Kadonnut kenkä ja muita ikimuistoisia Italianmatkakokemuksia lasten kanssa


Pilvien yllä.  
Sen voi laukaista jokin ajatus, tuoksu tai ääni, kuten lentokoneen jylinä, tai sitten uutisten katsominen Rai1-kanavalta. Mutta jostakin se aina syntyy ja jossakin vaiheessa se aina iskee Suomeen kotiutumisen jälkeen: reissukaipuu.

Eilen se iski, aurinkoisena talvipäivänä kun ulkoilimme kotipihalla ja kiipeilimme etupihalle muodostuneen jättimäisen lumikasan päällä. Aurinko häikäisi ja taivas oli lähes pilvetön, ja lumikasan leikkikeittiössä valmistui pizza. Jostakin kantautui pakokaasun hajua, ehkä se tuli päätiellä ohiajavista valtavista aurausautoista, ja siitä tuli mieleen talvisen Rooman kylmänkostea, savunsekainen tuoksu.

Olen jo aikaa sitten tottunut siihen, tunteeseen että aina kaipaa jonnekin. Jos ollaan Suomessa, niin Italiaan, ja pitkillä Italian-lomilla takaisin Suomeen. Se kai kuuluu jokaisen kaksikulttuurisen perheen arkeen, ja sen kanssa on vain opittava elämään.

Mutta voi, miten hauskaa onkaan muistella kaikkia niitä reissuja, joita Italiaan olemme tehneet, ja haaveilla niistä tulevista. Viimeksi jouluna lentokoneessa istuessamme rupesimme laskemaan, monta kertaa sitä oikein on Rooman matkustettukaan, montako kertaa kukakin lapsista on ollut lentokoneessa tai autokyydillä Italiassa. Lukemat olivat aika vaikuttavia, kun niitä alkoi laskea:


Maaliskuussa yhdeksän vuotta täyttävä esikoinen on käynyt Roomassa ainakin 20 kertaa, jos laskumme pitävät paikkaansa, josta viisi tai kuusi autolla. Neljävuotiaalle keskimmäiselle Rooman-matkoja on kertynyt kymmenkunta, joista kaksi autolla. Kaksivuotias kuopus on matkustanut Roomaan viisi kertaa (tämä on varma luku), joista yhden viime kesänä autolla.

Meidän aikuisten matkojen lukumäärää emme edes yrittäneet laskea. Kuudentoista vuoden aikana niitä on kertynyt aika lailla.

Mitä tuosta matkamäärästä on jäänyt mieleen, vai ovatko ne puuroutuneet yhdeksi suureksi Roomanreissukokemukseksi?

Valitettavasti suurin osa reissuista on ikään kuin sulautunut yhdeksi, yksittäisiä muistoja erottuu sieltä täältä, ja valokuvien kautta niitä saa esiin enemmän. Parhaiten ovat jääneet mieleen reissut, jolloin on tapahtunut jotain oikein erityistä. Näihin kuuluvat autoreissut, mutta niitäkin on jo kertynyt sen verran paljon, että tiettyä muistojen puuroutumista on tapahtunut myös niissä.

Muistan ne ensimmäiset autoreissut esikoisen kanssa, kun hän oli kaksi-, kolme- ja neljävuotias. Istuin takapenkillä hänen kanssaan ja katselimme tabletilta Pimpa-ja Minuscole-piirrettyjä, joista etenkin jälkimmäisen näkeminen (lentäviä ja mönkiviä ötököitä, vihreää ruohoa ja luontoa) yhä vieläkin vie minut auton takapenkille ajelemaan pitkin Eurooppaa.

Erityisesti se ilta on jäänyt mieleen, jolloin eksyimme matkalla hotellille jossakin päin Pohjois-Italiaa, ajelimme pikkuisia mutkaisia ja pimeitä vuoristoteitä ja lopulta juutuimme kokonaan paikoillemme, kun hotellille johtavan tien tunnelissa oli sattunut tulipalo.

Rankkasateita Genovassa, niskakakkoja lentokoneessa

Toinen mieleenpainuva autoreissu esikoisen kanssa oli se, kun vietimme alkuvuodesta 2013 Genovassa pari viikkoa mieheni työn takia. Työkomennus päättyi ja teimme lähtöä Roomaan samaan aikaan kun kaupunkiin olivat iskeneet ennätyssateet, ne jotka surmasivat seitsemän ihmistä, saivat katuja ja rinteitä sortumaan, tunneleita tulvimaan ja kaupungin ulosmenotiet ajokelvottomiksi.

Kadut lainehtivat tyhjinä ihmisistä, vain hälytysajoneuvojen ja tiesulkuja vartioivien poliisiautojen äänet ja vilkkuvalot toimivat elonmerkkeinä aavemaisessa autiudessa ja pimeydessä. Kysyimme poliiseilta tietä ulos kaupungista ja he neuvoivat ainoan sortumavaaran ulkopuolella olevan moottoritien, toivottivat onnea matkaan ja vannottivat varovaisuutta.

Sade piiskasi hullun lailla tuulilasiin, välillä oli pysähdyttävä huoltoaseman pihaan odottamaan pahimman rankkasateen tyyntymistä, vastaantulijoiden valot erottuivat sumeina jostakin sateen seasta, ja sitten oli vielä oltava varuillaan mahdollisten tiensortumien tai mutavyöryjen takia. Huoltoaseman lämmössä nautimme kuumat kaakaot ja espressot, lapsella oli hauskaa erikoisessa tilanteessa eikä hän ymmärtänyt sen vaaroja, ja viimein hän nukahti jossakin puolivälissä matkaa. Siinä vaiheessa sade oli jo jäänyt taakse ja mieheni saattoi ääneen huoahtaa, että häntä ei ikinä pelottanut ratissa, mutta äsken oli jo lähellä, "kun on tuokin tuolla takapenkillä", hän sanoi ja nyökkäsi tyttäreemme päin.

Sitten on jäänyt mieleen tietenkin aivan ensimmäinen kerta esikoisen kanssa lentokoneella. Tyttö oli kaksi ja puoli kuukautta vanha, lensin ilman miestäni ja minua jännitti kovasti, miten lento tulisi sujumaan. Itkisikö vauva korviaan, pulauttelisiko penkille, itkisikö muuten vain niin että muut matkustajat mulkoilisivat? Yritin ottaa huomioon kaiken mahdollisen, mutta sitä en ottanut, että vauvan vatsa alkoi toimia lentokoneessa ylikierroksilla. Aivan ensimmäiseksi koneeseen päästyään hän nimittäin turautti vaipan täyteen ja ylikin (niskakakat).

Pienessä lentokoneen koppivessassa vaihdoin vielä suht aloittelevana vaipanvaihtajana hiki hatussa kakkavaippaa ja vauvan vaatepartta useammankin kerran (peräti kolme).  Onneksi minulla oli matkalla mukanani silloin kolmetoistavuotias kummityttöni, jonka apukädet olivat vessassa ja muuallakin ihan korvaamattomia.

Myöhemmin lentomatkoista tuli vähemmän sottaisia ja vaipanvaihtorutiinikin on kehittynyt niin, että nykyään vaihdan sen vaivatta vaikka lennossa. Eikä kukaan lapsistamme ole vielä tähän päivään mennessä koskaan itkenyt korviaan tai muutenkaan koneessa. Nahistella ne nyt isompina kyllä siellä osaavat, mutta niitä kuuluisia itkukohtauksia ei ole tullut.

Lähes joka kerta, kun olen vauvan kanssa istahtanut paikalleni, on vierustoveri vilkaissut meitä hermostuksen tai kauhun vallassa: pikkulapsi vieressä koneessa, mahtavaa, on useimpien kasvoilta voinut lukea. Ja koneen laskeuduttua olen useammankin kerran kuullut lauseen: vauvahan oli niin kiltti ja hyväntuulinen koko ajan, minä kun luulin että hän olisi itkenyt.

En tiedä, miksi kaikki lapsemme ovat sellaisia koneessamatkustamisen ammattilaisia alusta lähtien, enkä oikein osaa antaa vinkkejä, miten pitää lapset tyytyväisinä koneessa. Muuta kuin että pysy itse rauhallisena. Vauvat vaistoavat vanhempiensa mielentilan ihmeellisen hyvin, ja jännittynyt vanhempi saa lapsen itkemään herkemmin.

Vieraan vauvan huutoa koneessa ja erilaisia hotellikokemuksia

Yhtenä reissumuistona muuten on mielessä juuri tätä koskeva tapaus. Kun teimme kuopuksemme kanssa ensimmäisen Roomanmatkan (hän oli silloin vähän vajaa kolme kuukautta), kaksi penkkiriviä eteenpäin sattui toinen vauvaperhe. Kyseessä oli iltalento, ja vauva itki yli kaksi kolmasosaa lennon ajasta eli suurinpiirtein kaksi ja puoli tuntia.

Mutta olivat vanhemmatkin kyllä hermostuneita, mikä tietysti oli ymmärrettävää. He siirtelivät vauvaa paikasta toiseen ja heijasivat sitä levottomasti, kaivelivat jatkuvasti laukuistaan jotakin jonka toivoivat auttavan tilanteessa ja tiuskivat toisilleen. He olivat melko iäkkäitä vanhemmiksi, neljänkympin ylittäneitä varmasti molemmat ja isä ehkä reilustikin, ja heillä oli matkassaan arsenaali tarvikkeita, mukaan lukien turvaistuin, vaikka meille oli lentoyhtiö sanonut että lento oli täpötäysi eikä matkustamoon mahdu turvaistuinta. Pariskunta oli siis mitä ilmeisimmin ostanut paikan turvaistuimelle eli olivat siinäkin mielessä valmistautuneet lentoon huolellisesti. He yrittivät aluksi tyynnyttää vauvaa istuimessa, mutta se ei onnistunut kovin hyvin. Sylissä tulos ei ollut sen kummempi.

Tunsin suurta myötätuntoa heitä kohtaan ja olisin monta kertaa halunnut käydä sanomassa, että vetäkää syvään henkeä ja ottakaa rauhallisesti, maailma ei kaadu vaikka hän itkee ja kaikki on hyvin. Katselin kuopustani joka tyytyväisenä köllötti sylissäni ja hypisteli leluaan, ja tunsin järjenvastaisesti melkein huonoa omaatuntoa siitä, että oma lapseni oli niin rauhallinen.

Lentomatkat ovat aina lapsista tosi jännittäviä ja ihania. He ovat täynnä iloa ja jännitystä, kun asettaudutaan koneeseen, ja pilvet ikkunassa ovat joka kerta yhtä suuren ihmettelyn arvoisia. Lähtökiihdytyksessä hihkutaan, ja syöminen - se on tietysti oma kohokohtansa, harmi vaan että Finnairinkaan lennoilla ei enää tarjota aterioita, mutta evästely ajaa lähes saman asian.

Autolla matka kestää kolmen ja puolen tunnin sijasta kolme ja puoli päivää, mutta niissä onkin sitten ihan oma hohtonsa. Ensimmäistä automatkaa toisen lapsen synnyttyä vähän jännitimme, mutta ei siinä mitään jännittämistä ollut. Yhden milloin ollaan perillä - kyselijän sijaan heitä olikin vain nyt kaksi. Riitoja he tosin saivat aikaiseksi, sitä ei yhden lapsen kanssa tarvinnut huomioida. Mutta kyllä he myös viihdyttivät toisiaan, autossa kun voi leikkiä vaikka mitä rajoitetusta tilasta huolimatta. ja pysähdyspaikoillakin leikkikaveri oli aina mukana. Huomasimme, että tällaisia matkoja voi ihan hyvin tehdä useammankin lapsen kanssa.

Viime kesän autoreissulta jäi mieleen monta kohokohtaa, mm. parin yön miniloma Bolzanon lähellä, puolalainen kesäinen maaseutuidylli lehmineen ja paluumatkan yö puolalaisessa hotellissa, joka huokui neuvostoaikaista tunnelmaa luksusmausteella, oli ylellinen kylpyläosasto hierontapalveluineen (sisältyivät hotelliyön hintaan), lapsille hulppea sisäleikkipuisto, valtava barokkityylinen ruokasali, jonka aamiainen oli runsaampi kuin missään toisessa hotellissa matkan varrella.   Yö maksoi viideltä hengeltä alle sata euroa, hotellissa oli laskujemme mukaan vain kymmenkunta huonetta, ja laskimme mielessämme, miten ihmeessä paikka onnistuu tekemään voittoa vai oliko kyseessä peitetoiminta jollekin isommalle "liiketoimelle".

Hotelleihin liittyen kokemuksia on kertynyt aika paljon muitakin, onneksi suurin osa myönteisiä. Niihin kielteisimpiin kuuluu viime kesän paluumatkan saksalainen hotelli Goldener Hahn Frankfurt Oderissa. Siellä hotellinpitäjä jätti meidät taivasalle yhdeltätoista illalla kolmen pienen lapsen kanssa, koska olimme jättäneet soittamatta tien päältä, että myöhästymme sovitusta saapumisajasta tunnin. Meidän moka, mutta sen sijaan että työntekijä olisi soittanut meille ja tiedustellut saapumistamme, hän päätti antaa huoneemme toiselle ja sitten olikin koko pytinki täynnä. Hotelli oli ennen suosikkiyöpymispaikkamme Rooman-reissuilla, mutta eipä ole enää.

Ja se kadonnut kenkä...

Viimeisin Rooman-reissumme eli joulureissu sujui lentojen osalta aikaisempaan malliin. Kuopuksen kanssa suurin ongelma oli, että aluksi hän olisi halunnut jatkuvasti käytävälle kävelemään, mutta estin sen johdonmukaisesti, sillä minulla ei ollut halua liittyä siihen vanhempien joukkoon, joka kävelyttää lastaan lentokoneen käytävällä. Kun riittävän mielenkiintoista tekemistä löytyi (lue: lentokoneen turvaesitteiden räpellys, tyhjän muovipullon puristelu, sipsipussin rapistelu, lelut jäivät paljon vähemmälle huomiolle), hän lopulta viihtyi sylissäni ihan hyvin. Ensi lennolla hänelläkin on sitten oma istumapaikkansa, sillä hän täytti pian reissun jälkeen kaksi vuotta.

Rooman-joulusta saakin sitten ihan omat postauksensa, mutta matkalla tapahtui jotain, joka varmasti jää mieliimme ikuisesti. Oli jouluaatonaatto, matkustimme Fiumicinon lentokentältä illansuussa junalla anoppilaan, päätimme kokeilla sitä ensimmäistä kertaa koska emme aina halua vaivata ystäviämme hakemaan ja appivanhempani ovat jo liian iäkkäitä ajamaan pimeällä.

Terminin asemalla, jossa oli junanvaihto, meille meinasi tulla kiire. Velletrin-lähijunan lähtöaika oli kymmenen minuutin kuluttua, kun huomasimme että se lähti "kaukoraiteelta" joka sijaitsi jossakin jumalan selän takana. Edessä oli 300 metriä juoksua kolmen matkalaukun, muiden kassien ja kolmen lapsen kanssa. Seuraava juna lähtisi vasta tunnin päästä kymmeneltä, ja koska meille se olisi aikaeron vuoksi jo yksitoista ja esikoinen kaiken lisäksi matkusti kuumessa lääkkeiden voimin, emme millään olisi halunneet myöhästyä.

Ei siis auttanut. Otin kuopuksen syliini ja kassin käteeni, mies veti kahta matkalaukkua ja esikoinen omaa pientä matkalaukkuaan, keskimmäinen keskittyi ihan vain juoksemiseen. Lopulta mieheni tavoitti junan ensimmäisenä, se oli jo lähdössä mutta konduktööri lupasi ystävällisesti odottaa kaksi minuuttia loppua porukkaa. Kaksi minuuttia! Ja matkaa oli vielä kymmeniä metrejä. Lapsi poukkoili lanteillani, kassi raahautui jossakin juuri ja juuri mukana, esikoinen juoksi edelläni ja hoputin keskimmäistä, joka tuli takanani eikä olisi halunnut juosta enää askeltakaan.

Viimein saavutimme junan ja sullouduimme sisään, samalla hetkellä se sulki ovensa ja lähti matkaan. Siinä vaiheessa huomasin, että olin unohtanut pukea kuopukselle takin, vaikka ulkona oli vain muutama aste lämmintä. Takki oli onneksi laukussani, mutta jotain muutakin puuttui: kenkä! Toinen kenkä oli pudonnut jonnekin lähtölaiturille 15 Terminin juna-asemalle!

Ja sinne se jäi. Hieno, laadukas talvikenkä, esikoiselta peritty ja keskimmäisenkin käyttämä mutta edelleen aivan käyttäkelpoinen ja tarpeellinen. Olin yltä päältä hiessä juoksemisesta, hermoilin kengän putoamisesta ja motkotin miehelleni hänen arviointivirheestään aikataulujen suhteen. Olisiko sittenkin ollut parempi ajatus soittaa kavereille tai vaikkapa ottaa taksi! Kanssamatkustajille olimme varmasti hyvä matkaviihdykkeen lähde ja varteenotettava vaihtoehto kännykän tarjonnalle.

Esikoinen istui uupuneena penkillä ja valitti kuumelääkkeen lakanneen vaikuttamasta. Kaduin jos hermostumistani, silitin hänen otsaansa, annoin omenamehua ja uuden parasetamolin enkä sillä hetkellä todellakaan tuntenut itseäni hyväksi äidiksi, koska olin ajanut lapseni sellaiseen tilanteeseen, sairaana piti junaan juosta ja kaikkea.

Silloin se ei tuntunut kovin ylevältä hetkeltä vanhemmuudessa ja kengät katoaminen otti tosissaan päähän, mutta pian sille jo nauroimme

Jo junamatkan aikana harmistus alkoi kaikota, ihastelimme ja ihmettelimme roomalaisia värikkäitä jouluvaloja ja totesimme, että ajatelkaa, huomenna on jouluaatto.

Nyt jo nauramme kadonneelle kengälle, siitä on tullut muistutus siitä, ettei reissuissa kaikki aina mene ihan putkeen, mutta silti ollaan aina perille asti selvitty. Jos vaikka joskus joku yksikenkäisenä, niin kuitenkin. Eikä esikoisen kuumekaan siitä pahentunut, vaan päin vastoin oli seuraavana aamuna jo poissa. Pistimme koko kuumeen matkajännityksen piikkiin.

Seuraavaa reissua odotellessa, autolla tahi lentokoneella. Viimeksi oli paluumatkalla Suomeen näin hauskaa (vaikka itse kuumeessa olinkin, minkä kyllä huomaa kuvasta):



PÄIVÄN SANA: viaggio (m) = matka viaggiare = matkustaa È stato il viaggio più bello che io abbia mai fatto. = Se oli paras reissuni ikinä.



Kommentit

  1. Minäkin olen ollut yhdessä kamalassa hotellissa Frankfurtissa, tai meinasin olla mutta katu oli niin epämääräinen että siinä selvisi millainen hotelli oli ja peruin sen. Hotelli toimi eräänlaisena laitoksena hotellin lisäksi ja työntekijä kehui asiakkaiden viihtyvän. En ollut ehtinyt lukea hotellin palautteita kun se oli sellainen hätävara eli viimehetken varaus viime minuuteilla. Tosin ensin yritettiin ettei saa perua, mutta sinnikkäästi yritin ja lopulta sen sai peruttua mutta vaikeaa oli. Jos vaan löytyy luotettava loma-asunto ne on usein parempia kuin vastaavat hotellit joihin voi majoittua mitä ja ketä vain. Junaan juoksemiset ja muut sellaiset on kyllä ärsyttävää ja rankkaa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Honnis sait peruttua! Sulla varmasti on tosi paljon hotellikokemuksia kun reissaat niin paljon, on totta että hotelleiden taso, palvelu ym. vaihtelevat valtavasti. Mullakin muistissa yksi hotelliyö Saksan Rothenburgissa, jossa ulospäin tosi kiva ja kodikas hotelli paljastui niin homeiseksi, että olimme kaikki aivan silmävaivaisia ja tukkoisia aamulla, ja lapsi oksensi yöllä vaikkei mitään muita oireita ollut ennen eikä jälkeen. Homeen haju oli todella vahva koko huoneessa.

      Poista
    2. Onneksi sait peruttua piti kirjoittaa edellisen viestin alkuun, kone "korjasi" automaattisesti sanan ihan oudoksi =) .

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Mistä tulit, punarinta, mitä viestiä tuot, kenen sielua kannat?

Juoksuharrastuksen aloittaminen vuosien tauon jälkeen – Juoksen kuolemaa karkuun

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin