Säännöt ovat soveltamista ja sukulaiset luottamusta varten

Joku aika sitten tätäkin "kolesteroliruokaa" pelättiin.
Luinpa aikani kuluksi erinomaisen kolumnin, tämän tässä näin. Harvoin saa lukea näin hyvin muotoiltua asiaa suomalaisuudesta ja sen yhdestä ärsyttävimmistä puolista, pilkunviilauksesta sääntöjen ja pykälien kanssa sekä riskien todennäköisyyksien kanssa liioittelusta. Erityisen hyvin nauratti kohta, jossa mainittiin lukemattomien suomalaisten syövän varmuuden vuoksi lääkkeitä, koska jotkin laboratorioarvot ovat kohonneet.

Mieleen tuli heti ihan puskan takaa kuuluisa kolesterolihössötys, jonka takia sadattuhannet suomalaiset syövät vaarallista ja sivuvaikutuksiltaan epämääräistä lääkettä vain siksi, että tietty lääkärikunta ei halua ymmärtää kolesterolin eri osa-alueita ja sitä, mikä niistä kolesterolin osista olikaan se oikeasti tärkeä ja seurattava. Sen sijaan tyyli on seuraava: kokonaiskolesteroli yli 5? Ei kun lääkkeitä syömään ja seurauksista viis!

Mutta eniten ajatuksia herätti kirjoituksen lopun viittaus suomalaisiin sääntöilijöinä. Sääntöintoilu nähdään kirjoituksessa seurauksena luottamuspulasta muita ihmisiä ja maailmaa kohtaan. Emme luota edes lapsiimme, vaan sääntelemme ja rajoitamme heitä enemmän kuin missään muualla maailmassa.

Onko todella näin? Italialaista kulttuuria seuranneena rohkenen olla eri mieltä:

Itse taas en tunne toista kansaa , joka luottaisi niin vähän muihin ihmisiin ja maailmaan kuin italialaiset. Sääntöilijöiksi heitä ei kuitenkaan voi sitten millään ilveellä kutsua, päinvastoin. Suomessa sääntö on tehty noudatettavaksi ja pykälineen aina vain enemmän viilattavaksi, mutta Italiassa - karkeasti sanottuna - säännöt ovat sitä varten, että niitä voi kiertää tai ainakin soveltaa.

Sääntöjä ei siellä noudateta, koska lähdetään siitä ajatuksesta etteivät muutkaan noudata. Eli ei siis luoteta siinäkään asiassa pätkääkään lähimmäiseen. Luottamus on vielä kauempana, jos ollaan ottamassa riskiä ja laskemassa sen varaan, että kyllä toiset ihmiset sen verran jeesaavat ja hoitavat oman hommansa, että voin tämän riskin ottaa. Nämä seikat pätevät, jos kyseessä on tuntematon kanssaihminen. Kun kuvioon astuu toveruus, ystävyys, naapuruus tai mikä parasta, sukulaisuus, asia on heti toinen.

Jos jonkun tuntee, silloin voi kyllä luottaa - kunhan tuntee tarpeeksi hyvin. Sukulaisilla on usein parhaat asemat tässä suhteessa, joskaan en henkilökohtaisesti ole ihan varma, onko se aina järin viisasta. Silti sedän pikkuserkku ja veljen tyttärenpoika on lähtökohtaisesti aina luotettavampi ja parempi vaihtoehto luottamuksen kohteeksi tai avoimen työpaikan täyttäjäksi kuin koulukaverin ystävä tai kioskinpitäjän lapsi , tai joskus jopa täydellisen CV:n kanssa työhaastatteluun saapuva tuntematon kielitaituri.

Vieraisiin ei pidä eikä voi luottaa, piste. Sen on anoppinikin minulle teroittanut niin monta kertaa, että olen pikku hiljaa alkanut uskoa. Tyttärelleen hän muistuttaa joka kerta tämän jäädessä yksin kotiin tai lähtiessä kaupungille: kenellekään et avaa etkä kenenkään kanssa antaudu keskustelemaan, mitä tahansa asiaa heillä onkin niin aina voi olla huijaus kyseessä, kukaan ei ole luottamuksen arvoinen.

Luottamus sukulaisiin heijastuu myös siinä tavassa, jolla appivanhemmat suhtautuvat Suomesta raahaamiimme vierailijoihin ja yövieraisiin. Jos kyseessä on verisukulainen, asiaa ei tarvitse edes selitellä (anopin sanoin: veljeni ovat hänen poikiaan, siskoni ovat hänen tyttäriään, ja italialaisen tavan mukaan serkutkin oikeastaan lasketaan sisaruksiksi. En ole maininnut anopilleni, että minulla on lähes 60 serkkua, joista vasta kaksi on ollut Roomassa kanssamme vierailulla. Ehkä jätänkin mainitsematta). Mutta kun mennään sukulaisuuden ulkopuolelle, kysellään heti vähän enemmän. Kuinka kauan olette tunteneet, mitä työtä he tekevät, miten läheisiä ystäviä olette. (Ikään kuin muka varta vasten pyytäisin mukaani matkalle henkilöitä, jotka eivät ole läheisiä ystäviäni. Lomailu minulle vieraiden tai etäisten ihmisten kanssa kun ei kuulu lempipuuhiini).

Tätä nykyä tosin kyselyt jäävät vähemmälle, sillä appivanhemmille pääasia taitaa olla, että lapsenlapsi tulee vierailulle - vaikka sen hintana olisi sitten äidin mukana saapuva suomalainen sukulais- ja ystäväinvaasio vähemmälläkin varmuudella vieraiden luotettavuudesta.

Toinen alun kirjoituksessa mainittu seikka, joka herätti vastamielipiteen, oli viittaus suomalaisiin maailman pahimpina lapsien vapauden rajoittajina ja sääntelijöinä. Voi olla, että laki- ja pykälätasolla sääntöjä Suomessa piisaa (en niistä ole niin tietoinen), mutta käytännössä suomalaiset lapset ovat vapaita kuin taivaan linnut verrattuna italialaisiin lapsukaisiin. Eihän lasta voi päästää kunnolla edes nurmikolla juoksemaan, sillä hänhän voi kompastua multakokkareeseen ja sitäpaitsi likaa kenkänsä. Olen seurannut roomalaisessa leikkipuistossa ihan vierestä kerran tällaista episodia. Äiti juoksi noin nelivuotiaan poikansa perässä pitkin ruohokenttää ja yritti saada tätä kiinni: kultapieni, ei saa juosta, sinähän voit kaatua ja katso nyt kenkiäsi miltä ne näyttävät. Välillä hän sai pojan kiinni, mutta seuraavassa hetkessä lapsi karkasi taas, ja jälleen sama perässäjuoksu. 

Jos lapsi hyppää narua, juoksee asfaltoidulla pihalla, kiipeää pihapuuhun tai tekee jotakin muuta kävelyä vauhdikkaampaa, täytyy äidin ja nonnan olla ihan vieressä varmistamassa, ettei mitään satu. Erityisen vaarallista on juokseminen. Siitä varoittelevat alati omaakin tytärtäni niin mieheni kuin appivanhempani. Ihme, että tyttö yhä uskaltaa juosta - onneksi äiti on rohkaissut kaksin verroin. En ole ennen artikkelin lukemista ollut tietoinen, että suomalaisten päiväkotien pihalla olisi samanlaista juoksupelkoa juoksemisen kieltävien kylttien muodossa, mutta kyllä se pelko taitaa sinne päiväkotien pihaan jäädä. En tiedä ketään normaalia suomalaista vanhempaa, joka kieltäisi lasta juoksemasta tai jarruttelisi häntä järjestelmällisesti juoksussaan.

Italialainen varovaisuus on kyllä tarttunut minuunkin. Pelkään kuollakseni kun lapseni hyppii trampoliinilla ja huolestun joka kerta, kun hän lähtee pikku pyörällään pihasta tekemään lenkin pihatielle. Ei ole helppoa luottaa siihenkään, että rokotusohjelma on varmasti turvallinen tai että ostamani ruoka todella sisältää sen mitä luvataan. Kuten HS:n kirjoituksessa kuvaillaan, minäkin siis teen juuri sitä eli mietin riskejä ja niihin valmistautumista kaiken aikaa. Siinä mielessä vastaan jutun kuvausta suomalaisesta luottamusvajaana pelkääjäyksilönä. Mutta ei se mikään suomalainen erityisominaisuus ole.

Italiassa ruokaostoksilla luotetaan vielä vähemmän, ja varsinkaan auktoriteetteihin (paitsi perhelääkäriin) ei uskalleta luottaa, olipa sitten kyse rokotuksista, politiikasta tai autokaupoista. Suuri ero saattaa löytyä siitä tavasta, jolla suomalaiset ja italialaiset suhtautuvat luottamuksen puutteeseen. Suomalaiset menevät paniikkiin ja alkavat suunnitella sääntöjä, lakeja ja pykäliä, italialaiset tyytyvät epäluottamuksen ilmapiiriin ja vetäytyvät yhä tiukemin oman sukulais-ja tuttavaverkostonsa piiriin. Kun et voi luottaa, käänny sukulaisen puoleen, osta pihvisi vain luottolihakauppiaalta (Lue lisää italialaisesta luottokauppias-ostoskäyttäytymisestä täältä. ja kulje lapsesi perässä kaikkialle minne hän meneekin.

Kommentit

  1. Hyvä kirjoitus taas kerran! =) itse olen ollut vieraana sekä italiassa (ehkä muistatkin) että mexicossa ystävän kanssa ystäväperheen luona. olen myös ottanut ystävän mukaan israeliin oman tuttuni kotiin kylään viikoksi. Nuo ovat hyviä ystävyyden koetinkiviä. Kun olin itse nuorena tyttönä italiassa käymässä, huomasin heti että siellä mennään heidän (JA SINUN) sääntöjen mukaan. Jos olisin ollut sillä reissulla oma itseni (aikataulujeni ja luonteenpirteineni) luulen että sinä ja minä emme olisi enää ystäviä. Ihmisten, jotka otetaan mukaan tuollaisille reissuille täytyy muistaa käytöstavat, ja varautua siihen että jos perheellä tai yhteyshenkilöllä menee hermo, niin sitte voi joutua etsimään paikallisen hotellin.. suomessa voi sitten taas olla enempi oma itsensä koska molemmat voivat konfliktin sattuessa mennä omiin kotiinsa murjottamaan! Olen kiitollinen vieläkin että uskalsit pyytää minut yli 10v sitten Roomaan mukaasi. Toivottavasti kaikki vierailijat ymmärtäisivät miten mahtavia ja ainutlaatuisia mahdollisuuksia tuollaiset jutut on! =D

    VastaaPoista
  2. Muistan toki Rooman (ja Italian) -reissumme! Jälkikäteen olen itsekin ajatellut, että se meni yllättävän hyvin ottanen huomioon, että tosiaan niin kuin kirjoitit, siellä mentiin pitkälti heidän ja minun sääntöjen ja aikataulujen mukaan... Osoitit hienoa venysmiskykyä ja tilannetajua tietyissä tilanteissa, kuten esim. anopin "take a shower" -hössötyksen kanssa! =)
    Sinut muuten vieläkin muistetaan Roomassa ja perheessä, hyvässä mielessä toki. Kysellään, että mitä sulle kuuluu ja missä päin maailmaa menet. Heille on jäänyt mieleen, että olemme hyviä ystäviä ja että olet mulle tärkeä ja läheinen, ja hyvät ystävät kai melkein jo kuuluvat perheeseen tai ainakin "luottorinkiin". =)

    VastaaPoista
  3. Ja piti vielä sanoa, että kiitos erittäin hyvästä kommentista! =)

    VastaaPoista
  4. Joskus on vaa pakko piilottaa omat rutiinit ja mielipiteet ja arvostaa sen hetken "tuntemattomien" vieraanvaraisuutta, sekä elää maassa maan tavalla! Lähetä heille paljon terveisiä ensi kerralla kun olet heihin yhteydessä <3

    VastaaPoista
  5. Juuri näin! Lupaan kertoa terveiset perille!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Vastasyntyneestä kiukuttelijaksi - "kiukuttelu" on tärkeä etappi lapsen kehityksessä

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia

Häviäjät nukkuvat, menestyjät heräävät kello 4.30?