Miten päästä kirjoitusjumista? Näin minä sen tein ja miksi tiedän, että NYT syntyy romaani

Kirjapino: näitä luen juuri nyt.

Kirjoittaa kirja ja kuolla. Se on ollut mottoni jo kauan, ja kaikessa mahtipontisuudessaan ja dramaattisuudessaan se kuvaa hyvin sitä kiihkeyttä ja toisaalta ponnistelun tuskaa, jolla olen unelmaani omasta kirjasta vuosikaudet hellinyt ja koettanut toteuttaa. 

Viime uutenavuotena tein jopa "virallisen" lupauksen, että tänä vuonna sen on tapahduttava: käsikirjoitus, hyvä ja kokonaisuudeltaan saumaton, on saatava aikaiseksi. Luomisen tuska on käynyt liian suureksi ja pakottavaksi ja toisaalta ymmärrys elämän lyhyydestä saavuttanut tietoisuuden. Vuosi toisensa jälkeen kulunut ja aina vain olen kirjoittanut, mutta ilman kirkasta johtotähteä tai tajunnanräjäyttävää ideaa, vailla tarinaa jossa on alku, keskikohta ja loppu ja uskottava kokonaisuus ja etenkin kaikkia näitä yhdessä. 

Usein kirjoittaminen on myös ollut takkuista ja vaikeaa. Siinä on ollut epätoivoinen sävy, ja usko omiin kykyihin on usein koetuksella: mitä jos en osaakaan kirjoittaa, kuvittelen vain,  eihän mikään ole säälittävämpää kuin ihminen joka luulee osaavansa kirjoittaa mutta todellisuudessa hänen tekstinsä on niin huonoa ettei sitä kukaan jaksa lukea. 

Näiden epätoivon hetkien aikana palaan yhä uudelleen Sara Ehnholm Hielmin upeaan lauseeseen (Ja sydän oli minun. Lukea, kirjoittaa, kaivata ja elää. Esseitä (Teos & Förlaget 2018)):

Kaikki heidän [kirjoittamisesta haaveilevien naisten] ympärillä sanovat: sammuta liekkisi heti, olet hullu, tulitikuilla ei saa leikkiä. Sinusta ei irtoa mitään. Sinulla ei ole mitään annettavaa. Kukaan ei tarvitse sinun tultasi. 

Olenko minä hullu joka leikkii tulitikuilla ja yrittää tehdä tulta, jota kukaan ei tarvitse eikä halua? Sitä kysyn itseltäni yhä uudelleen. Ja sitten kuitenkin aina palaan kirjoittamisen pariin.

Pian uudenvuodenlupauksen tehtyäni kirjoittaminen alkoi kuitenkin takkuilla toden teolla. Olin asettanut itselleni tavoitteeksi tuottaa vähintään kaksi liuskaa tekstiä joka päivä, mutta pian huomasin etten saanut aikaiseksi liuskaakaan. En edes yhtä vaivaista lausetta. Kävi kuten aina käy, kun jostakin tekemisestä tulee tavoitteisiin tai sivumääriin sidottua: menen lukkoon.  Tietokone ja siinä auki oleva kirjoitusohjelma alkoi kammottaa minua enemmän kuin mikään, ja aloin pitää parempana mitä tahansa muuta tekemistä kuin kirjan kirjoittamista. Kun omaa aikaa olisi ollut, vessan pesukin meni edelle.

Kuvia kävelyiltäni.

Oli siinä se hyvä puoli, että sain siivottua kotona yhden jos toisen sotkupesäkkeen. Lasten leikkihuoneen ainaiskaaos, kaikkialla vallitseva kirjakaaos ja pyykkihuoneen ikuinen sotku ovat nyt mennyttä aikaa (ainakin hetken verran). 

Mutta yhtään riviä romaania en viikkokausiin kirjoittanut. 

Sitten aloin kävellä. Olen kävellyt toki aina, mutta viime kuukausina siihen on tullut omituinen ja surullinen tauko. Koiramme Nera täyttää pian kuusitoista vuotta ja jo ennen joulua aloin huomata, ettei se jaksa kävellä enää tavanomaisia tunnin, parin lenkkejään. 

Alkuvuoden olen tehnyt mielessäni valmistavaa luopumistyötä. Kohta meillä ei ole enää koiraa, eikä minulla enää nytkään ole aina innokasta kaveria pitkille kävelylenkeille. Jonkin aikaa olin paitsi kirjoittamis-, myös kävelylukossa: en osannut mennä kävelylle ilman koiraa.

Ensimmäinen kävelylenkille lähtö yksin, ilman lapsia, miestä tai koiraa, oli vaikea ja kankea kuin raaja olisi puuttunut. Olenko minä tosissani lähdössä kävelemään ihan yksin vain, ilman määränpäätä tai tarkoitusta? Miten sellaisia kävelylenkkejä kävellään? 

Lähdin kotipihasta haparoiden, kuin olisin tuntemattomaan maahan astunut. Minne päin risteyksestä kääntyisin, nyt kun ei ollut koiran nenää kiinnostavia hajuja seuraamassa? 

Jonnekin jalat veivät, ja mietin olisiko pitänyt ottaa joku kassi mukaan jotta olisi ollut tunne johonkin menossa olemisesta. 

Minun ei tarvinnut nyt pysähdellä koiran haistelujen tai tarpeiden teon takia, mutta en osannut olla siitä iloinen. Ilon tilalla on yli tyhjä, haikea tunne siitä että jokin elämänvaihe, Neran ja muiden koirieni elämän mittainen, on tulossa päätökseensä. 

Kotiin palatessa oli hiki ja typerä olo: jo oli typerä olo kävellä muuten vain, mutta kävelinhän kumminkin. 


Seuraavana päivänä lähdin uudestaan. Kai tähän tottuu. En ole ainoa ihminen maailmassa, joka kävelee yksin, joku on ehkä melkein aina kävellyt ja moni joutunut siihen tottumaan, kun kävelykaveri viereltä on otettu pois. 

Nyt olen jo pari kuukautta kävellyt säännöllisesti joka päivä, tunnin, puolitoista tai kaksi tuntia, miten milloinkin. Toisinaan on joku lapsista tai kaikki kolme mukana, joskus olemme koko perheellä. Ja melkein aina sen lisäksi teen vielä oman kävelylenkin, ja tietenkin ne lyhyet hitaat lenkit koiravanhuksen kanssa. 

Eräällä helmikuisella kävelyllä tapahtui jotain ihmeellistä. Se ei ollut täysin odottamatonta, sillä usein ennenkin juoksulenkeillä ovat syntyneet parhaimmat kirjoitusideat työhön tai kirjoitusharrastukseen liittyen. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun se tapahtui kävellessä. 

Eikä mikään ihan pikku idea!  Se syttyi mielessäni aivan yhtäkkiä ja varoittamatta, humahti esiin kirkkaan valon lailla ja levisi lämpimänä tunteena kaikkialle tietoisuuteen. Idea, joka punoi hetkessä yhteen aivan kaikki irrallaan ikuisuuden roikkuneet langanpätkät romaaniprojektini ympärillä, avasi jokaisen solmun joka sen etenemisen esteeksi oli syntynyt. Kaikki ne yhdistyivät yhtäkkiä vaivattomasti ja kuin itsestään saumattomaksi kokonaisuudeksi.

Kävelin huuman vallassa, en edes huomannut minne olin menossa. Joka kerta kun eteen tuli uusi juonenkaari tai irrallaan repsattava yksityiskohta romaanistani, sille löytyi välittömästi oma paikkansa kokonaisuudessa. Juuri näinhän se tietenkin menee, miksi en ollut aikaisemmin tajunnut, oli ainoa mitä saatoin todeta. 

Samalla sain kokonaisuuteen yhdistettyä monta sellaistakin palikkaa, jota en aikaisemmin ollut edes tajunnut voivan yhdistää juuri tähän käsikirjoitukseen. 

Ja lopulta minulla oli olo, että en itse siinä kävellessäni kehitellyt mitään, minä en punonut kokonaisuutta vaan se tapahtui toisinpäin: kokonaisuus oli koko ajan ollut siellä jossakin odottamassa, en vain ollut sitä aikaisemmin tajunnut. Minun tarvitsi vain löytää se ja havaita, kuinka täydellisesti kaikki sopii yhteen.


Kun pääsin kotiin, aloin kirjoittaa. Enkä ole lopettanut. Tekstiä syntyy päivittäin, hyvää valmista tekstiä eikä vielä kertaakaan ole tullut tavallisesti niin tuttua tunnetta, että teksti sittenkin ehtyy kaikesta alkuinnostuksesta huolimatta, pysähtyy vääjäämättä eikä enää saa nostetta alleen (niin on käynyt elämäni aikana lukemattomia kertoja).

Olen kirjoittanut kohta kaksi kuukautta putkeen, eikä loppua näy. Onnistunko sittenkin uudenvuodenlupauksessani, ajattelen toisinaan mutta ohimennen. En tarvitse enää itselleni asettamiani aikarajoja tai päivittäisiä tekstikiintiöitä. Minun tarvitsee vain kirjoittaa. 

Olen haaveillut autofiktiosta, mutta tämä romaani onkin jotain muuta, parempaa. Se on fiktiota aiheista jotka ovat minulle tärkeitä ja joista tiedän jo valmiiksi paljon. Siinä yhdistyvät sekä omat kokemukset että ajankohtaiset ja ikiaikaiset teemat tavalla, joka saa minut melkein sanattomaksi: miksi en aikaisemmin tätä tajunnut, miksei idea ole välähtänyt mieleeni vaikka olen koko ikäni lenkkeillyt? Oi miksi? 

Vaikka jo tiedänkin vastauksen: siksi että aikaisemmin en ollut valmis eivätkä tapahtumatkaan olleet. Nyt on valmiina kaikki. 


Ensimmäistä kertaa elämässäni tiedän, että nyt syntyy romaani. Uskallan sanoa sen aivan julkisesti. Ja jos ei synny, en ole tarpeeksi hyvä kirjoittaja eikä minun kannata enää kirjoittaa. Olen pelännyt etten löytäisi tarinaa jota ei ole jo kerrottu, mutta nyt en pelkää enää. Ehkä tämäkin on, mutta ei taatusti siten kuin minä aion sen kertoa.

Tämä parempaa kirjan aihetta en koskaan tule löytämään. Juoni, henkilöhahmot, teemat ja taustat ovat nyt kunnossa. Viimeksi mainitun kanssa tosin on vielä tekemistä, sillä joudun opiskelemaan yhtä jos toista uutta asiaa ja lukemaan kirjan poikineen romaanin tapahtumien kuvausta varten. Mutta milloin olisin lukemista pelännyt, en milloinkaan. 

Kuten en kirjoittamistakaan. Lasteni lisäksi en ole elämämässäni muuta tehnytkään enkä osaa tehdä. Kirjoittaminen on kohtaloni niin kauan kuin minussa on elämää jäljellä.


Lopuksi haluan auttaa muita, jotka mahdollisesti kärsivät samasta ongelmasta kuin minä eli juuttuvat toistuviin kirjoitusjumeihin.

Niiden purkamiseen annetaan kirjoitusoppaissa ja -kursseilla monenmoisia ohjeita, mikä kertonee ilmiön eli kirjoitusprosessin vaikeuden yleisyydestä. Olen lukenut niitä ohjeita itsekin runsaat määrät, mutta rehellisesti sanottuna en muista niistä yhtäkään. 

Sen sijaan kirjoitan tähän omat, omalla kohdallani toimineet ohjeeni:

NÄIN PÄÄSET KIRJOITUSJUMISTA:

1. Lähde kävelemään. Tai juoksemaan. Mikään ei saa ajatuksia paremmin liikkeelle kuin aerobinen, yksitoikkoinen liikunta jossa maisemat vaihtuvat ja ympäröivä luonto tuntuu aisteissa. Kirjoittaaksesi hyvin tarvitset paljon ajattelun lentoa ja paljon raitista ilmaa. 

2. Älä aseta itsellesi sivumäärätavoitteita (kirjoitan vähintään viisi liuskaa päivässä tms.), ne vain ahdistavat ja saavat luovuudenkin ahdistuksen tilaan. Kirjoittaminen tai edes kirjan kirjoittaminen ei kysy sana- tai sivumääriä. Yksikin aikaan saatu hyvä lause tai kappale päivässä on hyvä saavutus. 

3. Kirjoita, kirjoita, kirjoita. Vaikka kuinka tuntuisi hankalalta, kirjoita. Jos et saa kirjoitettua varsinaiseen projektiisi liittyvää tekstiä, kirjoita jotain muuta. Kirjoita vaikka essee propagandasta vallankäytön välineenä tai haikurunoja, kunhan kirjoitat. 

4. Varaa joka päivä yksi tunti, mielellään samaan aikaan päivästä, kirjoittamiselle. Älä tee sen aikana muuta. Jos et saa kirjoitettua, ei se mitään. Pääasia että istut kirjoitusohjelma auki edessäsi tai kynä kädessäsi etkä ryhdy muihin hommiin. Todennäköisesti alat ennen pitkää kirjoittaa edes jotain. Oleellista on kirjoittaa. Kun jumi lievenee, voit pidentää kirjoitusaikaa kahteen tai kolmeen tuntiin.

Itselleni tämä blogi toimii hyvänä kirjoitusjumin avaajana. Kun omat tekstit eivät suju, alan kirjoittaa postausta - ja kuten vakilukijani tietävät, olen viime vuodet kirjoittanut PALJON blogitekstiä, haha. 

5. Jumppaa välillä aivojasi lukemalla. Kirjoittamaan oppii lukemalla, sanotaan joskus. Kirjoittajan ja varsinkin kirjailijuudesta haaveilevan täytyykin lukea paljon. Oman kirjoitusputken aikana ei kuitenkaan usein tee mieli lukea eikä ole siihen aikaakaan, mutta kun kirjoittaminen takkuaa, lukeminen voi auttaa. Itse olen huomannut saavani kirjoittamiseeni uutta puhtia parhaiten lukemalla lempikirjailijoitani, Elena Ferrantea ja Karl Ove Knausgårdia tai runoja kuten Kahlil Gibrania tai Jehuda Amihaita, joilta kaikilta olen saanut vaikutteita omaan tyyliini. 

Tämä vinkki kannattaa varsinkin silloin, kun oma ääni on jo löytynyt eikä ole vaaraa, että lempikirjailijoiden teoksiin palaaminen saa oman tekstin muuttumaan heidän matkimisekseen. Toisaalta voi myös lukea jotakin aivan omasta tyylistä poikkeavaa. Itse käytän tähän esimerkiksi Ilkka Remestä.

6. Kävele, juokse, tee pitkiä lenkkejä. Ai sanoinko tämän jo alussa? No, sanon uudestaan, koska se on niin tärkeää. Minulle se on ollut aivan ensiarvoisen tärkeää. En olisi koskaan saanut kirjaideaani ilman pitkiä, meditatiivisia kävelylenkkejä. 

Lue myös muita tekstejäni kirjoittamisesta, esim.

Miksi kirjoitan? Haaveita ja oivalluksia autofiktiosta

Narsismia vai sisäistä paloa - mikä ajaa ihmisen avautumaan itsestään netissä ja autofiktiossa?

Kommentit

  1. Se kirjoitusjumin estäminen on helpompaa kuin syntyneen jumin purkaminen. Asetit itsellesi selvän deadlinen ilman ideaa. Sen idean olisi pitänyt olla valmiina ja sitten vasta deadlinen. itse ajattelisin asian näin että se kirjoittaminen on vain purkamista, se kirja ja sen sanat ovat jo päässä siinä vaiheessa kun alkaa kirjoittamaan.
    Itse harjoittelen parhaillaan aloituksia, olen muutaman tekstin kirjoittanut ihan vain sillä idealla että ensimmäiseen sivuun pitää saada jokin niin kiinnostava koukku, joko ajatus tai sanaleikki, tilannekomiikka tai jotain, millä saa lukijan jäämään tekstin pariin. Kuin kalastaisi;)
    Itsellä on siis tuo sama haave, kirjoittaa kirja, vaan olen hylännyt aiheen ja idean toisensa jälkeen, vaikeaa. Itse kirjoittaminen sujuu tällä helposti, varsinkin runoja tuppaa tulemaan huolella.
    Hienoa että toteutat unelmaasi...tajuatko muuten että elät tällä hetkellä sitä aikaa josta olet haaveillut ties kuinka kauan? Olet unelmassasi, sen ytimessä, hienoja hetkiä!!

    Menestystä ja inspiraation katkeamatonta virtaa!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet todella oikeassa, juuri niin se menee että kirjoittaminen on idea purkamista paperille. Tosi hyvin sanottu! Ja hyvin verrattu tuo kalastaminen; kirja todella pitää osata kirjoittaa koukuttavaan muotoon. Hauskaa kuulla että myös sinä haaveilet kirjasta. Oletko runokirjaa koskaan miettinyt, jos kerran runoja syntyy paljon? Mulla myös on niin monta ideaa syntynyt vuosien varrella etten enää perässä pysy, se on tosi turhauttavaa kun ei saa sitä kokonaisuutta kasaan.

      Nyt kuitenkin tuntuu, että on eri meininki. Toivotaan parasta!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Lapsiperheen kymmenen kolhun kaupunkiloma Firenzessä ja Spoletossa

Onko maskin käytöstä mitään hyötyä jos maski on leuan alla? Havaintoja italialaisesta maskinkäyttöetiketistä