Järvi-ihmisiä ja meri-ihmisiä: muistoja suomalaiselta järveltä ja Italian rannoilta

 Pitkästä aikaa kirjoitan blogia aamucappuccinon ääressä. Vaikka aamuni ovat kesävalon aikaan varhaisia, aamuiset blogikirjoittelut ovat jääneet elämänvaiheiden vaihtuessa ja rutiinien muuttuessa.

Nyt kuitenkin on aamu ja kirjoitan Mustikkapastaa. Oloni on muutenkin harvinaisen rento, sillä paitsi että olen nukkunut hyvin, olen juuri käynyt aamu-uinnilla järvessä. 


Olemme mökillä, edessäni liplattaa järvi ja ilman lämpötila on melko tasan tarkkaan se miellyttävä eli noin 24 astetta, jossa ihmisen on täydellistä olla. Sopivan lämmin, hikeä ei puske jos paikallaan pysyy, eikä kylmä ole lähelläkään.

Pulahdus tällaisella ilmalla järveen on lähellä suurimpia nautintoja, joita kesä voi tarjota. Varsinkin kun vesi on lämmintä sekin, ei liian lämmintä vaan selväsi virkistävää, kuitenkin sellaista että voi tehdä pitkän lenkin ilman että on kangistuttaa.

Ellei ilmaisu olisi niin kulunut, käyttäisin tämänhetkisestä järvivedestä sanaa linnunmaito. 

Tämä on ensimmäinen kerta seitsemänvuotisen mökkeilymme aikana, jolloin meille on sattunut lämpimät, aurinkoiset ja lämpimät kelit ilman sateita ja pohjoistuulta. Meillä on kimppamökki sisarusteni kanssa, ja mökkiviikot osuvat kullekin osakkaalle etukäteen päätetyn järjestyksen mukaisesti.

Meidän mökkiviikoillemme tunnusomaista on aina ollut kylmyys, joka usein on ollut lähellä epätavanomaista, suorastaan poikkeuksellista. 

Lue aiheesta esimerkiksi postauksista: Pohjoistuuli puhaltaa, keep calm and drink tea ja Pohjoistuuli vai etelätuuli? Tunnelmia valon keskeltä ja tarina tuulesta, joka tuo mukanaan tuoksuja jostain kaukaa

Nyt ei ole ollut sitä ongelmaa! Suomalainen kesä on yhtäkkiä suostunut näyttämään kaikki upeimmat puolensa. Kesän ensimmäinen ja ehkä jopa ainoaksi jäävä hellejakso osui juuri meidän mökkiviikollemme.

Sitä olemme täällä ihmetelleet ja siitä nauttineet. Uineet järvessä aamusta iltaan, saunoneet, kelluneet uimapatjoilla, grillanneet, syöneet jäätellöä, taas uineet ja saunoneet. 


Järven lähellä olen kuitenkin aina onnellinen, oli sää mikä hyvänsä. Tietenkin nämä kesäkelit ovat omaa luokkaansa, ja astuessani aamulla seitsemän aikaan rantasaunarakennuksen parvelta hikoilumäärältään italialaisen kesän veroisen yön jälkeen järven rantaan ja tuntiessani korkealla jo paistavan auringon valaisevan kasvojani, tuntuu hetken kuin olisi paremmassa maailmassa.

Järvi on elementti, joka tuo aina tuon tunteen, auringon ja lämmön kera vain monin kerroin voimakkaampana. Järven rannalla on aina kaikki hetken hyvin.

Sanontaan, että olet joko järvi-ihminen tai meri-ihminen. Uskon että tämä pitää monilla paikkaansa. Minä pidän molemmista, rakastan molempia, vesi on elementti jota sekä kuolemakseni pelkään että suunnattomasti rakastan. Sekä meren aaltoja että järven tyyneyttä.

Mutta selkeästi järvi on se, jonka kanssa olen enemmän yhtä. Olen järvi-ihminen ilman kahta sanaa. Levoton meri saa minutkin levottomaksi, en ymmärrä sen kuohuntaa ja voimaa, vierastan sitä vaikka se vetoaa ja kiehtoo yhtä lailla. 

Lue aiheesta lisää: Voin sittenkin sukeltaa! Vedenalaisen maailman lumo Italian Calabriassa ja kala, joka melkein johdatti vieraalle rannalle ja Päivä muovimerenrannalla

Järvi on kuin tuttu ystävä, jonka luokse aina palaan, vaikka ensin olenkin uinut ja sukellellut meren aalloissa ympäri Italiaa ja saastuneessa Itämeressä. Järven tyyni pinta kutsuu, se kietoo syliinsä kun sinne kahlaa ja ottaa syvyyksiinsä kuin olisin aina sinne kuulunut. 

Järvi tuoksuu tutulta, tummalta ja kosteanraikkaalta, vähän vesikasveilta, vähän kalalta ja joltakin jonka vain aistit muistavat. Ja kun on oikein lämmin kuten nyt on, se tuoksuu auringon lämmittämältä järvivedeltä - ehkä maailman suloisin tuoksu!


Italiassa sama tuttuuden tunne valtaa välittömästi, kun vaihdamme joskus merenrannan lago Albanoon. Tämä muinoin tulivuorenpurkauksesta syntyneeseen kraateriin muodostunut järvi sijaitsee noin kymmenen minuutin ajomatkan päästä Rooman-mummolastamme, Castel Gandolfon kylän kupeessa.

Jos minä saisin päättää, suuntaisimme sinne rantapäiviksi useamminkin. Siellä on tuliperäistä tummaa hiekkaa mutta muuten merenrantamaiset olosuhteet vuokrattavine aurinkovarjoineen (i stabilimenti) sekä pieni läiskä myös ilmaista vapaata rantaa (spiaggia libera). 

Ja siellä on järvi ja sen tuoksu! 

Vesi tosin on likaista ja joitakin vuosia sitten se oli pitkään uimakelvotonta. Nyt rantapalvelut ovat taas auki, mutta veden puhdistumisesta ei kellään tunnu olevan tietoa tai takeita. 

Albano-järven keskiosissa on myös voimakkaita, syviä virtauksia, joiden vuoksi uimista kaukana rannasta ei suositella. Merenkaltainen vaarallisuuden tunne on siis myös siellä läsnä. 

Mutta kun pääsen uimaan Albano-järveen, tuntuu kotoisalta. Vaikka maisemat ovat erilaiset eli ympärillä kohoaa kraaterin metsittyneet reunavuoret suomalaisen metsänrajamaiseman sijaan, järven tuntu on silti erehtymätön. 

Lue aiheesta lisää mm. postauksesta Castel Gandolfo: paikka jossa haluaisin Italiassa asua




Mieheni sen sijaan ei pidä Albano-järvestä lainkaan. Hän matkustaa mielummin autolla kaksi tuntia merenrannalle kuin kymmenen minuuttia lago Albanolle. Lapsille järvikin kelpaa, mutta heille on siirtynyt jotakin isänsä merenrantakaipuusta. 

Sitä paitsi heillä on muistissa kerta, jolloin he saivat Albano-järvessä pulikoinnin jälkeen kutisevaa ihottumaa loppupäiväksi. Aikuisille uimareille kutinaa ei tullut, joten päättelin sen olevan jotakin järvisyyhyn kaltaista, vain rantavedestä tarttuvaa iho-oiretta.

Meressä näkee pohjaan saakka, mieheni perustelee sitä miksi pitää merestä enemmän. Meri tuoksuu suolalle ja merituulelle, meressä on aaltoja joihin voi sukeltaa, merivesi kannattelee ja jättää ihoon suolan tuoksun. Meressä olen uinut lapsesta saakka, jolloin matkustimme joka kesä merenrantakotiin pois Rooman kuumuudesta, hän kertoo. 



Siinä ne tulevatkin, perusteet sille onko kukin järvi-ihminen vai meri-ihminen: tuoksut, miltä vesi tuntuu iholla ja uidessa. Ja ennen kaikkea muistot. Se mihin on lapsesta asti tottunut, mikä on tullut tutuksi ja rakkaaksi. 

Sitä voi käydä uimassa vaikka kaikissa maailman merissä ja kaiken jälkeen tulla taas kotiin järveen, ja järvissä puoli elämää uituaan palata jälleen kotimeren syliin ja tietää, että tässä on se oma paikka.

Ymmärrän miestäni niin hyvin joka kerta kun pääsemme Suomessa vietetyn vuoden ja kaiken vaivan jälkeen perille Italiaan ja viimein myös merenrannalle. Kun hän sukeltaa meren aaltoihin, tunnen iloa ja onnea hänen puolestaan, sillä tiedän miltä se tuntuu, omaan elementtiinsä pääseminen.

Sitä tunnen minä aina täällä mökillä ja niin tunnen myös Italiassa Albano-järvellä. Sitä ei vaan voi pyyhkiä ihmisen muistista pois, tuttuutta ja turvallisuutta ja tunnetta kotiin saapumisesta.

Miten käy kolmelle lapsellemme, jotka lapsuudessaan sekä polskivat suomalaisessa järvessä että Italian rannoilla? Toistaiseksi he uivat samalla innolla molemmissa, mutta kuka tietää, mitä turvallisuuden ja tuttuuden perusmuistoja heille on näinä vuosina kummastakin syntynyt ja yhä syntyy, kumpi mahdollisesti jää syvemmälle ja jättää heidän sieluunsa lähtemättömämmän jäljen, ihanamman tuoksun ja kultaisimmat muistot.






Kommentit

  1. Hyvä kirjoitus. Minä olen enemmän meri-ihmisiä, tykkään kyllä ihailla ja kuvata myös järviä ja jokia, mutta meressä juuri se on hyvä että näkee pohjaan ja voi nähdä myös pikkukalojen uivan. Toisaalta jos ranta on täynnä roskia ja jos ei mahdu olemaan, niin kyllä sitten valitsisin järven

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Hiiriperhe vintillä ja rotanruumis seinässä - elämämme luontokappaleiden kanssa

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Savusauna, raskaus ja häkämyrkytys: ainekset pahimpaan painajaiseeni