Gourmet-makkaraa, hiihtohuumaa ja erään epäonnisen jäihin pudonnut kenkä
Makkara maistuu hiihtäjälle. |
Silti kun jäällä kävelee, tuntuu ettei ainakaan liian moni talvista liikkuma-alueen laajennusta hyväkseen käytä. Harvoissa paikoissa tuntee sellaista tilan, avaruuden ja ihanan yksinäisyyden tunnetta kuin järven tai meren jäällä. Jos muita ihmisiä näkyy, he erottuvat pieninä hahmoina jossakin kaukana valkoisuudessa, tai korkeintaan heitä suihkii harvakseltaan vastaan hiihtoladulla.
Sellaiseen valkoiseen autiuteen pitäisi viedä jokainen talvea ihmettelemään tullut turisti. Ainakin monet italialaiset ovat olleet jäämaailmasta aivan innoissaan, kun heitä on sinne vienyt. Useimpia on tosin joutunut ensin hyvän aikaa houkuttelemaan, ennen kuin jalka on jäälle astunut. Syy on selvä:
Arveluttaa, kestääkö jää. Voiko tosiaan olla mahdollista, että vesi on jäätynyt niin vahvaksi jääksi, että se kantaa aikuisen ihmisen painon? Mitä jos johonkin on jäänyt railoja tai avantoja? On pitänyt selittää, että jäällä ajelevat moottorikelkat ja autotkin, joten eiköhän se kanna alle satakiloisen ihmisenkin.
Kun oma mieheni aikoinaan lähti kanssani ensimmäistä kertaa Helsingin edustalle Seurasaaren liepeille jääkävelylle, houkuttelua sai tehdä tavallistakin kauemmin. Oli sydäntalvi ja jää paksuimmillaan, mutta mieheni ei saanut päästään aiemmin talvella lukemaansa pikku-uutista jäihin hukkuneesta pilkkijästä. Muutenkin ajatus jalkojen ja jään alla vellovasta vesimassasta ei miellyttänyt, olkoonkin että jää oli yli puoli metriä paksua, kuten hänelle vakuuttelin. Olen varma että kuitenkin putoan jäihin, hän toisteli, ja minua tietysti kovasti huvitti.
Viimein hän otti ensimmäiset tunnustelevat askeleet jäällä, eikä jää ritissyt, paukkunut tai osoittanut muitakaan murtumisen merkkejä. Siitä rohkaistuneena uskalsimme loitota pari metriä rannasta, mutta mies katsoi parhaaksi pysytellä vielä ainakin rantakivien tuntumassa.
Se osoittautui virheeksi, josta minäkään en osannut etukäteen varoitella. Siinä hän jonkin aikaa ehti rantakivien lomassa pomppia, ennen kuin kuului pahaenteinen rasahdus, ritinä ja lumpsahdus, ja jalka oli uponnut nilkkaa myöten veteen.
Säikähdyksestä vitivalkoisena mieheni rämpi sohjosta vankalle jäälle. Minä en voinut muuta kun nauraa, vaikka tietysti toisen kastunut kenkä ja pelästyminen aiheuttivat myötätuntoa. Minähän sanoin, ettei se kestä - kuittailuja jouduin kuulemaan vielä pitkään, vaikka yritin kovasti todistella, että oli vain omaa tyhmyyttä mennä änkeämään jalka aivan kiven viereen, jossa jää tosiaan oli hauraampaa ja ohuempaa.
Se jääkävely päättyi lyhyeen, mutta sen jälkeen olemme ulkoilleet usein meren tai järven jäällä, ilman putoamisia ja kuivin kengin. Tämän talven ensimmäinen jääulkoilu tapahtui viime viikonloppuna, eikä paikka olisi voinut olla siihen täydellisempi:
Viikonloppuvisiitti veljen perheen luona Muuramessa piti sisällään 25 kilometriä hiihtoa, tuntikaupalla raitista ulkoilmaa ja valkoista jäälaakeutta, makkaranpaistot nuotiolla ja rantasaunassa saunomisen lumihangessa pyörimisineen. Sisätiloissakin pääsi lähelle talviurheilutunnelmaa, sillä paitsi että ampumahiihdon MM-kisoja seurattiin herkeämättä, olohuoneen ikkunasta avautui tämä harvinaisen vaikuttava näkymä:
Laskettelukeskus takapihalla. |
Mielenrauhan saavuttaa tietysti vain siinä tapauksessa, että onnistuu siivoamaan taka-alalle mahdollisen pelon jäiden pettämisestä. Näin helmikuussa jään ollessa paksuimmillaan pelon pitäisi olla aiheeton, mutta jään suhteen on toki hyvä aina muistaa säilyttää tietty kunnioitus.
Sitä paitsi, jos pelottaa niin minkä sille mahtaa, vaikka tietäisi ettei huoleen ole aihetta. Miehelläni ainakin on säilynyt pala italialaista jääpelkoa takaraivossa sen verran, että hänen oli kuulemma jatkuvasti vähän tehtävä töitä pitääkseen loitolla ajatuksen jalkojen alla vellovasta vedestä. Erityisen tiukkaa teki nähdä, kun tytär liukui veljeni vetämänä pulkassa keskellä järvenselkää luisteluhiihtoradalla, kun me muut hiihdimme rannanmyötäistä perinteisen tyylin latua. Järki sanoi, ettei siellä niitä railoja ollut ja että vahvoja jääsenttejä oli kymmenittäin, mutta mutta...
Päämäärään eli nuotiopaikalle onneksi selvittiin ilman, että kukaan tai edes kenenkään kenkä putosi jäihin, aivan kuten kaiken järjen mukaan pitikin tapahtua. Nuotioretken tähtihetki oli tietenkin makkaranpaisto ja vaahtokarkkien grillaaminen. Aterian kruunasi lämmin kaakao, ja enimpiä kaloriähkyjä saattoi helpotella vaikka samoin tein heittämällä hiihtokierrosta nuotiosaaren ympäri - ja palata sitten grillaamaan vielä yhden makkaran tai muutaman vaahtokarkin.
Mistähän johtuu, että grillimakkara ei missään muualla maistu niin hyvältä kuin ulkoilmassa, ja ihan mieluiten talvipakkasessa reippaan urheilun jälkeen? Juhannusgrillailuissa tai ulkoilunuotioilla unohtuu tuossa tuokiossa se, että makkarassa saattaa olla lähes puolet vehnäjauhoa ja muuta täytettä, eikä se lihaosuuskaan usein ole sieltä parhaimmista ruhonosista peräisin vaan jostakin sieltä, mistä on parempi olla edes tietämättä.
Makkara on ulkoilmassa maailman parasta gourmet-ruokaa, piste. Sitä mieltä tuntui olevan erityisesti lihansyöjälapseni, joka ahmaisi suihinsa peräti kolme makkaraa yksi toisensa perään. Joka kerta, kun luulin saaneeni lapseni syötettyä ja pääseväni oman makkaran kimppuun, kuului jalkojen juuresta iloinen vielä makkaraa! -pyyntö, ja juuri huulille nostettu makkara olikin jälleen kuorittava hänelle. Mutta mitäpä ei äiti tekisi nälkäisen lapsensa eteen!
Helsingissä hiihtosäät onneksi jatkuvat, joten kausi pääsee jatkumaan kotipuolessakin. Eiväthän edes Paloheinän ladut vedä vertoja Päijänteen maisemille ja olosuhteille, mutta paremman puutteessa nekin toki käyvät. Oikeastaan tyydyn jopa lähimetsän purupolkuihin ja Mätäjoen varteen vedettyihin latuihin, pääasia että pääsee suksille.
Näinä kuukausina olen hyvin, hyvin onnellinen siitä, että olemme päätyneet asumaan Suomeen emmekä Rooman kymmenen plusasteen kalseaan välikausitalveen.
Kommentit
Lähetä kommentti