Unessa, valveilla, hereillä Rooman yössä

 Näin viime yönä niin kaunista unta, etten olisi välittänyt herätä siitä ollenkaan. Olin unessa ystävän seurassa, vanhan ystävän jonka kanssa nykyisin en paljon ole tekemisissä mutta jonka kanssa muistoja on paljon. 

Unessa oli myös muita ystäviä, vanhoja, vuosien ja vuosikymmenten takaisia (olenko tosiaan jo niin vanha, että voin käyttää moista sanontaa??). Sellaisia, joiden kanssa aika ja olosuhteet ovat vieneet kauas toisistamme, osin vastoin tahtoamme, osin sattumalta.

Minulla oli unessa niin onnellinen olo, että herääminen oli kuin putoamista kylmään veteen. Uni oli kestänyt kauan, siinä oli oma polveileva tarinansa jota seurasin kuin olisi elänyt keskellä sitä. Olin löytänyt kotiin, minusta tuntui unessa. 

Tästä kaikesta kerroin unessa ystävälleni. Olen löytänyt ihmisten luo, joita ikävöin. Muistatko, kuinka heitä ikävöin, kuinka  yhdessä ikävöimme? Nyt olen heidän kanssaan, olen löytänyt heidät ja kaikki elämässäni on kohdallaan.

Tätä olin kertomassa, olotilani oli täynnä onnea ja tyytyväisyyttä. Olin niin onnellinen kuin ihminen voi vain olla.

Sitten heräsin. Uneni katkaisi pimeästä kuuluva ääni: äiti, äitiii! 

Lapseni oli nähnyt painajaista ja huusi pimeässä minua. Haparoin kättäni hänen suuntaansa, näin hänen pörröisen päänsä hahmottuvan pimeydestä, painoin sitä hellästi takaisin tyynyyn. Ei mitään hätää, äiti on tässä, näit pahaa unta vain. 

Olimme uneksineet samaan aikaan täysin päinvastaisia unia. Lapseni painajainen herätti minut ruusuisesta unestani.

Onneksi lapsi rauhoittui heti kun sai päänsä takaisin tyynyyn, eikä painajainen enää palannut. Minä yritin turhaan saada kiinni koko ajan häilyvämmäksi käyvän uneni liepeestä, sen yksityiskohdat ja tunnelma haperoituivat sitä mukaa kun katseeni terävöityi öisen huoneen yksityiskohtiin: verhon takaa erottuvaan katulampun valoon, raollaan olevasta ovesta kajastavaan yölampun heikkoon hehkuun.

Ikkunan takana vinkui tuuli, myös sateen ropinaa erottui. Tämä oli ensimmäinen kerta yli kahden viikon Rooman-lomallamme, jolloin satoi. Tähän asti oli paistanut aurinko joka ikinen päivä. 

Kuuntelin sateen ja tuulen ääntä, niiden lisäksi ei kuulunut mitään. Oli yön lyhyt äänetön hetki, se jolloin päiväsaikaan ja vielä lähellä puoltayötä tasaisena virtana tiellä ajavat autot olivat poissa, ihmisten hälinä oli poissa, aamukuuden jälkeen alkava lentokoneiden jylinä oli vielä poissa. 

Roska-autotkaan eivät vielä olleet aloittaneet kierrostaan, ei varsinkaan se kerran viikossa kulkeva lasijätteen keräysauto, joka kippaa lasipullot korviahuumaavan kilinän saattelemana aamukuudelta. 

Kirkonkellot puolestaan soivat nykyisin vasta kahdeksalta seitsemän sijaan, ja silloinkin kellojen äänenvoimmakkuutta on huomattavasti vähennetty. Vielä silloin kun kaksikymmentä vuotta sitten ensimmäisiä kertoja vierailin Rooman-anoppilassani, kellot soivat niin kovaa että niiden ääni kantautui heittämällä paikallisten äänieristämättömien ikkunoiden läpi nukkujan korviin. 

Valon määrästä ei toisaalta nyt paljon voinut päätellä aikaa, sillä kuten myöhemmin aamulla huomasin, sitten kun yöunilta lopulta heräsin, pilvisyys oli niin sakeaa että vielä yhdeksältäkin hämärä roikkui huoneissa aivan kuin olisi ollut pari tuntia aikaisempaa. 

Lapsen painajaisherätyksen jälkeen olin hereillä pitkään. Ehkä tunnin, ehkä kaksi tai kolme, ajankulusta on vaikea pitää mittaa yön pimeydessä vailla välineitä ja halua mitata aikaa.  joka tapauksessa ennen kuin taas nukahdin, ehdin nähdä verhojen raosta aavistuksen aamun kajosta - tai ehkä sittenkin se oli vielä kaukana ja kuvittelin vain.

Olen valvonut näiden roomalaisen esikaupunkialueen yön äänissä monia kertoja. Vuodet ovat kuluneet, lapseni ovat syntyneet ja kasvaneet isommiksi, yöimetykset ovat aikaa sitten jääneet pois ja tilalle on tullut tasainen lapsenunen tuhina.

Nyt talvisaikaan sitä ei häiritse edes helle ja hikoilu, vaan nukumme paksuissa yöpuvuissa ja peiton kanssa, tosin suureksi osaksi unissaan pois potkitun. Italialaisissa taloissa voi olla kylmä yöaikaan, sillä lämmitys- ja eristysjärjestelmät eivät ole Suomen tasoa, mutta tällä joulureissulla kylmästä emme ole kärsineet.

Päivisin lämpötilat ovat kivunneet parhaimmillaan kahdeksaantoista asteeseen, öisinkin ollaan yli kymmenessä. Lämmöt menevät päälle iltakuudelta ja sammuvat puolenyön aikaan, jonka jälkeen lämpö hiipuu aamuyön tunteja kohden mutta liian kylmä ei ehdi tulla, ennen kuin aurinko seitsemän jälkeen taas nousee. 

On harvinaisen lämmintä vuodenaikaan nähden, aurinko on paistanut. Nyt olemme täynnä auringonpaistetta, valoa ja vähän lämpöäkin. 

Kun viimein nukahdin, oli kai jo aamu. Seuraavaksi havahduin lentokoneen jylinään, pian sen jälkeen kuopus jo heräilikin.

Uneni viipyili mielessä vielä aamullakin, sen onnellinen tunnelma. En saanut siitä enää tarkasti kiinni, samoin kuin en unen kulustakaan. Vain aavistus jostakin toisesta maailmasta jäi, jostakin paremmasta.

Mutta onhan minulla tämä oma pieni maailmani tässäkin elämässä, ajattelin onnellisena. Minulla on lapseni ja rakkaani ja läheiseni, kotini ja toimeentuloni, eikä sitä ihminen paljon muuta tarvitsekaan. 

Nykyään paljon puhutaan siitä, että täytyisi olla hereillä eikä kulkea unessa näkemättä maailman epäkohtia, totuutta valheiden takaa ja katastrofia jota kohden maailma on tätä vauhtia menossa. 

On ihan totta, että unessa kulkeminen ei kannata. Jos sulkee silmänsä ikäviltä tosiasioilta ja antaa välinpitämättömyys ellet tai katkeruudelle valtaa, maailma tai pienemmässä mittakaavassa oma elämä ei voi koskaan muuttua paremmaksi eikä kärsimys vähentyä. 

Unessa voi olla niin monella tapaa samoin kuin valveillakin, ja tärkeintä on pitää huolta siitä, että on oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan hereillä. Unennäöt ja unessa kulkemiset täytyy osata jättää omalle paikalleen ja jopa kokonaan pois, silloin kun tarve vaatii.