Friteerattua uutta vuotta ja paljon linssejä!

Rasvaista ja rapeaa uudenvuodenruokaa.
Mitä teet vuoden viimeisenä, sitä teet koko vuoden. Näin tavataan sanoa Italiassa, mutta toivoa täytyy, että sanonta ei pidä paikkaansa. Muuten menisi ensi vuosi aika monelta laseja kilistellessä, ja tuskinpa kovin moni tänään muitakaan terveellisen elämän periaatteita noudattaa.

Jos vuoden viimeisen päivän meno jatkuisi oikeasti koko vuoden, oma tuleva vuoteni näyttäisi perin lohduttomalta. Lapsi potee 40 asteen kuumetta ja kumeaa räkäyskää, mies parantelee kipeää kurkkuaan ja oma olo on pysynyt kohtuullisena vain C-vitamiinisinkkikuurilla ja echinaforsetippojen liikakäytöllä. Vesisateiseen lumisohjoon ei tee mieli lähteä reippailemaan, vaan päivän urheilut on kuitattu lyhyellä koirienpissatuslenkillä.

Ja mitä vuoden viimeisen päivän ruokavalioon tulee, niin sitä en missään nimessä haluaisi koko tulevan vuoden kiusaksi. Edessä on nimittäin uudenvuoden rasvapläjäysillallinen eli il cenone. Vaikka vietämmekin uutta vuotta tällä kertaa hissukseen kotona Suomessa ja vältymme siten pahimmilta syömingeiltä, tiedossa on silti melkoinen ruuansulatusurakka:

Italialaiseen tapaan uuden vuoden pöytään kuuluu yhtä jos toista friteerattua ruokaa, kuten mustekalarenkaita ja ranskanperunoita. Jos olisimme Italiassa ja isommalla porukalla koolla, tarjolla olisi taatusti ainakin myös friteerattuja kurpitsankukkia (fiori di zucca), mozzarellapalleroja, parsakaaleja ja perunaputkiloita (crocchette). Sekä varmaan myös niin ikään öljyssä paistettuja risottopalloja (supplì). 

Syömistä ja sulattamista riittää myös perinteisessä italialaisessa uudenvuodenruuassa, cotechino con le lenticchie eli sianlihaa linssien kera. Liha on peräisin possun vähemmän paremmista osista kuten sorkista ja sen sellaisista, ja se on todella rasvaista tavaraa. Yhdessä linssimuhennoksen kanssa yhdistelmä on lähes tyrmäävä, etenkin kun ruokalaji syödään secondo piattona eli sitä on edeltänyt edellä mainittu friteerattujen ruokien alkupalapöytä ja pari kolme laatua pastaa, uuden vuoden juhla kun on kyseessä.

Omassa kodissa uudenvuodenvietossa on se onni, että cotechinon voi reilusti jättää pois ja keittää pelkkiä linssejä vaikkapa lihapullien seuraksi. Linsseissähän se sitäpaitsi piilee, seuraavan vuoden rikkaus nimittäin. Linssit ovat valikoituneet Italiassa uudenvuodenruuaksi niiden kolikkoja muistuttavan ulkonäön takia ja uskomus on, että mitä enemmän linssejä uudenvuodenpöydässä (ja mahassa), sitä parempi taloudellinen menestys tulevana vuonna.

Linssipata porisee. Valmistus on helppoa: 2 sellerinvartta ja 1 sipuli pilkotaan ja kuullotetaan voissa ja oliiviöljyssä. Linssit lisätään, samoin kuuma vesi (halutessa myös 1 rkl vahvaa tomaattipyreetä ja hiukan bancettaa eli italialaista pekonia) ja annetaan kiehua hiljaisella lämmöllä kannen alla, kunnes ovat kypsiä. Jos linssejä liottaa pari tuntia etukäteen, keittoaika lyhenee.

Tässä varmaan löytyy selitys omalle alati huteralle taloudelliselle tilanteelleni, sillä en ole ikinä kyennyt syömään muuta kuin pelkästään pari hassua linssiä siinä vaiheessa uudenvuodenillallista, kun rahantulonennustajaruoka on kannettu pöytään. Vaikea kuvitella, että kukaan tosissaan niitä pystyy suuria määriä syömäänkään kaiken sen paistinrasva- ja pastamäärän jälkeen. Siinäpä uskomuksen juju ehkä piileekin: rikkautta ei helpolla saa eikä sitä kaikille noin vain suoda.

Mieluummin tosin pysyn hieman köyhempänä mutta vältyn vakavalta ylensyönniltä, joka ei muuten ole mikään leikin asia ollenkaan, jos tarpeeksi pahoja mittasuhteita saa: erään uudenvuodenjuhlan jälkeen mietin ihan tosissani, joudunko toimittamaan mieheni sairaalahoitoon. Vietimme vuoden vaihdetta mieheni sukulaisissa Rooman lähellä Velletrissä, ja vaikka tiesimme, että tädin luona syöminen oli aina ähkyn paikka aivan tavallisenakin sunnuntaina, olimme silti ottaneet riskin. Kyseessä on peri-italialainen maaseudun mamma, joka kasvattaa vihannekset, yrtit ja hedelmät pihallaan, tekee niin pastat kuin kastikkeet alusta loppuun asti itse eikä ole taatusti edes kuullut sellaisia sanoja kuin lihaliemikuutio, valmisruoka tai säilykeliha. Toisin sanoen hänen valmistamansa ruoka on taivaallisen hyvää.

Täti nauttii sitä enemmän, mitä enemmän vieraat syövät, ja hänen pöydässään toistuu pastalautasten kanssa sama ilmiö kuin viinilasien kohdalla hienoissa ravintoloissa: ne täyttyvät kuin vaivihkaa itsestään sitä mukaa kun alkavat tyhjetä. Ellei jatkuvasti ole varuillaan sanomassa basta grazie, huomaa tagliatellekasan palautuneen alkuperäisiin mittoihinsa juuri, kun kovalla työllä  sai sitä hiukan pienennettyä. Pahinta on, että pasta on niin hyvää, että alussa tuntuukin siltä, että sitä voisi syödä vaikka kuinka paljon. Ongelmat seuraavat siinä vaiheessa kun muistaa, että tämä olikin  vasta alkua - ja tämä on se ansa, johon ruokaa rakastava mieheni aina lankeaa, niin myös tuona kohtalokkaana uutenavuotena.

Hän tyhjenteli innoissaan pastalautasen toisensa perään, eikä tarvitse mainitakaan, että sitä ennen olivat alkupalat tehneet kauppaansa samalla ruokahalulla. Sitä seurasi vielä jokin kalalaji, sekä tietysti sianlihaa ja linssejä, ja tuona alkavana vuonna miehelleni tuli taloudellisesti aika mahtava vuosi.

Jälkiruokapöydästä noustessaan hän oli kasvoiltaan aivan harmaa, hiki vain tippui otsalta. Vatsaansa pidellen hän mutisi tainneensa syödä hiukan liikaa ja vetäytyi melko pian makuuhuoneen puolelle. Kovastihan siinä huolestuttiin ja kukin antoi oman neuvonsa olon helpottamiseksi: pystyasennossa oloa, reipasta kävelyä, vatsan hieromista ja veden nauttimista. Toipa joku vielä ananastakin ruuansulatusta helpottamaan, mutta hedelmän nähdessään miehen kasvot vasta harmaaksi muuttuivatkin. Joku pelotteli kuulleensa ylensyönnin aiheuttamista äkkikuolemista, ja setä alkoi sättiä tätiä hengenvaarallisesta ruuan tuputtamisesta, mutta täti puolustautui ponnekkaasti ja syytti kaikesta liiallista spumanten juontia.

Siinä se uudenvuoden yö sitten menikin, hitaasti kävellessä ja mahaa pidellessä. Onneksi aika teki tehtävänsä ja niin friteerausrasvat kuin linssitkin loppuviimein paloivat energiaksi - ja jokunen kalori aivan varmasti löysi tiensä myös varastoituneiksi rasvasoluiksi vyötärölle.

Muutama vuosi sitten myös siskoni perheineen pääsi todistamaan italialaista uudenvuodensyöpöttelyä Roomassa. Silloin seitsenvuotias siskontyttöni muistaa kuulemma yhä kirkkaasti, kuinka appiukkoni oli tullut tarjomaan jälkiruuaksi banaania, ettei tytöille vain olisi jäänyt nälkä. Banaanit jäivät syömättä.

Pöytä oli jatkettu jatkumaan olohuoneen päästä päähän ja ympärille oli kokoontunut setää, tätiä ja serkkua, kuten uudenvuodenaattona tapana on. Tällä kertaa ylensyönnin uhriksi valikoitui serkkuparka, joka makasi vierashuoneen sängyllä jo reilusti ennen puoltayötä, ja lopulta ilotulitus, shamppanjapullon avaaminen ja uudenvuodentoivotukset menivät häneltä kaikki ohi. Liiallisesta syömisestäkin voi siis sammua, se on nyt nähty.

Raketit alkavat paukkua ulkona, ja on aika siirtyä keittiön puolelle linssien keittoon. Olisikohan tässä tilaisuuteni rikastumiseen? Rauhallinen kotiuusivuosi takaa sen, että liikoja alkupaloja ja pastalautasia ei eteen kanneta, joten linsseillekin saattaa jäädä kohtuullisesti tilaa. Tai ehkä aloitankin illalliseni linssimuhennolla, ja sen jälkeen syön muuta jos napa vielä vetää. Mahtaisiko toimia? Toisaalta, riskinä on sekin että löydän itseni linssilautasen äärestä koko seuraavan vuoden...

Hyvää uutta vuotta ja paljon linssejä! Buon Anno Nuovo e tante lenticchie!



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Helsinki-Rooma, 4. matkapäivä: Italian aurinko ja uusi koronatodellisuus

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Kesäilta Haltialan auringonkukkapelloilla. Niin kauan kuin on auringonkukkia, on myös toivoa.