Yllättävää vapputunnelmaa ja munkkivuoren nolo loppu

Palloncini!
Olen varmasti edellisessä elämässäni ollut suurperheen äiti tai sitten minulla on muita sisäsyntyisiä ominaisuuksia sellaiseksi. Miten muuten voi selittää sen, että onnistun taikomaan taikinasta kuin taikinasta tai mistä tahansa ruuasta aina niin ison määrän syötävää, että siitä riittäisi kymmenen hengen tarpeisiin?

Mieheni vuoroin naureskelee ja vuoroin manailee tätä ominaisuuttani. Keittoa syntyy aina iso kattila piripintaan, risottoa kolmen hengen perheemme syö seuraavat neljä päivää, ja odotas kun innostun tekemään makeita leivonnaisia. Korvapuustitpussit täyttävät koko keittiön pöydän ja niiden änkeämisessa pakkaseen on iso urakka. Kuppikakkujen suhteen mieheni on jo niin monta kertaa anellut, etten enää niitä tehtailisi, että olen alkanut häntä uskoa ja pitää kuppikakkureseptikirjan hyllyssä.

Eilen vappumunkkeja tehdessäni tein kaikkeni, jotta niiden lukumäärä ei lähtisi käsistä. Puolitin ohjeen mukaiset valmistusainemäärät ja tein kaikkien aikojen pienimmän pullataikinani. Mikä olikaan lopputulos?

Pikkuriikkinen taikinaköntti kulhon pohjalla kasvoi kasvamistaan, ja taas käsissäni oli valtaisa taikinapallo. Pakkohan se oli leikata paloiksi ja pyöritellä munkeiksi, ja miehen palatessa töissä keittiön pöydällä odotti hallitsematon munkkikeko - 21 munkkirinkilää tarkkaan ottaen.

Niillä olisimme siis jälleen ruokkineet ainakin kymmenen hengen makeannälän. Sen sijaan maistelimme niitä kaikki kolme yhden kappaleen, eikä lapsi lopulta edes syönyt omaansa. Joko äidin leipomistaidoissa on vikaa, tai sitten perheessämme kasvaa mitä omalaatuisin, rasvassa paistetuista sokerimunkeista kieltäytyvä kolmevuotias. Mies söi juuri ja juuri yhden, haukkuen sitä vielä liian makeaksi.

Minun oli pakko ottaa illalla vielä toinen munkki, ihan vain sen takia ettei tarvitsisi heittää 18: aa kelpo munkkia roskakoriin. Aamulla meni alas vielä yksi samasta syystä. Aloin ymmärtää, miltä tuntuu sukulaistädistäni, joka nuukuuttaan tai periaatettaan ei halua heittää mitää leipomuksiaan roskiin, vaan syö posket leivontarasvasta kiiltäen kaikki vierailta jääneet kakut ja pullat omiin suihinsa.

Tätini varmaan pyörtyisi tai ainakin järkyttyisi perinpohjin jos tietäisi, mutta tänä iltana tapahtui se, mikä oli väistämätöntä: heitin 16 hyvää, sokerikuorrutettua ja kaikin puolin moitteetonta vappumunkkia roskikseen. Siellä ne nyt makaavat muiden roskien seassa ja imevät itseensä vappupäivällisen tähteitä ja appelsiinikuorien nesteitä.

Hieman oli aluksi huono omatunto, mutta se alkoi nopeasti hälvetä aloitettuani lukea tämän vapun piristävintä viihdykettä, uunituoretta Johan Friskin kirjaa Ei makeaa mahan täydeltä (Atar-kustannus). Olen kirjassa vasta sivulla 32, mutta jo nyt kaikki 70-prosenttista suklaata sokerisempi työntää luotaan. Tosin kirjassa sanotaan, että suklaankin pitäisi olla vähintään 86-prosenttisesti kaakaota, jotta siinä ei olisi liikaa sokeria. Montahan prosenttia munkeissani on sokeria, 90 ehkä?

Huono omatunto kolkuttelee enää korkeintaan siitä, että alun perin aloin valmistaa moisia sokeripommeja omani ja perheeni terveyden turmioksi. Onneksi simakin alkaa olla lopuillaan ja tippaleivät jäivät tänä vuonna kokonaan ostamatta.

Iltapalaksi taidan valita mahdollisemman vähäsokerisen vaihtoehdon eli päivälliseltä ylijääneen salaatin. Sitäkin kun syntyi ruokaa laittaessa jättikulhollinen, mitenkäs muuten.

Vappupäivä oli juuri niin aurinkoinen kuin voi toivoa, ja se näkyi Kaivopuistossa. Kävelimme keskustaa ja Kaivopuistoa ristiin rastiin lähes kengät puhki, mutta se kannatti. Näimme täydellisen läpileikkauksen suomalaiseen vappuun, eloon heränneen Helsingin ja kaupungin täydeltä iloista mieltä, kevättunnelmaa ja auringonpaistetta. Tähtitorninmäen tuntumassa hetkittäin vaikutti siltä, että maassa makaili hieman liikaa vapun väsyttämiä ja että tunnelma alkoi muutenkin olla niillä rajoilla, oliko pikkulapsen kanssa enää mukavaa. Muuten ei ollut tietoakaan sikailusta tai puskiin pissailuista, josta eilisessä kirjoituksessa kirjoitin.




Valkolakit, Kaivopuiston piknikväki ja vihainen lintu puussa - suomalainen vappu pähkinänkuoressa.
 Mieheni ensimmäisestä vapusta Suomessa on kulunut rapsakat 12 vuotta, ja siinä ajassa suomalaiset näköjään ovat hitusen muuttaneet juhlimistapojaan. Tai ehkä osa-ansio sivistyneemmästä meinigistä kuuluu sille tosiseikalle, että kaupunki on nykyvappuina järjestänyt paikalle yleisiä vessoja kiitettävän paljon - niitä näkyi joka puolella ja rivikaupalla, ja käyttöä oli jokaikiselle.

Saunojakin löytyi löylynnälkäisille ja saunapalju äärimmäiseen hemmotteluun. Ne olivat harvojen ylellisyyksiä aurinkoisessa mutta todella tuulisessa kevätsäässä. 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa