pian riita laajeni koskemaan myös sitä, miten "elintasopakolaiset" ja muut kyseenalaisin perustein maahan tulleet eivät välitä edes noudattaa lakia, kun sen rikkomisesta saadut rangaistukset ovat Italiassa niin pieniä ja olosuhteet vankiloissa rikollisten lähtömaan luksushotellitasoa - ja vielä päivärahakin päälle.

Ja sitä, miten vihreiden pitäisi elää enemmän kuin opettavat eli jättää mm. lentomatkailu kokonaan pois ja luopua kaikista yhteiskunnalta saamistaan rahallisista eduista ja henkilökohtaisista autonkuljettajista, joita jokainen italialainen kansanedustaja käytää - autettavien pakolaisten määrän kasvaessa yhteiskunnalla kun ei enää ole varaa sosiaalitukiin (jotka Italiassa eivät tälläkään hetkellä ole suuren suuria).

Ja sitten mukaan vedettiin kaikki Forza Italian eli "Berlusconin puolueen" viat ja virheet ( ja niitähän riitti!), hyvä ettei sentään bunga bunga -aikoihin asti menty. Oikeisto ajaa vain rikkaiden ja hyväosaisten etua, siinä pistetään köyhät ja pakolaiset kyykkyyn.


Melko lailla samat riidan aiheet kuin suomalaisessa maahanmuutto- ja poliitiikkakeskustelussa siis, hieman rajumpana vain.

Italia on jakautunut kahtia, pöydän ääressä kuultiin. Ei siinä mielessä jota Lega Nord ja sisäministeri Matteo Salvini haluaa, eli pohjoiseen ja etelään vaan köyhiin ja rikkaisiin, ja vaikka viimeksi mainittujen rajan usein ajatellaankin kulkevat noiden kahden ilmansuunnan välissä, on nykyinen köyhien ja rikkaiden välinen kuilu monimuotoisempi ja syvempi.

On rikkaat italialaiset ja köyhät maahanmuuttajat, on talouskriisin köyhdyttämät italialaiset ja siitä hyötyneet ja entisestään rikastuneet italialaiset. Ja on yhä edelleen se köyhempi etelä ja rikas pohjoinen.

Ei Italia sentään niin jakautunut ole, joku puolusti. Italialaiset pitävät yhtä, varsinkin kun tulee ulkoinen uhka. Ja me italialaiset olemme lähimmäisenrakkaita, annamme omastamme sen minkä pystymme eli kolikon, pari, jokaiselle kodin ohi kulkevalle kodittomalle nälkäiselle tai viemme kirkolle vanhoja vaatteitamme, jotka jaetaan vähäosaisille. Annamme sen minkä vähästämme pystymme, ei ole meilläkään liikaa ylimääräistä rahaa eikä varsinkaan jaettavaksi asti.

Mutta emme voi olla sokeita ja ajatella, että emme menettäisi mitään identiteetistämme ja luomastamme hyvinvoinnista (jota ei edes kaikille italialaisille riitä), jos antaisimme kaikkien halukkaiden maahanmuuttajien tulla ja asettua Italiaan.


Näitä asioita lausuttiin keskustelun alkuvaiheessa, mutta sitten äänensävyt jyrkkenivät ja lopulta kaksi riitapukaria syyti toisilleen sellaisia haukkumasanoja ja vihaista puhetta niin, etteivät pian enää samaan pöytään mahtuneet. Nuorempi antoi periksi ja poistui pöydästä, kaikella kunnioituksella vanhempaa sukupolvea kohtaan mutta tämä oli jo liikaa.

En yhtään ihmetellyt. Ymmärsin osittain molempia, olin toisen puolella vain hitusen enemmän kuin toisen, mutta tunsin suurta sympatiaa molempia kohtaan. He olivat molemmat kannassaan liian jyrkkiä, totesimme me muut pöydän ympärillä. Paras asia suhtautua asiaan löytyy jostakin keskeltä, sopivasta yhdistelmästä lähimmäisenrakkautta ja realismia.


Lounasta seuraavana päivänä satuimme menemään iltapäiväjäätelölle Rooman Trastevere-kaupunginosaan, siihen vanhaan getto- ja työläiskaupunginosaan, jonka rosoinen charmi on muuttanut alueen viime vuosikymmeninä boheemiutta ihannoivien turistien lempipaikaksi ja osittain pilannut sen alkuperäistä tunnelmaa, kuten aina käy kun turistimassat jonkun paikan löytävät...

Jotkut Trasteveren kulmien seinägraffitit ovat jo itsessään sitä toista, köyhempää ja kapinoivampaa Italiaa joka eroaa Caprin luksusrannoista kuin yö päivästä. Mutta sitten päädyimme vielä Museo di Roma in Trastevere -museoon Emiliano Marcuson Una diversa bellezza -  valokuvanäyttelyn innoittamana, ja siellä avautui jälleen uusi ikkuna italialaisuuteen koko laajudessaan.

Seinä Trasteveressä.





Sykähdyttäviä kuvia, rujonkauniita, arkisenrumia jokapäiväisen elämän hetkiä ikuistettuna seinälle, köyhyyttä, arkea ja elämän pieniä iloja.







Ja kuvia Lampedusasta ja muista Italian rannikkokaupungeista, jonne Välimeren ylittäjät ensimmäiseksi saapuvat, maahanmuuttajien kasvotonta massaa, joka kuitenkin koostuu ihmisistä, ainutlaatuisista kasvoista jokainen.

Kuvissa näkyi pelko heidän silmissään. Jännitys. Pohjaton toivo, ehkä aiheeton sillä kaikille tulijoille ei valitettavasti täältä löydy sitä ihmemaata jota he etsivät, eikä edes parempaa elämää. Moni ei heitä tänne halua, heidät nähdään rahareikinä ja vieraan kulttuurin edustajina, ja he saavat perheenjäsenet riitelemään täällä lounaspöydän äärellä niin, ettei samaan pöytään enää mahduta.

Valokuvanäyttelyn Lampedusa-osio sai pysähtymään kuvien äärellä pitkään, ajattelemaan asiaa edellispäivän perhelounaan näkökulmasta. Miten samaan sukuun voikin mahtua kaksi niin erilaista suhtautumistapaa asiaan, toinen sinisilmäisyydessään jo naiiviuutta lähtentelevä, kyllä ne miljoonat maahanmuuttajat Saksassa on saatu hyvin sopeutumaan, kaikkialla muualla on, mutta ei Italiassa, ei täällä jossa mikään ei suju eikä mitään saada toimimaan, maahanmuuttoon suunnatut rahatkin ovat menneet korruption vuoksi ties kenen taskuihin ja nyt maahantulijat joutuvat pärjäämään miten kuten ilman valtion tukea, Italiassa on väärät puolueet vallassa ja se on tehnyt meistä sulkeutuneen, muukalaisvihamielisen, itseensä käpertyvän maan

toinen jyrkästi maahanmuuton vastainen ja retoriikassaan armoton, miksi lähes kaikki tulijat ovat nuoria miehiä mutta kun ilmiölle halutaan sympatiaa, uutiskuviin valitaan aina ne vähät naiset ja lapset, joita joukossa on, miksi Italian pitäisi olla yksin heistä vastuussa, oli hallitukselta enemmän kuin oikea teko että Mare Nostrum -politiikka lopetettiin ja alettiin käännyttää laivoja takaisin ja kuka muuta väittää, on tosiasioille sokea, todellisuudentajuton ääliö, ja vielä viimeiseksi mutta ei vähäisimmäksi, maahantulijoiden joukossa tänne tulee oikeita rikollisia, ei mitään pikkutekijöitä vaan heitä, jotka ovat valmiita räjäyttämään pommeja metroissa ja ajamaan rekoilla ihmisjoukkoihin. 

Ei auttanut, vaikka me muut pöydässä istujat yritimme pehmentää äärimielipiteitä, sanoa ettei koko porukkaa pitänyt leimata muutamien ääliöiden takia, mutta toisaalta, liian sokeakaan ei pidä olla eikä ainakaan mollata Italiaa liikaa, sillä maahanmuuttajien kotiuttaminen ei ole missään helppoa eikä välttämättä onnistu kaikkien osalta täydellisesti koskaan. Minä koetin selittää, ettei Suomessakaan kotouttaminen ole onnistunut aina kovin hyvin eikä muuten siellä Saksassakaan. Ja sitten puhe tuli Ruotsista ja Tanskasta, jonka ongelmista maahanmuuttajien kanssa on tieto kantautunut Italiaankin saakka.

Vaikea aihe, aivan liian vaikea yhdelle perhelounaalle ratkottavaksi. Sitä ajattelin valokuvanäyttelyssäkin. Onko ehkä sittenkin aivan aiheellista pelätä, että hallitsematon maahanmuutto hajottaa Euroopan, kun se kerran näyttää voivan hajottaa yhden pienen tavallisen perheenkin?





Ja sitten näyttelyn ihmeellisin hetki: perhonen joka ojenteli siipiään taulun alakehyksessä. Kuuluuko se taideteokseen, lapset kysyivät ja olisin toivonut voivani vastata kyllä. Tai miksi ei, ehkäpä se kuuluikin, sen hetken ajan ennen kuin lennähti pois ja avonaisesta ikkunasta kauas taivaalle vapauteen.



PAROLA DEL GIORNO: immigrato (m) = maahanmuuttaja






Kommentit

  1. Olen samaa mieltä ettei pizzasta ja kahvista kannata maksaa ylihintaa ellei satu olemaan rahaa kuin roskaa. Olen käynyt myös Caprilla veneretken muodossa risteilyltä. Se oli todella täysi turisteista, etenkin sataman seutu. Kyllähän siellä kaunista oli, mutta aidompaa Italiaa ja kauniimpia saaria on Italiassa muualla mielestäni ja se on minulle parempi jos on tilaa liikkua ja mielellään myös niin että rannalla olisi tilaa. Olin hetki sitten etelä-Ruotsissa parissa kohteessa joissa huomasin ettei asiat toimi kuten pitäisi ja jätin ulkoilut illalla kokonaan välistä. Yhtenä yönä kuulin myös laukauksia. Olen matkaillut tosi paljon, voihan se olla että oli huonoa tuuria vain tai sitten kotouttamisasiat ei suju Ruotsissa kuten pitäisi sujua. Mutta myös paikallisilla on osansa asiaan, jos ei kukaan puutu mihinkään myös muiden on vaikea yksistään puuttua, valvontaa tulisi lisätä. Ranskassa sotilaat päivystävät kaduilla ja aika paljon se rauhoittaa meininkiä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä, että parhaimmat rannat Italiassa löytyy jostakin ns. turistirysien ulkopuolelta! Sardiniassa tai Pugliassa esimerkiksi on upeita, rauhallisia rantoja. Caprilla en ole käynyt, ja vaikka se ei hirveänä houkuttelekaan, niin todennäköisesti jossakin vaiheessa tulee käytyä, jos ei muuta niin uteliaisuudestal =) . Ruotsissa tosiaan on joillakin alueella levontonta, puhutaan jopa no go zoneista joihin poliisitkaan ei mielellään mene mutta ne taitaa kai olla huhupuhetta kuitenkin. Mutta ongelmia kotouttamisessa ilmeisesti on. Ja Tanska kääntänyt kelkan täysin maahanmuuttopolitiikassa, liian tiukaksi jo laittanut seulan mielestäni. Mutta iso ongelma maahanmuutto monille Euroopan maille on ja se, miten siihen pitäisi suhtautua. Roomassakin näkyi sotilaita kaduilla tämän tästä, se kyllä tuo tiettyä turvaa mutta samalla pistää ajattelemaan, että tavallaan sotatilassa siinä maa on kun joutuu olemaan sotilaat aseineen kaduilla...aika hurjaa!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Vastasyntyneestä kiukuttelijaksi - "kiukuttelu" on tärkeä etappi lapsen kehityksessä

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia

Häviäjät nukkuvat, menestyjät heräävät kello 4.30?