Tyhjenneet liiketilat, autiot ostoskadut - venäläisten turistien jättämä aukko Riikassa ja muita havaintoja kriisitalven Euroopasta

 Kun pysähdyimme joulun alla Riikaan, ensimmäiselle yöpymisetapille matkalla Helsingistä Roomaan, kadut olivat peilikirkkaan jään peitossa. Päivällä oli satanut vettä, ja illalla lämpötilan painuessa pakkaselle kaikki minkä vesi oli kastellut, jäätyi. 

Tienvierustoilla ja nurmikoilla oli paksulti lunta; edellisviikonlopun lumipyry, joka ulottui Etelä-Suomeen asti ja tunnettiin siellä nimellä "ikituisku", oli pyyhkäissyt myös Latvian yli. 

Liukastellen ja toistemme käsistä kiinni pitäen kävelimme Väinäjoen yli vievän pitkän sillan. Olimme kysyneet hotellin respasta Riikan joulumarkkinoiden sijaintia ja kartta kädessä suuntasimme niistä lähimmälle. 

Ihailimme jouluvaloja, joita kaupunki oli ripustanut joen varren valaisinpylväisiin ja vanhankaupungin kaduille ja joulukuusiin. Olimme päivän automatkalla ehtineet jo ihmetellä (ja tulisimme matkan tulevina päivinä Liettuassa, Puolassa, Saksassa ja Itävallassa ihmettelemään) jouluvalojen vähyyttä. Säästivätkö kaikki sähköä, vai miksi yksityiskodeissa jouluvaloja oli niin vähän?

Joulumarkkinoilla Riikan vanhassakaupungissa
20.12.2022.

Myöhemmin Italiassa teimme saman havainnon: jouluvaloja oli vähän, vähemmän kuin edellisinä Italian-jouluinamme. 

Riikan vanhassakaupungissa valoja ja joulutunnelmaa riitti ihastuttavan paljon. Kaduilla oli jonkin verran väkeä, mutta sekaan mahtui silti aivan hyvin, vaikka oli joulukuun 20. eli parhain joulunalusaika. 

Oli oikeastaan hämmästyttävän väljää. Joulukojuilla ei ollut ruuhkaa, suurin osa ihmisistä vain käveli ja katseli ympärilleen ilman ostoksia. Me ostimme lapsille piparit, glögiä ja pari joulukuusenkoristetta, eikä missään tarvinnut jonottaa  - olimme joka kojulla ainoat ostavat asiakkaat.

Vain yhdellä kojulla oli ruuhkaa: lihasoppakojulla. Keiton lisäksi siellä myytiin makkaroita ja muuta lämmintä, rasvaista ruokaa. Jono oli niin pitkä, ettemme viitsineet jäädä jatkoksi vaikka nälkäisiä olimmekin, ja päätimme lähteä hotellille syömään. 

Joulukuusi Riikassa.





Kun kolmisen viikkoa myöhemmin ajoimme Roomasta takaisin ja pysähdyimme jälleen Riikassa yöpymässä, meillä oli aamupäivä aikaa viettää kaupungissa. Jos olimme menomatkalla hämmästelleet hiljaista joulumarkkinatunnelmaa, niin tällä kertaa vanhankaupungin kadut olivat aivan tyhjät. 

Nyt valoisaan aikaan huomasimme myös, että hiljaisuus ei tarkoittanut pelkästään kadulla kävelevien ihmisten vähyyttä - liiketilat siellä sun täällä olivat tyhjillään. Ravintoloita, kahviloita ja kauppoja oli lopettanut, jossakin kohdin kolme, neljä liikehuoneistoa peräjälkeen, ja ainoa niiden isoista ikkunoista avautuva näkymä oli tumman, tyhjän kadun heijastus. 

Niistä näimme pipoihin ja kaulaliinoihin hautautuneet hahmomme, jotka kyyristelivät äkillisessä kylmyydessä, jota Itämereltä puhaltava viima toi ihollemme. Emme olleet enää tottuneet siihen, olimmehan juuri viettäneet kolme viikkoa Italian auringon alla, joka sattui olemaan meille joululomalaisille erityisen armollinen ja paistoi kaikkina muina paitsi kolmena pilvisenä päivänä ja lämmitti päivälämpötiloja lähelle kahtakymmentä astetta. 

Kävellessämme Riikan vanhankaupungin kaduilla kuulimme vain omien askeltemme kopinan, ja toki kaiken sen muun metelin, jonka viisihenkisestä lapsiperheestämme ja yhdestä koirastamme aina lähtee, mihin tahansa menemmekin. 

Tuomiokirkkoaukiolla sentään tapahtui ja oli ääntä: suurta joulukuusta riisuttiin parhaillaan koristeista ja sen oksia pätkittiin moottorisahalla ja heiteltiin kuorma-auton lavalle poiskuljetettaviksi. Tapahtumaa valokuvasi kaksi ohikulkijaa, kauempana ihmetteli kolmas. 

Joulukuusta riisutaan Riikan tuomiokirkkoaukiolla
maanantaina 16.1.2023.


Sen jälkeen katujen hiljaisuus taas palautui, ja viima, jos mahdollista, puhalsi vielä kovempaa kuin vielä äsken. 

Alkoi mieli tehdä sisätiloihin lämmittelemään ja höyryävää kahvikuppia nenän alle, mutta saimme hyvin tovin etsiä, ennen kuin auki oleva kahvila löytyi.

Se sattuikin olemaan erityisen hyvä kahvila, italialaisen yrittäjän pitämä, aitosisilialainen kahvila! Italialainen espresso, 2 ja puoli euroa, mainosti ikkunakyltti, eikä meitä tarvinnut sen enempää houkutella. 

Sisällä pikkuruisessa kahvilassa oli lämmintä - ja italialaista. Vaihdoimme kielen italiaksi, saimme caffet ja cappuccinot eteemme, lapset ryhtyivät pelaamaan nurkkapöydässä shakkia ja melkein ostimme liikkeen viimeisen jäljellä olevan Befana-loppiaissukan Italian maajoukkueen väreissä (mutta lopulta emme sittenkään raaskineet, 15 euron hintaan). 

Alkoi myös pitkä ja polveileva keskustelu kahvilan palermolaisen omistajan kanssa, joka ilmiselvästi oli mielissään saadessaan italialaista asiakaskuntaa ja mahdollisuuden tarinoida äidinkielellään. 

Cappuccinokuppi riikalaisen kahvilan lämmössä.

Käytiin läpi Italiasta muuttamisen motiivit, nykyiset ja entiset työpaikat, mielipiteet tuoreesta suomalaisäidin avautumisesta syrakusalaisen paikallislehden mielipidesivuilla italialaiseen koulujärjestelmään liittyen, lasten iät ja matkareitti Roomasta Helsinkiin.

Sitten puhe kääntyi talouteen ja Euroopan nykytilanteeseen. Silloin kahvilanpitäjä vauhtiin vasta pääsikin. Kaikki on lopussa, kaikki on pielessä! Eurooppa on tuhonnut itse itsensä! Tätä menoa kaikki menee päin mäntyä, ellei ole jo mennyt! 

Erityisesti häntä harmitti se, että venäläisturistit ovat hävinneet Riikasta täysin. Venäläiset ostivat aina minimissään 50 euron viinejä, ei koskaan halvempia, vaan hyviä laatuviinejä. Ja heitä oli paljon! 

Nyt laatuviinit jäävät yhä useammin hyllyyn. Pulloja kahvilan seinillä olikin pitkät rivit, mutta koska minulla ei ole minkäänlaista viiniasiantuntemusta, en osannut sanoa, olivatko ne kaikki laatuviinejä vai eivät. 

Riikan tuomiokirkkoaukion kiehtova taideteos, 
labyrintti taruolentoineen innosti lapsia leikkimään.

Sen sijaan kuuntelin yrittäjän vuodatusta siitä, minkälaisen virhearvion Eurooppa on tehnyt sanktioidensa kanssa. Eivät venäläiset niistä kärsi millään muotoa, he matkustavat Aasiaan ostamaan laatuviininsä ja rikastuvat myymällä energiaa muille kuin eurooppalaisille - joilta Eurooppa ehkä sitten ostaa, välikäsien kautta niin ettei alkuperä näy, sitä kuitenkin mutta kalliimmalla hinnalla.

Myyjä kertoi itse matkustavansa bussilla Pietariin lähes viikoittain, se kuulemma onnistuu entiseen tapaan Latviasta. Vain venäläiset eivät rajan yli saa tulla, bussilinjat kyllä ajavat latvialaisia ja ulkomaalaisia maahan ja maasta pois. 

Pietarissa ei kärsitä sodasta, ei ole ongelmia kalliin energian tai muiden nousevien elinkustannusten kanssa. Mutta täällä meillä ongelmia kyllä riittää.

Täydellinen sotku! 

Odotin, että hän jossakin vaiheessa pääsisi siihen, että ukrainalaisia kohtaan on kuitenkin oltava solidaarisia tai jotakin muuta pehmennystä, mutta sellaista ei koskaan tullut. Ei sanaakaan sodan vääryydestä tai ukrainalaisten kärsimyksestä. 

 Hänen mielipiteensä heijastaa osaltaan italialaista yleistä mielipidettä, joka erään tuoreen gallupin mukaan osoittaa vähenevää ymmärrystä sanktioille. 

Kun oli aika lähteä ajamaan kohti Tallinnan-laivaa, kiitimme kohteliaasti kahveista ja toivotimme mahdollisimman hyvää tulevaan ja onnea kahvilan laajennussuunnitelmiin (yrittäjä haaveili tekevänsä kahvilasta pizzaravintolan, pizzauuni oli jo valmiina). 

Palasimme tyhjälle kadulle ja kiirehdimme autoon. Aurinko oli tullut esiin pilvien takaa, mutta tuuli yhä hyytävän kylmästi. Käsiä palelee äiti, sanoivat lapset puuvillahanskoissaan, Rooman talvi-iltoihin sopivissa mutta aivan liian köykäisissä pohjoisempien leveysasteiden tammikuisiin viimoihin.

Meillä oli takana lämmin hotelliyö Riikan Radisson Blu -hotellissa, oikeastaan liiankin lämmin sillä lämmitys oli puhaltanut liian kovalla. Sama tilanne vallitsi Puolen puolella edellisinä öinä, jolloin jouduimme säätämään lämmitystä pienemmälle.

Puolalaisen hotellin lämmössä oli hyvä nukkua
(kuva Loft 1898 -hotellista Suwalkista).

Ehkä olemme kotona tottuneet alhaisiin lämpötiloihin, olemmehan syksyllä säätäneet patterit alle 20 asteeseen ensi kertaa koskaan talossa asuessamme. Alkuun se tuntui kylmältä, mutta äkkiä ihminen tottuu. 

Jo Rooman-anoppilan yläkerrassa koin tukahtuvani, kun lämmitys iltakuudelta paukahti päälle ja teki huoneilmasta niin lämpimän, että vuoteeseen käydessä peiton alla hiki valui. 

Kun anoppi tuputti ylimääräisiä untuvapeittoja (hänen ainainen pelkonsa on, että meillä on kylmä), yllätin hänet kertomalla nukkuvani ilman peittoa. Lapsetkin potkivat ne lähes kokonaan pois ja pysyvät aivan lämpiminä. Vain kylmänarka poikasi nukkuu peiton alla, sanoin hänelle.  

Hotelleissa Italian Trentosta ja Itävallan Innsbruckista Puolan Slubiceen ja Suwalkiin, Berliinistä Riikaan energiakriisi näkyi ehkä jouluvalojen määrässä, mutta ei hotellihuoneiden lämmityksen tasossa.


Trentolaisen hotellin respassa oli lappu,
joka kertoi sähkön ja kaasun hintojen noususta lahjomatonta kieltään.

Jokaisessa hotellihuoneessa oli niin lämmin, että melkein hiki tuli! Kun viimein saavuimme pitkän matkan jälkeen kotiin, makuuhuoneen lämpötila tuntui kylmän kalsealta, peitto ohuelta, ja Rooman markkinoilta koko perheelle ostetut fleece-vuoriset yöasut kullanarvoiselta ostokselta. 

Kun nautimme näiden hotellihuoneiden lämmöstä ja lämpimästä kylvystä, missä varusteisiin kylpyamme kuului, olo tuntui todella etuoikeutetulta, onnekkaalta, siunatulta. Toki maksoimme kunnon summan jokaisesta hotelliyöstä, mutta tiesimme myös, että kulut ovat kasvaneet aivan kaikilla, myös hotelliyrittäjillä pitkin Eurooppaa. 

Kylpyyn menossa riikalaisessa hotellissa.

Kaikki tämä lämpö ja kodikas valo, se maksaa koko ajan enemmän kaikille. Eurooppa on toden totta ajautunut ja ajanut itsensä nurkkaan energia-asioissa, tavallisen ihmisen jokapäiväinen elämä on tullut koko ajan kalliimmaksi, inflaatio, nousevat bensanhinnat ja lainojen korot, kallistuva sähkö, aivan kaikki.

Missä kohtaa tulee raja vastaan, milloin rahat eivät enää yksinkertaisesti riitä? Sitä kysyy yhä useampi kotitalous ja yrittäjä näinä aikoina ja tänä kriisitalvena ympäri Euroopan, riikalaisesta kahvilanpitäjästä trentolaiseen hotellinomistajaan. 

Niin, milloin se raja tulee? Milloin emme enää kestä, jaksa, pysty, laskut kasaantuvat ja huolet sen mukana niin, että kaikki kaatuu?

Tämä oli toistuva ajatus joka päähäni palasi, kun ajelimme joulun alla Helsingistä Rooman ja joulun pyhien jälkeen saman reitin toisin päin. Kun näin auton ikkunasta ihmisiä tarpomassa jalkakäytävillä Eestissä, Liettuassa, Puolassa, toppavaatteissaan ostoskassejaan kantaen räntäsateessa ja sumussa, jouluvaloista pimeitä ikkunoita kaupunki ja lähiö toisensa jälkeen, kun ostin joulukuusta saksalaisen puutarhamyymälän pihalta ja myyjä kertoi jopa joulukuusikaupan olevan vähäisempää kuin aikaisempina vuosina, koronavuodet mukaan lukien.

Mikä on tämän kaiken hinta, ja minkä vuoksi kaiken tämän näivettymisen ja kärsimyksen koemme, sen äärettömän kärsimyksen lisäksi jonka käynnissä oleva fyysinen sota jo aiheutta? 

Onko totta kaikki se, mitä uutisissa sanotaan, onko tämä todella meidän velvollisuutemme, säästää sähkössä ja onnellisuudessa ja elintasossa, jotta Moskovasta ja Pietarista sammuisivat valot?

Vuoristojuustoja ja -makkaroita myynnissä 
trentolaisella joulutorilla.

Meneekö se todella niin? Vaikka kuinka säästäisimme ja kärsisimme, sammuvatko ne kuitenkaan? Onko meillä sellainen mahti, vai ohjaavatko maailmanpolitiikan ja ihmiskunnan kohtaloita kuitenkin jotkin aivan toiset, suuremmat ja käsittämättömämmät voimat? 

Mikä onkaan meidän roolimme tässä kaikessa, tavallisen kansan ja pienyrittäjien, joiden ylle nousevat elinkustannukset lähes yksinomaan lankeavat? Onko meidän tarkoituskin kaatua kaiken tämän taakan alla? 

Matkallamme kohtasimme myös runsaasti ukrainalaisia autoja. Lastemme yksi huveista pitkien automatkojen aikana on bongata erimaalaisia autoja. Mitä harvinaisempi maa, se suurempi ilo. Vielä viime kesänä ukrainalaisen auton bongaaminen oli harvinainen ilo. Nyt joulun aikaan Ukrainan tunnuksia kantavia autoja näkyi jo niin usein, ettei se ollut enää erityisen ilon aihe. 

Jotakin sydämessäni kuitenkin joka kerta läikkyi, kun näin ukrainalaisen auton. Sen sisällä istui pakoon lähtenyt ihminen tai ihmisiä. Ja ihminen, joka lähtee jotakin pakoon, on hauras ja pelokas ihminen, kaiken sympatian ja myötätunnon arvoinen, riippumatta siitä, mitä tai miksi hän on pakoon lähtenyt, todellista tai kuviteltua uhkaa.

Mistä uhka tulee ja onko se todellista uhkaa, sitä on vaikeampi määritellä. Kun pelko, yksi ihmisen primaaritunteista herää, sitä on vaikea saada asettumaan. Pelolla on taipumus tarttua, levitä, saada ihmisjoukot valtaansa, ja silloin ei useinkaan enää voida kontrolloida sen määrää saatikka suuntaa, johon se saa joukot kulkemaan.

Pelko saa aikaan erottelua, vastakkainasettelua, vihaa, kaikkea sitä mikä pahimmillaan ajaa valtiot sotaan toisiaan vastaan ja ihmiskunnan kaaokseen. 

Pelkoa vastaan tehoaa vain rakkaus. Se lämpö, joka jokaisessa ihmisessä on annettuna, jonka voi aina valita kylmyyden, epäystävällisyyden ja vihan sijasta. Myötätunto, se rakkauden riisutuin muoto, jota pystyy heikoillakin tunnetaidoilla varustettu tuntemaan vastakkaista mielipidettä edustavaa tai eettisesti tai moraalisesti väärin toimivaa lähimmäistä kohtaan.

Ellet mitään muuta rakkaudellista voi tuntea, myötätuntoa voit aina tuntea.

Tämä on oikeastaan ainoa yhteinen ajatus ja neuvo (jos nyt minkäänlaisen neuvojan roolia olen pätevä itselleni ottamaan), joka yhdistää niin hiukan katkeraa latvialaista kahvilayrittäjää, sodan hävitystä pakenevaa ukrainalaista, inflaation ja muun hintojen nousun taakan alla kärvistelevää ja siihen syyllistä etsivää eurooppalaista kuluttajaa, minkä tahansa sodan tai ristiriidan osapuolia.

Löydä myötätunto, älä katkeroidu, älä etsi syyllistä, älä haudu kostoa. Jos koet, että joku on tehnyt sinua kohtaan väärin, älä ainakaan toimi itse samalla tavoin häntä kohtaan. Koston sijaan löydä rakkaus. Sen myötä mikä tahansa pimeä voima maailmassa lopulta häviää, toisistaan vieraantuneet kansat ja riitaantuneet veljet ja siskot palaavat halaamaan toisiaan.  Niin yksinkertaista se on. Ja kuitenkin usein niin äärettömän vaikeaa.








Kommentit

  1. Kärsimme? Tässä vuosikymmeniä jatkuneessa kerskakulutuksessa ja luonnon törkeässä riistossa marinoituessamme olemme näköjään menettäneet täysin kykymme arvioida mikä on kohtuullista ja millainen on ihmisen kohtuullinen elämäntapa. Maailmanpolitiikkakin sikseen, mutta energian säästäminen yleisesti kärsimystä? Tekin ajoitte autolla läpi maanosan(!), pysähdyitte sviiteissä, ostitte krääsää ja irtihakattuja puita koristeiksi. Kärsimystä? Mitä uskomatonta, sokeaa tuhlaavutta nykyisenkaltainen eurooppalaisen(kin) elämä on, ja kuinka tavallisistakin ihmisistä suurimman osan elintaso on jo liian korkea, ällöttävän korkea. Mutta lisää laatuviinejä pitäisi myydä! Lisää matkailijoita pitäisi suhata edestakaisin rajojen yli kuluttamaan! Jos näin ei tapahtu, suorastaan näivetymme. Näivetymme ilmeisesti siksi, että emme kestä tietoa että joku jossain muualla pääsee kerskakuluttamaan vieläkin vapaammin kuin me. Mikä uskomaton kärsimys se onkaan kuluttaa luonnonvaroja edes hieman vähemmän, toki edelleen aivan liikaa että maapallon kantokyky sen kestäisi.
    Luen blogiasi yleensä erittäin mielelläni, jotkin kirjoituksesi kuitenkin aiheuttavat suoranaista pahoinvointia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kanssasi erittäin paljon samaa mieltä: tämä nykyinen elintasomme ja tottumuksemme sokeaan tuhlailuun on täysin kestämätöntä, arvotyhjiön täyttämistä, tiensä päähän tulossa oleva elämäntapa, jonka kuolinkouristuksia ehkä nyt elämme ja niin onkin oikein ja hyvä.
      Muutos ja tottuminen uuteen on silti usein vaikeaa, kärsimystäkin monille, kun elinkeino (esimerkiksi laatuviinien myynti) menee alta ja elämä sitä kautta romahtaa. Se että pystymme yhä matkustamaan autolla (emme suinkaan huvimatkailun vuoksi, vaan isovanhempien luokse), meillä on varaa sviittiin (joka tosin oli Baltian maiden hintatasoa, keskieurooppalaisen normihuoneen hintaluokkaa) ostamaan pientä krääsää, on ylellisyyttä jonka arvon tiedostan, ja toisaalta ne ovat pieniä onnen hiutaleita elämässä.

      Kirjoituksessani pääasiassa kirjoitan näkemästäni ja kokemastani, pyrkimättä arvostelemaan tai tuomaan omaa mielipidettäni edes esiin. Ennen kaikkea kirjoituksessa oli tarkoitus tuoda esiin yrittäjien ahdinkoa ja pieni- ja keskituloisten yksityistalouden vaikeuksia maksaa peruselinkustannuksia kuten sähköä ja ruokaa. Rikkaat ovat asia erikseen, hehän kuluttavat entiseen tapaansa eikä heitä tämä valitettavasti hetkauta.

      Hienoa, jos kirjoitukseni herättävät ajatuksia ja jopa pahoinvointia, se tarkoittaa että ollaan isojen asioiden äärellä.

      Poista
    2. "Onko totta kaikki se, mitä uutisissa sanotaan, onko tämä todella meidän velvollisuutemme, säästää sähkössä ja onnellisuudessa ja elintasossa, jotta Moskovasta ja Pietarista sammuisivat valot?"
      Kyllä minä näen että se on meidän velvollisuutemme. Moskovan ja Pietarin valoista emme toki tiedä varmasti, mutta plussaa tietysti jos säästäminen niihinkin vaikuttaa. Mutta velvollisuutemme on säästää sähkössä ja elintasossa siksi että se on kohtuullista ja oikein meille kaikille, maapallolle, elämälle. Onnellisuuttaan taas ei kannata sitouttaa nykyisenkaltaiseen elämäntyyliin, joten siinä ei tarvitse säästellä jos ei halua.

      Poista
  2. Äh tämä sama anonyymi tässä vielä.. Oli pakko tulla pehmentämään kun rupesi kaduttamaan tuo kommenttieni kärkäs sävy. Provosoidun vain kun oli lukevinani postauksestasi sellaista "ähh älkää nyt, ei nyt viitsitä kiusata venäläisiä, ei siitä ole kumminkaan mitään hyötyä.. ja on niin kamalan vaivalloistakin meille ja joudutaan luopumaan kivoista asioista.. kaikki on kumminkin vaan osa suurempaa salaliittoa (jonka läpi minä näen) niin turha edes yrittää mitään.." -asennetta mitä kammoksun ja pidän suorastaan vaarallisena, se on suoraan kuin venäläisen trollitehtaan kirjottajan näppäimistöltä. Mutta ei ollut tarkoitus olla epäkohtelias kumminkaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja ihanaa, että halusit tulla pehmentämään viestiäsi. Tarkoitukseni ei ollut ollenkaan saada aikaan tuollaista ajatusta lukijan mieleen mitä kuvailit, salaliittojuttuja ja trollitehtaita (voi kuinka kumpaakin termiä inhoankaan, ne ovat niin kaiken totuuden ja sen valon vastaisia, mitä maailma juuri nyt niin kipeästi tarvitsee!)
      Pakotteista jos hiukan puhutaan, niin niiden alkuperäinen merkitys olla osoittamassa sitä ettei hyväksy Venäjän toimia on todella tärkeä ja jalo, mutta valitettavasti mitä ei ehkä osattu etukäteen arvioida on se, että ne toimivat niin huonosti ja ympäristön näkökulmasta ovat jopa erittäin haitallisia, kun niiden aiheuttaman energiakriisin myötä Euroopassakin on otettu askelia taaksepäin takaisin fossiilisiin polttoaineisiin ja ydinvoimaan.

      Poista
    2. Hei, kiitos vastauksesta, se selventää, luin kirjoituksesi jossain määrin eri näkökulmasta kuin miten sen tarkoitit. Ehkä kaipasin jonkinlaista suhteuttamista, elinkulujen nousu ja energian säästäminen ei kuitenkaan liene melkein mitään ukrainalaisten kokeman kärsimyksen rinnalla. Mutta tietysti materiaalisen elintason kohtuullistamisen soisi mieluummin olevan hitaahko ja ihmisten itsensä käsissä oleva prosessi, kuin yhtäkkinen pakotettu shokki. Joka tapauksessa harmittaa että kirjoitin noin piikikkäästi, minähän tykkään lukea juttuja teidän hitaasta matkustelutyylistä, joka on harvinainen tapa matkustaa nykyään. Olen pahoillani.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Mitä jos elämä onkin aivan hyvä juuri näin?