Linnan juhlia ja italialaista elämisen kepeyttä

Makeita manteleita itsenäisyyspäivän kahvipöydässä.
Itsenäisyyspäivän vieton huipentuma on käsillä ja kättelyvirta presidentinlinnaan parhaimmillaan. Istun sohvalla naposteluherkut hyvin käden ulottuvilla ja valmistaudun ihastumaan ja järkyttymään juhlakansan asuvalinnoista ja linnan salien loistosta ja ruuhkaisuudesta. Pakko mainostaa naposteluherkkujani, jotka tällä kertaa ovat ihan omaa luokkaansa: valkosipulisilpulla ja merisuolalla maustettuja manteleita, jotka löysin Ylioppilasaukion joulutorilta ja tajusin heti, että tässä se on, täydellinen ja terveellinen korvike sipseille! Näitä kun vielä oppisi tekemään itse, niin ei tarvitsisi maksaa 4 euroa 150 gramman pikkupaketista. Ostin myös pussillisen makeita hunajaisia manteleita, yhtä hyviä jouluherkkuja nekin.

Kanssani tv-ykkösen tälläkin hetkellä istuu varmasti jokunen muukin suomalainen, ajatus joka on jollain tapaa hyvin miellyttävä. Jokin meitä suomalaisia sentään vielä yhdistää  tv.n ääreen ja muutenkin aikana, jolloin ohjelma- ja kanavatarjonta huononee sitä mukaa kuin laajenee ja elämäntyylien kirjo kasvaa yhdessä arvomaailman pirstoutumisen kanssa.

Ja vaikka Linnan juhlia ei seuraisikaan, jokainen suomalainen takuuvarmasti tietää, että tänään vietetään itsenäisyyspäivää. Jos ei muuten, niin siksi että joulukuun kuudetta on taottu päähän koko peruskoulun ajan, eikä sitä hevin unohda. Useimmille itsenäisyyspäivä myös ihan oikeasti jotain merkitsee, muutakin kuin ylimääräistä vapaapäivää. Itsenäisyyttä arvostetaan, sotaveteraaneja kunnioitetaan ja Suomen lippu laitetaan tänään ruokapöytää koristamaan ihan tavallisissakin kodeissa.

Mutta kysypä keskivertoitalialaiselta, milloin vietetään italialaista itsenäisyyspäivän vastinetta, Festa della Liberazione eli fasismista vapautumisen päivää, tai Festa della Repubblicaa eli tasavallan perustamisen päivää, jota sitäkin voi pitää itsenäisyyspäivän veroisena kansallisena juhlapäivänä.

Joskus kesäkuussahan se taitaa olla, ja vapautumisen päivä siinä kevään korvalla, voi aika moni vastaus alkaa. Kun vähän aikaa mietitään, oikeat päivämäärät alkavat ehkä löytyä, mutta joskus voivat mennä juhlat keskenään sekaisin.

Toki useat myös muistavat juhlat oikein, mutta aika paljon kertoo se, että eivät itsestään selvästi ollenkaan kaikki. Oma mieheni on hyvä esimerkki italialaisesta, joka ei suoralta kädeltä koskaan muista, oliko se tasavallan perustamisen päivä toinen, kolmas vai neljäs kesäkuuta, ja vapautumisen päivän ajankohta on häneltä usein ihan kokonaan hukassa. Historiaa lukeneena minä muistan nuo päivät häntä paljon paremmin ja pidänkin hänet asiassa ajan tasalla: Festa della Liberazione on 25. huhtikuuta ja Festa della Repubblica 2. kesäkuuta.

Se on ainakin varmaa, että kyseiset juhlat ovat suurelle osalle italialaisia todellakin niitä pelkkiä vapaapäiviä, joiden merkitystä ei sen kummemmin pysähdytä pohtimaan. Mennyt on mennyttä -ajattelutapa tuntuu saavan italialaisten kohdalla eri tavalla konkreettista merkitystä kuin vaikkapa meidän suomalaisten. Varmasti moni pitää tasavallan valitsemista valtiomuodoksi ja fasismin aikakauden päättymistä hyvänä asiana, mutta ei pidä tarpeellisena sitä sen ihmeemmin jäädä juhlimaan. Valtiollisia juhlallisuuksia toki molempiin päiviin liittyy ja aiheeseen liittyvää televisio-ohjelmaa, mutta Linnan juhlien kaltaista koko kansan yhdistävää spektaakkelia ei päästä edes lähelle.

Historia ei tunnu italialaisille pitävän sisällään lainkaan niin suuria traumoja tai tabuja kuin suomalaisille. Meillä on talvi- ja jatkosotamme itsetuntoa kohottamassa ja toisaalta kansallisia traumoja aiheuttamassa, mutta italialaiset lähinnä naureskelevat oman armeijansa edesottamuksille toisen maailmansodan aikana, tarkoitan tässä siis italialaisten joukkojen tunnettua mainetta mielummin Kreikan saarilla hyvää ruokaa nauttivina ja paikallisten kanssa ystävystyvinä sotilaina kuin käskyttävinä miehittäjinä, eivätkä ne Italian taistelutkaan aina niin menestyksekkäitä olleet liittolais-Saksan harmistukseksi. Olla kuin Italian armeija toisessa maailmansodassa -sanontaa käytetään vielä nykyäänkin, kun joku on vähän saamaton eikä täytä annettuja tehtäviä laiskuuden tai muun epätäsmällisyyden takia. Mikähän olisi suomalaisen kansallisen itsetunnon tila tänä päivänä, jos omat sotilaamme olisivat käyttäytyneet samalla tavoin? Itsenäisyyttä emme olisi koskaan onnistuneet säilyttämään, se on selvää, emmekä takuulla muutenkaan pystyisi suhtautumaan asiaan italialaisella huumorilla.

Toinen mielenkiintoinen piirre nyky-Italian suhtautumisessa menneisyyteensä on se, että nykypolitiikassa häärää kaikessa rauhassa mukana Benito Mussolinin sukulaistytär. Muutenkaan ei ole lainkaan vaikeaa löytää Italiasta ihmisiä, joiden mielestä Mussolini oli hyvä mies, joka sai paljon tärkeää aikaan. Mieheni mummo oli yksi heistä, ja itsekin monta kertaa sain äimistyneenä kuunnella, kuinka hän suitsutti pystyvää ja karismaattista Mussolinia.

Suomalaisille pohjaton häpeänaihe on, että toisen maailmansodan kanssa veljeilimme natsi-Saksan kanssa. Syytä sitä on hävetäkin, vaikka historian tapahtumat eivät aina niin yksiselitteisiä olekaan, kuin miltä näyttää. Italialaisia sen sijaan ei lainkaan niin paljon tunnu hävettävän, ainakin jos ajattelee Mussoliniin suhtautumista, vaikka heidän veljeilynsä meni hyvin paljon pidemmälle ja sai paljon vakavampia seurauksia: juutalaisluovutuksissa puhuttiin tuhansista ihmisistä ja pahimmillaan Italiassa noudatettiin syrjintälakeja samalla käsittämättömällä innolla kuin Saksassakin. Tosin italialaisten puolustukseksi on sanottava, että myös vastarintaliike oli maassa harvinaisen aktiivista.

Mennyt on mennyttä, eikä sitä voi muuttaa vaan pelkästään ottaa opiksi. Sehän ei ole mitenkään hassumpi tapa suhtautua asioihin, kuten ei sekään, että oman kansakunnan mahdollisiin menneisyyden virheisiin voi suhtautua myös kevyesti. Historia on tärkeää ja siihen liittyvät sankaritarinat, mutta loppujen lopuksi sen mikä on oikeasti tärkeää eli hyvän nykymaailman luomme me juuri nyt ja joka hetki.

Italialainen elämisen kepeys, sitä me suomalaisetkin ehkä välillä kaipaamme. Linnan juhlissa kepeää tunnelmaa ainakin voi löytää, eikä tällä kertaa rumia juhlapukujakaan ole tarvinnut pahemmin kauhistella. Olemmekohan me suomalaiset pikku hiljaa tulossa tyylitajuisemmiksi, vai vain armollisemmiksi oman kansamme vaatetyyliä kohtaan huomaamalla, että kansakunnon itsetunto ei ole kansalaisten pukeutumisesta(kaan) kiinni. 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi koronavirus ei ole vain mikä tahansa influenssa, vanhusten tauti tai Italian vaiva, vaan vaarallinen kaikille meille

Ensin "Mitä korona tähän nyt liittyy vaikka lapsesi onkin vaikea hengittää?", sitten "Kerro kaikki hengitystieoireistasi vaikka soitatkin selkäsärkyasioissa" - Suomen terveydenhuollon täyskäännös koronaan suhtautumiseen vain 2 viikossa

Meillä sairastetaan ehkä koronaa, ja pelottaa että lapsellamme raju tautimuoto. Olisi sata muutakin huolta ja kysymystä, mutta mistä saamme tietoa ja apua?

Minulla voi olla korona, mutta en pääse testiin ellen mene sairaalakuntoon - Toimikaa ajoissa, kuuluvat epätoivoiset varoitukset Italiasta

Tällaista on arki karanteeni-Italiassa - tyhjät kadut, autiot piazzat, taskussa kulkuluvat. Tämä voi olla edessä Suomessakin, mutta se on parempi kuin olla tekemättä tarpeeksi