Erilainen näkökulma kouluruokakeskusteluun: Äiti, mikset tee yhtä hyvää ruokaa kuin koulussa on?

 En pidä itseäni erityisen huonona kokkina, en tosin erinomaisenakaan. Vaan tavallisena perheenäitinä, joka laittaa ruokaa toisinaan siksi koska se on hauskaa, mutta useimmiten koska on pakko. 

En ollut silti varautunut palautteeseen, jota nyt tokaluokkalainen keskimmäisemme on laittamastani ruuasta antanut. Tai oikeastaan siihen, mihin hän laittamaani ruokaa vertaa ja miten sen maistuvuusasteikossa sijoittaa. 

Nimittäin kouluruuan alapuolelle.

Mutta kerrotaan ensin hieman taustaa:

Olen omaksunut italialaisen keittiön tavat eli kodissamme syödään eniten pastaruokia (primo piatto), liha- ja kala-aterioita (sedonco piatto) ja kasvishöysteitä (contorno). Suomalaisesta keittiöstä olen poiminut erilaiset keitot, joita niitäkin syödään meillä useita kertoja viikossa joko lounaalla tai illallisella.

Perheeseemme on siunaantunut kolme lasta, joista ensimmäinen on lapsuuvuosiensa aikana ollut alkuun seminirso, mutta nopeasti oppinut maistamaan ja arvostamaan uusia makuja ja ruokia. Nykyään, kaksitoistavuotiaana, hän syö jo hyvin ennakkoluulottomasti kaikkea.

Italialaisen huoltoaseman sapuskaa viime kesän Helsinki-Rooma
autoreissullamme. Postauksen kuvituksena ruokahetkiä Italiasta.

Kaksi pikkuveljeä taas ovat toista maata - ja toinen toistaan nirsompia ruuan suhteen. 

Päiväkodin aloittanut viisivuotias lähinnä näykkii ruokaansa päiväkodissa, paitsi jos tarjolla on pastaa. 

Nyt toista luokkaa käyvän keskimmäinen on myös ollut erittäin valikoiva ruokansa suhteen, mutta koulunaloitus on toiminut hänelle makumieltymysten laajentajana. Jopa niin, että hän alusta pitäen on kehunut kouluruokaa "tosi hyväksi". 

Kotona nirsoileva lapsi on koulussa ryhtynyt syömään ruokaa kuin ruokaa, kaksi tai jopa kolme lautasellista kerralla. 

Alussa en ollut uskoa korviani: ihanko totta hait taas tänään lisää? Näin kävi niin kalakeittojen, vihanneskeittojen, kanaviillokkien, mantelikalan ja kinkkukiusausten kohdalla. 

Kotona jatkoin pastaruokien, munakoisovuokien ja sahramirisottojen valmistamista ja ellei kyse ollut perustomaattikastikepastasta, lapsi useimmiten jatkoi nirsoiluaan. 

Mikset tee yhtä hyvää ruokaa kuin koulussa on, lapsi sen sijaan useaan kertaan kysyi ja sai joka kerta mieleni matalaksi. Olenko tosiaan niin huono kokki, vai onko vika sittenkin italialaisessa keittiössä, joka lapsen makumaailmassa ei vedä vertoja suomalaisen kouluruuan ihanuudelle?

Koulussa mukisematta menevät niin ohrapuurot kuin kasvispihvitkin, joita kotioloissa olisi hänelle turha edes yrittää tarjota - tai oli ainakin vielä ensimmäisen luokan aikana. Nyt tilanne on hiukan jo kotonakin parantunut, kiitos kouluruokailun tarjoamien uusien makuelämysten.

Voin vain kuvitella keittiöhenkilökunnan ja opettajan ajatuksia, kun he näkevät tikkulaihan, läpipaskogeenit äitinsä puoleisesta suvusta (ja isän nälkiintynyt lapsi rannalla -lapsuudenkuvista päätellen myös isänpuoleisesta suvusta) perineen lapseni syövän maanantaisin ja kaikkina muinakin koulupäivinä ruokaa kuin ei olisi sitä viikonloppuina tai arki-iltoina nähnytkään. 


Entäpä kuudesluokkalainen esikoinen? Hän on ensimmäiset kouluvuotensa niin ikään syönyt kouluruokaa mukisematta. Vasta viime vuosien aikana ja erityisesti nyt kuudennella luokalla marinaa huonosta ruuasta on alkanut tulla enemmän.

Villi arvaukseni on, että se johtuu mallioppimisesta eli siitä, että lapsi on viimein oppinut "koulun tavoille" eli siihen, että kouluruuasta kuuluu valittaa.

Kuuluu asiaan, että maristaan kumiperunoista, mauttomuudesta, mausteiden ja suolan puutteesta, milloin mistäkin. Kouluruuan kuuluu olla pahaa, eihän siitä muuten saisi kaikkien ikäluokkien yhteistä sukupolvikokemusta. 

Omille lapsilleni olen koettanut opettaa, että suomalainen ilmainen kouluruoka on maailman mittakaavassa erityinen ja harvinainen asia. Puoliksi italialaisina he jo tietävät, että esimerkiksi toisessa kotimaassa Italiassa ilmaista kouluruokaa ei todellakaan tarjota, vaan koululaiset tuovat ruuan kotoaan tai menevät pitkällä ruokavälitunnilla kotiinsa syömään. 

Olen myös koettanut opettaa, että kunhan ne lapsuuden nirsoiluvaiheesta kasvavat, he ymmärtävät ettei ruuan syöminen joka ikinen kerta voi eikä sen tarvitse olla suuri kulinaarinen elämys tai lempiruokaa, vaan joskus syödään ihan vain siksi, että saa mahan täyteen, ravinteita elimistöön ja energiaa jaksaa eteenpäin. 

Suuressa osassa maailmaa sellainen asia kuin maksuton kouluruokailu on suuri ylellisyys, josta oltaisiin kiitollisia ja iloisia.


 

Mutta meillä Suomessa, jossa sellainen ylellisyys on, kuuluu kai asiaan valittaa ilmaisen ruuan mausta tai mauttomuudesta, kasvisruuan liiallisesta määrästä tai puutteesta, mistä vain, kunhan valitetaan. 

Ja se etuoikeus koululaisillemme suotakoon, koska eivät huonommasta maailmasta vielä tiedä, maailman mittakaavassa suuren yltäkylläisyyden, etuoikeuksien ja ilmaisen kouluruuan keskellä kasvaneet hyvinvointivaltion lapset. 

Naapurimme palasi juuri kolme viikon matkalta Madagasgarilta. Hän kertoi meille kokemastaan ja näkemästään, apinoista ja ihmeellisestä luonnosta mutta myös siitä, kuinka paikalliset asukkaat voivat olla onnekkaita, jos pääsevät mukaan tiilibisnekseen ja tienaavat sillä 500 euroa vuodessa. 

Hyväosaisen valtion virkamiehen palkka on Madagasgarilla 300 euroa kuukaudessa.

Suuri osa ihmisistä elää pikkuhiluilla ja asuu savesta. laudoista ja heinistä kootuissa taloissa. Vesi haetaan kaupungeissakin vesipisteissä, jotka ovat avoinna vain pari tuntia kerrallaan. Jonoja syntyy. Muun ajan ollaan ilman vettä. 

Ruoka hankitaan toreilta päiväksi kerrallaan. He joilla on varaa, ostavat riisiä, papuja ja kasviksia 2-3 desilitran vetoisen astian verran. Köyhimmillä rahat riittävät tomaattipyreetölkin kokoisiin annoksiin. 

Madagaskarilaiselle perheelle tyhjä muovinen vesipullo on aarre. Siihen on hyvä säilöä öljyjä, vettä tai muuta nestemäistä hyödykettä. 



En yritä saada lapsiani ajattelemaan, että heidän tulisi olla jatkuvassa kiitollisuudenvelassa syntymisestään länsimaihin, jossa vesi tulee hanasta, kaupat ovat täynnä ruokaa ja sähköllä voidaan valaista koti ja jäähdyttää jääkaappi. 

Sen sijaan haluan heidän tietävän, että maailmassa on paljon muitakin olosuhteita kuin tämä missä me elämme, eivätkä kaikki suinkaan yhtä hyviä kuin meidän arkipäivämme.

Haluaisin, että he voivat olla iloisia ja onnellisia lapsuutensa päivät siinä todellisuudessa johon ovat sattuneet syntymään. Haluaisin kuitenkin myös, etteivät he valittaisi ihan pienestä, sitten kun jotakin alkavat tästä elämästä ja muustakin kuin oman navan ympäristöstä ymmärtämään.  


Ja kun tokaluokkalainen kehuu kouluruokaa, vaikkakin sen jopa äidin italialaispöperöitä paremmaksi arvioiden, olen aika iloinen. 

Mitä sitten, vaikka olisin lapsen makuhermojen mukaan ja ehkä muutenkin huono kokki, kunhan lapsi saa tarpeeksi ja monipuolisesti syödäkseen ja osaa arvostaa ilmaista kouluruokaa.

Kouluruuan haukkuminen ja sen syömättä jättäminen olisi paljon ikävämpi paikka. Mielummin näin päin. 

Jokin aika sitten annoin viimein periksi tokaluokkalaisen toiveelle alkaa valmistaa "yhtä hyvää ruokaa kuin koulussa" ja katsoin netistä kanaviillokin reseptin. 

Kun lapsi sai illallisella eteensä höyryävän lautasellisen riisiä ja keltaista kanaviillokkikastiketta, hänen kasvoilleen nousi haltioitunut hymy.

Ennakkoluuloisena hän maistoi, äidin pöperöistä kun oli kyse, ja hyväksyvästi nyökäten alkoi lappaa ruokaa suuhunsa. Ja pyysi lisää.

Tämä on kyllä yhtä hyvää kuin koulussa äiti, kuului palaute. Ja parin lusikallisen jälkeen jatkoa seurasi: Ei kun parempaa kuin koulussa! 

Seuraavaksi pitää varmaan alkaa valmistaa mantelikalaa ja kinkkukiusausta. 

Entä mistä saisi kumiperunoiden ohjeen?

 

Kommentit

  1. Repesin nauruun viimeisen lauseen kohdalla! :) Kirjoitat asiaa. Omat lapseni tykkäävät kouluruuasta, ja ovat ilmeisesti poikkeus. Vanhempien WhatsApp-ryhmissä kouluruokaa haukutaan jatkuvasti ja ollaan (taas kerran) lähettämässä virallista valitusta kaupungille. Tunnen suurta myötätuntoa koulun keittiöhenkilökuntaa kohtaan, joka tekee fyysisesti raskasta työtä pienellä palkalla ja vähillä resursseilla, ja saa jatkuvasti haukut niskaansa. Itse nostan heille hattua. Kouluruuasta ja ylipäätään kaikesta ruuasta on tullut meille etuoikeutetuille valitettavan itsestäänselvä asia. Voit syystäkin olla tyytyväinen, kun lapsesi kehuu kouluruokaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Minäkään en ymmärrä tuota haukkumista, ilmainen kouluruoka on etuoikeus ja ehkä se ymmärretään vasta sitten kun sitä ei enää ole ja nälkä kurnii vatsassa... =) En muutenkaan ymmärrä sitä, että kouluruuan pitäisi olla jotakin makuhermoja kutkuttelevaa joka päivä, eikö perusruoka riitä? Ei näköjään tälle kansalle.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Kymmenen päivää kuumetta ja kolmen viikon yskä: korona voi myös lapsella kestää kauan.

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi