Oikutteleva rakkaus koetuksella

Pizza biancaa, Italian aamiaista kotikeittiössä!

Se savuavia halkoja hankeen heittelemään päätyy, ken täydellisen pizzan perään liian aikaisin nuolaisee. Kansanviisauksia huonosti mukaillen näissä tunnelmissa sujuu laskiaissunnuntai-iltapäivä. Tällä hetkellä savuaa jokin muukin kuin kituliaasti palava koivunhalko!

Juuri kun kulhossa odotti ideaalisti 36 tuntia kohonnut taikina, ammattilaiskokin vinkit pizzanvalmistuksesta oli otettu kokeiluun ja vatsassakin alkoi kurnia nälkä, sanoi leivinuuni yhteistyön kerrasta irti.

Polttopuiden piti olla huippulaatuista, rautakaupasta kalliilla hinnalla hankittua koivuklapia, netistä olin opiskellut sivulta jos toiselta, miten tulisija oikeaoppisesti sytytetään. Pellit olivat auki, liesituuletin sammutettu ja keittiön pikkuikkuna raollaan. Kaiken piti olla kunnossa ja valmiina ihanteelliselle ilmankierrolle ja hormin vedolle.

Ja mikä oli lopputulos:

Ensin lupaavasti syttyvää, sitten sammuvaa, kituliaasti palavaa tulta, jonka ruokkimiseksi mukaan heitetyt tuohenpalat, sanomalehtimytyt ja kanamunankennotkin suostuivat palamaan vain vaivoin. Puita tuli lähinnä vain nuolaisi, korkeintaan pesiytyi hetkeksi johonkin sopukkaan toivoa antaen rätisemään, mutta vain hiipuakseen heti kohta sammuksiin. 

Noin tunnin ajan jaksoin yrittää, asetella klapeja ilmavammin paikoilleen ja törkkiä ilmarakoihin jouhevasti sytykettä, availla ikkunoita (jälleen kerran) sisälle puskevan savun takia ja raapia tulitikkuja aina vain uudestaan sammuvan tulen henkiin herättelemiseksi.

Hormi tuntui vetävän, sillä paperin palaessa humina vain kävi, kun lieskat ja savu imeytyivät vauhdilla ylöspäin. Mutta tuli vain ei ottanut syttyäkseen. Savua ei onneksi sisään kauheasti kantautunut, mutta enemmän alkoi pelottaa epätäydellisesti palavan puun tuottamat savukaasut, eikä vähiten häkä.

Onneksi mies ja lapsi olivat pulkkamäessä sillä aikaa kun minä taistelin tulen kanssa (sen sijaan että olisin rentoutunut teekupin ja tuoreen Luontaisterveys-lehden parissa rätisevän tulen ääressä, kuten olin etukäteen kuvitellut), eikä heidän tarvinnut kärsiä pahimmista hajuhaitoista. Toivottavasti itse en saanut jonkinasteista savumyrkytystä, ainakin luulosairaalle ominaisesti kuvittelen kaikenlaista huimausta ja outoa oloa.

Lopulta ei auttanut muu kuin kantaa savuavat, pinnalta palaneet halot ulos hankeen ja aistia erittäin vahvaa dèjà vu -tunnetta. Kuherruskuukauteni leivinuunin kanssa näyttää tulleen päätökseensä, ja katselen keittiön nurkassa nököttävää kapistusta vähintäänkin vihaisena. Miksi se teki lakon, siihen ei ymmärrykseni riitä vastaamaan.

Vaihtoehto a on se, että plussakeleillä leivinuunin lämmittäminen on vaikeampaa kuin pakkasella, kuten olen jostakin lukenut. Onpa vaan hyvin huomattava ero, suorastaan mahdoton! Vaihtoehto b liittyy polttopuihin. Ehkä ne eivät sittenkään olleet niin ensiluokkaisia, vaikka kaupasta olivatkin peräisin. Ainakin olin kuulevinani niiden palaessa kostealle puulle tyypillistä ininää. Kummallista, että kaupassa voidaan myydä märkää puuta polttopuina, ja toisaalta kyllä ne ihan kivasti kalahtivat yhteen lyötäessä, eikä mikään antanut olettaa niiden olevan sisältä kosteita.

Koti on taas tuuletuksen jäljiltä kylmä, ja keittiön sydän niin ikään. Masentaanhan tämä. Ehdin jo niin iloita leivinuunin kodikkuudesta ja siellä valmistuvista täydellisistä pizzoista. Mitenhän suhteeni uuniin kestää tämän kolauksen? Ainakin aion vielä kerran kokeilla, toisilla polttopuilla ja mieluiten pakkassäällä. Mutta jos tämä rakkaussuhde näin oikuttelevana jatkuu, niin kauan en jaksa lämmittelemistä jatkaa, se on varmaa.

Onneksi on sähköuuni. Siinä mieheni pääsee paistamaan 36 tuntia kohonneen pizzataikinan, ja lopputulos on varmasti syötävän hyvää. Ainakin eiliset, 10 tuntia kohonneet testipizzat olivat erittäin herkullisia. Aamiaiseksi oli jopa aitoa pizza biancaa, valkoista pizzaa eli Italian aamiaistemme vakiotavaraa (yhdessä veriappelsiinimehun ja raejuuston, fiocchi di latte kanssa). Kyseessä on oikeastaan pelkkä paistettu pizzapohja, jossa on loraus oliiviöljyä, suolaa ja joskus rosmariinia pinnalla. Focaccia on hieman pizza biancan tapaista, mutta edellisen pohja on yleensä ohuempi ja rapeampi kuin jälkimmäisessä. Eilinen aamupala pizza biancamme muistuttikin ehkä enemmän focacciaa, mutta hyvää se oli joka tapauksessa.

Lounaaksi oli eilen ja tänään pizza margheritaa, tässä hieman runsaammalla mozzarellamäärällä: 

 Samaa laatua on kohta tiedossa päivälliseksi, mutta sittenkin tylsästi sähköuunissa. Juuri uunista tullut pizza näyttää tältä, ja mozzarellamääräkin on lähempänä omaa makuani eli maltillisempi:

 Tänäkin viikonloppuna olen siis päässyt koemaistelemaan pizzoja ihan riittävästi, ja mikäs siinä. Ainoa varjopuoli on kaikkien aikojen hiilariähky, jossa osansa on myös laskiaispullaherkuttelulla ja lohkoperunoiden syönnillä. Mies lupaili, ettei tämän jälkeen pariin viikkoon tee pizzaa nyt kun leivinuunikin taas oikuttelee, mutta katsotaan miten asiat etenevät ja jos jostakin vaikka löytyisi parempia polttopuita.

Leivinuuni, älä luulekaan että vielä olen antanut periksi. Kun kerran rakastun, tunne ei ihan hevillä hiivu.