Ensimmäinen päiväkodin varhaiskasvatuskeskustelu ja sopeutuminen päiväkotiarkeen

Kuopuksen päiväkotitaivalta on nyt melkein kolme kuukautta takana. Viisivuotiaalle se ei tänä päivänä vielä ole paljon - useimmat lapset aloittavat päiväkodin kaksi- tai jopa yksivuotiaina, viimeistään kolmen vuoden iässä ja nykyään vielä ennenkin sitä, koska kotihoidontuen pituutta on lyhennetty naisten pikaisen työhönpalaamisen rohkaisemiseksi.

Tänään minulla oli edessäni ensimmäinen päiväkodin varhaiskasvatuskeskustelu (vasu) koskaan. Kahden vanhemman lapsen eskarivuosina olen toki istunut esikouluvuoden varhaiskasvatuskeskusteluissa, mutta niitä en laske koska ne koskivat kuitenkin lakisääteisesti pakollista esikouluopetusta.

Päiväkotimaailma sellaisenaan, ilman esikouluvelvoitetta, on ollut tähän asti täysi mysteeri ja aivan uusi asia. 

Lego-palikoista rakennettu pohjapiirrustus kodista. Huomaa
perheenjäsenet omilla paikoillaan:
isä koneen ääressä, äiti lukunurkkauksessa,
lapset koiran kanssa leikkimässä. Postauksen
kuvituksena lasten viime aikojen leikkejä.

Kuopuksen myrskyisestä päiväkodin aloituksesta olenkin jo kirjottanut täällä blogissa, osana kauheasta Italian-kesälomamatkalta paluusta kertovaa postausta (voit halutessasi lukea sen täältä). 

Sittemmin päiväkotiarki on muuttunut hänellä huomattavasti paremmaksi, toisin sanoen hän selvisi nopeasti aikataulutettuun ja säännötettyyn ryhmätoimintaan siirtymisen aiheuttamasta alkushokista. 

Hän sopeutui niin päivälepoon, päiväkodin opettajien määräämiin leikkituokioihin, ulkoiluaikoihin, täsmällisiin aikatauluihin, uusien makujen maistelemiseen lounashetkinä kuin siihen ajatukseen, että elämä ei enää olekaan päättymätöntä omien mielihalujen mukaan leikkimistä, täydellistä kiireettömyyttä ja tarpeen mukaan jatkuvasti joustavia aikatauluja, kuten kotivuosina oli ollut.

Toisin sanoen hän on saanut tuikitarpeellista opetusta todelliseen maailmaan ja aikuisten maailmaan, aikataulujen ja velvollisuuksien maailmaan jossa hän lopulta tulee elämään. 

Nykyisin hän lepää lepohetken mukisematta (päiväkodin opettajan kertomus vahvisti sen mitä lapsi on itse kertonut) ja protestoi enää vain laimeasti sitä, ettei saa leikkiä juuri sitä leikkiä jota sillä hetkellä huvittaisi. 

Hän on sopeutunut, mukautunut, alistunut väistämättömän edessä. Sydäntäsärkevää mutta ihanaa, että on. Sopeutuminen on välttämätöntä tässä maailmassa. Ilman sitä ei voi tulla yhteiskunnan täysipäiseksi jäseneksi.

Hamahelmiä ja niistä tehtyjä mm. hattivatteja.

Mutta olenko minä sopeutunut siihen, että kuopus käy päiväkotia?

Eilen kuuntelin hymy ja haikeus huulillani, kuinka päiväkotiopettaja varhaiskasvatuskeskustelussa kertoi lapseni onnistumisista, vahvuuksista ja haasteen paikoista päiväkodissa,  siitä kuinka hän osoittaa pettymyksensä ja ilonsa, kuinka ilmaisee tunteensa ja kertoo asiansa.

Näistä sanoista piirtyi kuva lapsestani suurin piirtein sellaisena kuin hän on aina kotonakin: tunnistettava, tuttu, niin rakas: oma lapseni.

Se että hän nykyisin kolmena päivänä viikossa viettää ison osan hereilläoloajastaan (lähes puolet) päiväkodissa, on lapsen yhteiskunnan todellisuuteen sopeutumisen, kehityksen ja virikkeiden saamisen kannalta ihana asia, mutta silti se yhä saa minut kysymään toisinaan itseltäni: miksi sysään hänet muiden hoidettavaksi?

Tiedän että kysymys on absurdi ja perusteeton, ottaen huomioon kuinka myöhään hän moniin muihin lapsiin verrattuna hoidon aloitti ja kuinka vähän hän ajallisesti lopulta hoidossa on.

Enemmänkin kysymys heijastelee omaa, näköjään pohjattoman suurta kotiäitiysmyönteisyyttäni; sitä että ajattelen lasten olevan elämässä niin suuri ja tärkeä asia, että heidän takiaan kaiken muun voi ja kannattaa laittaa tauolle moniksi vuosiksi. 

Että päiväkoti ei todellakaan välttämättä ole se autuaaksitekevä paikka, johon lapsi automaattisesti tulisi laittaa niin nuorena kuin mahdollista. 

En arvostele heitä jotka tekevät niin. Puhun vain omasta puolestani. Omien lasten kanssa kotona olo heidän ensimmäiset vuotensa on ollut elämäni paras päätös ja parhainta aikaa.

Duplolegoukot ja -akat jalkapallo-ottelussa.

Nyt elän hidasta luopumista pikkulapsiäitiydestä ja kotivuosista. Saan tehdä töitä rauhassa tuntikausien ajan kolmena päivänä viikossa, ja loppuina kahtena arkipäivänä jatkuu arki viime vuosien tapaan: lasten ehdoilla, heidän aikataulussaan ja kun siltä jää aikaa myöten, myös työntekoa. 

Sopeutuminen isompien lasten äitiyteen on jatkuvasti menossa. Ja se on ajoittain yllättävän vaikeaa, vaikeampaakin kuin olin etukäteen ajatellut. 

Kun puen kuopukseni päiväkotiin (vaikka hän suureksi osaksi osaisi ja osaa jo pukea itse, mutta kiireessä pääsee usein helpommalla kun ottaa vastaan hänen heittäytymisensä puettavaksi; ehkä lapsi tarkoituksella haluaakin sitä, olla vielä niin pieni että hänet on puettava) ja laitan hänet pyörän selkään matkaan (useimmiten hänen isänsä vie hänet aamulla ja minä haen), tunnen joka kerta haikeutta.

En joka päivä suurta ja merkittävää, mutta haikeutta kumminkin. Sinne hän menee, ja niin hänen kuuluukin mennä. Hän tekee sitä tuikitärkeää, hidasta irtautumista vanhemmistaan, itsenäistyy ja laajentaa maailmaansa.

Sitten aloitan työpäiväni koneen ääressä ja yritän kiireesti muuttua tehokkaaksi työihmiseksi. Yleensä se vaatii aamucappuccinon lisäksi myös aamuteen ja ehkä vielä lenkin koiran kanssa, ennen kuin onnistuu. Mutta kun saan työn päästä kiinni, teen sitä intohimolla ja suurella ilolla: rakastan työtäni! 

Tiedän että sopeudun tähänkin, kuopukseni päiväkodin aloitukseen ja siihen, että lapseni alkavat olla jo isoja lapsia, taaperoiän ohittaneita ja ennen kuin huomaankaan, myös leikki- ja lapsuusiän kuten esikoinen jo alkaa olla. 

Sopeudun siihen etten kanna enää lasta vähän väliä sylissäni ja lantiollani keikkuen, että rattaat ovat muuttuneet tarpeettomaksi menneisyyden välineeksi perheessämme, että kukaan ei jatkuvasti roiku lahkeessani ja tarvitse apua joka asiaan.

Kuopuksen piirtämä muumitalo. Piirtäminen
on lasten jokapäiväinen puuha lukemisen ohella. 

Sopetuessani halaan lapsiani aina kun he leikeiltään ja touhuiltaan kerkeävät tulla halaamaan tai halausta tarvitsevat, katselen yhä useammin sivusta heidän leikkejään ja seuraan niitä ihailevan hämmästyksen vallassa: mistä se kaikki leikki ja mielikuvitus tuleekaan, ja teen kaikkeni jotta sille olisi aikaa ja tilaa olla ja kasvaa, etteivät arjen aikataulut tai turhat velvoitteet veisi leikin iloa ja spontaaniutta ja ruhtinaallisen runsasta ajattomuutta päivästä toiseen, jossa leikki voi vallita ja levitä ilman että jokin aikataulu sen kutistaa pois.

Keskustelen heidän kanssaan asioista sillä nyt he ovat kaikki jo niin isoja, pieninkin, että pitkät ja polveilevat keskustelut ovat mahdollisia ja tarpeellisiakin. 

Ja yhä vieläkin luemme yhdessä ja paljon! Joka päivä ja usein jopa monta tuntia päivässä. Kaksi vanhinta lukevat jo sujuvasti pitkiäkin tekstejä itse, mutta heillekin luen yhä ääneen, myös kuudesluokkalaiselle.


Tällä hetkellä ääneenlukuna lapsille on menossa Yval Noah
Hararin Pysäyttämätön ihminen. Historiaa lapsille ymmärrettävässä
ja kiinnostavassa muodossa!


Yhteinen tekeminen ei lopu, vaikka lapsen tarvitsevuus vähenee ja hän yhä suuremman osan ajastaan leikkii ja tekee omiaan, viettää päiviä päiväkodissa ja koulussa, kavereiden kanssa ja harrastuksissa. 

Äitiys ei häviä eikä vähene, se vain muuttaa muotoaan. Ja ainoa minkä se vaatii hinnakseen, on sopeutuminen. Jota itse asiassa koko elämä on alusta loppuun: sopeutumista jatkuvaan muutokseen ja luopumiseen. 






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Kymmenen päivää kuumetta ja kolmen viikon yskä: korona voi myös lapsella kestää kauan.

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi