Päivä muovimerenrannalla

Näyttää kirkkaalta, mutta onko se puhdasta?
Automatkaa on takana jo hyvän aikaa, ruuhkien takia lähes tunti, mutta nuutuisuus kuumassa autossa helpottaa heti, kun sen saa näkyviin. Siellä se levittäytyy väreilevänä ja autereisena, hohtava sininen viiva taivaanrannassa: meri!

Aurinko paistaa korkealta itäiseltä taivaalta selkään kun kävelemme kohti rantaa. Hiekka on vielä koskematonta ja sileää, eilisen jalanjäljet ja hiekkalinnat ovat pyyhkiytyneet aaltoihin eikä uusia ole vielä tullut. Vasta muutama aurinkovarjo on avattu ja hengenpelastaja juo vielä aamuespressoaan rantabaarin tiskillä.

Puhallamme kellukkeet ja uimarenkaat täyteen, avaamme aurinkovarjon, levitämme pyyhkeet rantatuoleille ja heitämme uimavaatteisillemme. Mikä täydellinen rantapäivä edessä!

Aallot lyövät laiskasti mutta rytmikkäästi rantaan, meren voima on läsnä pienessäkin mainingissa eikä sitä pidä unohtaa koskaan. Emmekä unohdakaan, vaan pidämme tiukasti kaksivuotiastamme kädestä, kun hän innoissaan ja täysin ymmärtämättömänä aikeensa itsetuhoisuudesta rynnistää kristallinkirkkaaseen, aluksi viileältä tuntuvaan meriveteen.

Pian olemme siellä koko perhe, linnunmaitoiseksi heti kastautumisen jälkeen muuttuvassa suolavedessä, ja kukin ryhtyy mielipuuhaansa (osittain vuorotellen, sillä toisen aikuisen on jatkuvasti oltava pienimmän kanssa):





äiti uimaan rannansuuntaisesti poijulta toiselle, isä sukeltelemaan aaltoihin, vanhin lapsi sukellusmaskin kanssa rantakivien eliöitä tutkimaan, keskimmäinen simpukoita keräilemään ja pienin juoksentelemaan rantavedessä joka askeleella vettä pärskyttäen.

Ranta on matala ja syvenee vasta aallonmurtajien toisella puolen, täydellinen kahdelle pienimmälle jotka ovat vielä uimataidottomia ja esikoisellekin, jota emme vielä syvempään meriveteen laskisikaan, vaikka uimataitotodistus taskussa on.

Veden alla näkee varpaansa ja pohjasta erottaa simpukat. Olemme ajaneet Anzioon saakka emmekä tyytyneet Ostiaan, Rooman lähimpään rantaan siitä syystä, että Ostiassa vesi nyt vaan on niin hirveän likaista. Mitä kauemmas etelään viitsisi ajaa, sitä puhtaampia rantoja löytäisi, ja toisinaan saatamme matkustaa kahdenkin tunnin päähän esimerkiksi Sperlongaan, San Felice Circeoon tai Sabaudiaan, mutta viime vuosina olemme kuulleet ja huomanneet itsekin, että Anziossakin on melko puhtaita rantoja. Ei Apuliaan tai Calabriaan eikä varsinkaan Sardiniaan, kristallinkirkkaista ja turkooseista meristä kaikkein kirkkaimpien ja turkoosimpien tyyssijaan verrattavissa olevia, mutta kohtuullisen puhtaita kuitenkin.

Ystävämme on jokin vuosi sitten ostanut Anziosta kesäasunnon ja kehuu sen vesiä lakkaamatta. Bandiera Blu siellä on myös eli Sininen Lippu, Italian ympäristöjärjestö FEE:n myöntämä merkki tietyt puhtauden kriteerit täyttävistä rantavesistä. 

Vesi näyttääkin ihanan kirkkaalta. 




Auringon säteet lankeavat pohjahiekkaan asti, ne paljastavat pohjassa vipeltävät pikku ravut ja rantavedessä uiskentelevat kalat. Rantakivien koloissa asuu vaikka minkälaista merenelävää, kilpailemme lasten kanssa siitä kuka bongaa niitä eniten. Tuo liikkuva levämöykky olikin suojaväriltään pistämätön saksiniekka, tuo irronnutta vesikasvipätkää muistuttava haive vedessä paljastui pitkulaiseksi kalaksi. Entä mikä isovarpaan alla yhtäkkiä alkoi kutittaa? Hiekka vain pöllyää, kun sieltä putkahtaa pieni taskurapu ihmisten ilmoille, onneksi ei sentään varpaasta saksillaan ottanut kiinni!

Kun lähden uimaan ensimmäistä lenkkiäni vähän kauemmas rannasta, jalkani osuu ensimmäiseen oikeaan niljakkeeseen. Nyt ei ole kyse kaloista eikä taskuravuista, tunnen sen heti. Jotakin inhaa kietoutuu sääreni ympärille ja kun saan sen käteeni, se paljastuu muovipussiriekaleeksi. Hetken kuluttua vastaan kelluu pieniä sinisiä muovikappaleita, joiden alkuperästä ei ota selvää.

Ja kun niitä on alkanut nähdä, ei yhtäkkiä muuta osaakaan enää katsoa. Tuo vihreä muovipalanen on ilmiselvä pullonpohjan puolikas, nuo kirkkaat, meduusan lailla merivirran mukana ajalehtivat pitkät ryppyiset muovit ovat aivan kuin hedelmäosaston pussien jäänteitä.



Palaan rantaan jossa muu perhe on edelleen uinti- ja tutkimuspuuhissaan, mutta vaikka tulen takaisin mieheni ei enää halua lähteä sukeltelemaan, vaikka tarjoan hänelle sitä mahdollisuutta pitämällä vuorostani vahtia kuopukselle. Ei huvita enää, mies sanoo ja osoittaa edessämme kelluvaa muovipussia ja aamupäivän aaltojen rantaan tuomaa pinnalle muodostunutta ruskeavaahtoista likavanaa, jonka alkupää on jossakin kaukana aallomurtajien tuolla puolen ja toinen pää lähestyy rantaa.

Ei niin puhdasta sittenkään, kuin miltä ensi vilkaisulla näyttää.




Päivän aikana lastenkin haaviin tarttuu välillä muutakin kuin kala, mutta onneksi mainingit eivät sentään kelluta luoksemme mitään muovipulloja ja pusseja pahempaa, ei esimerkiksi kikkareita sitä itseään kuten joskus muistan jollakin rannalla käyneen.

Vai mikä sittenkään on se pahin, muovi vai kaikki se muu jäte, joka meriin päätyy? Ainakin se tiedetään, että 96% kaikesta Välimeressä kelluvasta jätteestä on muovia, eikä tilanne muissa merissä varmaankaan ole järin erilainen.

Merien muovittuminen on ongelma, johon suuret ihmismassat ovat heränneet vasta aivan viime vuosina. Sen jälkeen kun ihmiskunta on vuosikymmeniä syytänyt meriin muovia luullen pääsevänsä siitä kätevästi sitä kautta eroon, on käynytkin ilmi että meri ei todellakaan ole mikään ideaali muovin loppusijoituspaikka: sen muovin jonka sinne heitämme, löydämme lopulta - itsestämme, kirjaimellisesti. Meri antaa takaisin jätteen jonka sinne olemme työntäneet, mikä loistava ja pirullinen keino luonnolta maksaa kalavelkoja takaisin - jos luonto vain olisi ajatteleva olento, ilkeämielinen ja kostonhaluinen, sen sijaan että se on vain loputtoman looginen ja fyysikan lakien mukaan erehtymättömästi toimiva kokonaisuus.

Nykyisin tietää jo jokainen, että muovi hajoaa vedessä ajan myötä yhä pienemmiksi hiukkasiksi, mikromuoviksi ja nanohiukkasiksi, läpimitaltaan alle 5 millin tai jopa 100 nanometrin (muutamien kymmenien millimetrin miljoonasosien) kokoisiksi haiveniksi, joita kalat ja planktoneliöstö nielevät ja jotka siirtyvät näin ollen koko ravintoketjuun ja aivan kaikkialle, aina ihmiseen saakka. Nanopartikkeleita on löytynyt jopa kalojen aivoista, sillä ne näyttävät läpäisevän ongelmitta veri-aivoesteen ja pääsevät siten muuttamaan aivojen rakennetta ja kalojen käyttäytymistä.

Pulloja, muovipusseja, kalastusverkkoja, kaikenlaisia rasioita, purkkeja ja pakkausmateriaalia. Muun muuassa siitä koostuu mereen päätyvä muovijäte. Kun lasten haaviin tarttuu ensimmäinen löllö muovinhaiven, jota he ensin säikähtävät meduusaksi, keskustelemme siitä miten jotkut ihmiset katsovat hölmösti oikeudekseen heittää mereen mitä sattuu, esimerkiksi muovia.

Simpukoita rantakallioilla. 



Onneksi me ei olla niin tyhmiä vaan tajutaan, ettei saa heittää. Ja viedään kaikki roskat roskikseen eikä heitetä mereen, lapset tuumivat enkä raaski kertoa heille, että voi kun ongelma sillä ratkeaisikin ja että hekin, tietämättään, ja minä myös olemme osallisia muovimeren luomiseen. Meillä on kotona kaapit täynnä vaatteita joista iso osa on mikrokuitua, fleecea ja sen sellaista, ja jopa kolmasosa maailman merien muovista on näistä vaatteista pesuissa irtoavaa mikromuovia. Luku on hätkähdyttävän suuri. Äskettäin on tehty tutkimus, jonka mukaan jokainen kilo pestyä tekokuituvaatetta tuottaa 124-308 milligrammaa mikromuovia, joka viemärin kautta päätyy lopulta mereen.

Huomattava, joskaan ei yhtä suuri osuus muovista on peräisin yhtä salakavalasta ja hölmöstä lähteestä,  ihonkuorintatuotteista joita ihmiset suihkussa käydessään käyttävät. Yhdessä kuorintavoidepullossa voi olla jopa puolitoista miljoonaa mikromuovin palasta, jotka nekin kaikki tyynni päätyvät jonakin päivänä mereen.

Maailman merien mittakaavassa Välimeri on erityisen mikromuovittunut: Välimeressä on vain 1 prosentti kaikesta maailman merivedestä mutta 7 prosenttia mikromuovista. Turismi on yksi suuri muoviroskan lähde, se lisää Välimeren alueen muovikuormaa jopa 40 prosentilla joka vuosi, joten kyllä vain lapset ovat kuin ovatkin oikeassa, kun puhuvat muovipullojen roskiin viemisen tärkeydestä. Jos jokainen turisti vie kaikki roskansa roskikseen ja roskat vielä käsiteltäisiin jätelaitoksessa kaikkien sääntöjen mukaan, niin iso osa ongelmaa on jo ratkaistu!

Kehittyneiden maiden mereen päätyvästä muoviroskasta noin puolet on mikromuovia. Kokonaisuudessa se on kuin - pisara meressä.  Suurin ongelma piilee muualla eli vähemmän kehittyneissä maissa, joiden jätehuolto on tehoton ja asenne ympäristöasioihin piittaamaton.

Eli surullista kyllä, ei välttämättä auta, että minä tai minun kotimaani tai edes maanosani herää toimimaan. Jopa 90% maailman merien muoviroskasta on peräisin Kiinan, Afrikan, Intian, Filippiinien, Thaimaan ja Indonesian suurista joista (Ganges, Niili, Niger, Haijoki, Jangtse, Keltainen joki, Mekong), Euroopasta tulee tätä nykyä vain 0,4% muovijätteestä.

Mutta muovijätteet eivät tunne rajoja, mereen päätyessään ne sekoittuvat merivirtojen mukana ja matkaavat ihan kaikkialle.

Tyynellä valtamerellä Kalifornian ja Hawaijin välillä kelluu kolme kertaa Ranskan kokoinen, jatkuvasti kasvava roskalautta, Great Pasific Garbage Patch, yksi ja isoin viidestä valtameriin merivirtojen vaikutuksesta kerääntyvistä muovikeskittymistä, pelkkää muovia alusta loppuun.

Joka minuutti mereen päätyy kuorma-autollinen muovijätettä. Joka minuutti. Vuodessa se tekee 12 miljoonaa tonnia. Jos tämänhetkinen vauhti jatkuu, vuonna 2050 meressä on enemmän muoviroskaa kuin kaloja. Siis ihan todella. Tällä hetkellä merissä on yhteensä noin 150 miljoonaa tonnia muovia, ja vuonna 2050 muoviroskan paino saattaa ylittää kaikkien meressä elävien lajien yhteispainon.

Ajatus on todella epämiellyttävä mutta juuri siksi sitä täytyy ajatella oikein kunnolla. Miten valtavan paljon merissä on kaloja, suunnattomat kalaparvet, lukemattomat ravut ja simpukat ja sitten kaikki ne valaat, kaskelotit, hait, delfiinit, kilpikonnat, meritähdet... Meri on suunnattoman suuri ja syvä, miten paljon sinne mahtuukaan eläimiä. Ja suunnattoman vanha: meret syntyivät 4 miljardia vuotta sitten, ajanjakso jota ei ihmisaivoilla ole mahdollista mielekkäästi käsittää. Kuten sitäkään, että juuri meren uumenissa sai alkunsa elämä noin 540 miljoonaa vuotta sitten, mutta siinä vaiheessa meri oli ollut olemassa ihmiselämän mittakaavassa jo äärettömän kauan.

Ja sitten tulemme me, ihmiset, naurettavan nuori elämänmuoto maapallolla (300 000 vuotta) ja syydämme ikimereen ja elämän alkukehtoon niin paljon muovia että yhteispaino ylittää kaiken sen äärettömyyden sisälleen kätkemien eläinten yhteispainon. Millä oikeudella sen teemme?


Mutta olemmehan me jo jotain tajunneet ja alkaneet tehdä, olemmehan? Mikromuovit ollaan kieltämässä ihonkuorintatuotteista, tekokuituvaateongelmakin jo tiedostetaan (apua, mitä teen kaikilla fleecevaatteillani?), eikä kai kukaan järkevä ihminen enää heitä roskia mereen tai jätä jätteittään kierrättämättä?

Ongelma on se, ettei muovi häviä vedessä minnekään, se vain hajoaa yhä pienemmiksi palasiksi, millimetrin miljoonasosiksi. Kaikki mikä on mereen joskus heitetty, pysyy siellä paitsi se osa, joka ravintoketjun osana tulee meihin takaisin.

Tekstissä esiintyvät tiedot luen rantapäivän aikana kolmesta eri aikakauslehdestä, jotka kannoin mukanani laukussa. Italiassa on vaikea olla törmäämättä aiheeseen, lehti kuin lehti puhuu muovimerestä ja siitä, kuinka tämän ongelman kanssa siamo tutti nella stessa barca, olemme kaikki samassa veneessä.

#weareallinthesameboat on italialaisen ympäristöaktiivin Alex Bellinin slogan, kun hän kiertää maailmaa kirjaimellisesti muoviroskan jalanjäljissä. Hänen on tarkoitus matkata kaikkien niiden kymmenen suurimman muoviroskan lähteen eli Aasian ja Afrikan suurien jokien päästä päähän, alkulähteiltä valtameren muoviroskalautoille asti jätemateriaaleista kyhätyllä Robinson Crusoe -tyyppisellä aluksellaan. Tällä hetkellä lasketeltu on Ganges-joki, seuraavaksi on vuorossa Mekong  marraskuussa ja muut kahdeksan sen jälkeen. Alexin matkaa voi seurata Instagramissa alexbellini_alone tai netissä osoitteessa www.10rivers1ocean.com.

Rantapäivän lukemiseksi muovimeriartikkelit ovat toisaalta ahdistavaa mutta toisaalta juuri oikeaa lukemista. Tunnen itseni tyhmäksi, kun olen joskus pitänyt parempana muovipulloon kuin kakkakikkareeseen törmäämistä merivedessä. Yhtä tyhmäksi tunnen itseni, kun ajattelen kotikylpyhuoneen kuorintavoidepurnukoitani, ja päätän heti ensi töikseni kotiin päästyäni tarkistaa, onko niissä muovia (kyllä niissä on, se kävi ilmi myöhemmin). Tekokuituvaatteisiinkiin pitäisi muodostaa joku lopullinen kanta ja ennen kaikkea toimia.



Lounaan jälkeen istumme varjon alla, kuka torkkuu, kuka järjestelee simpukkakokoelmaansa, kuka lukee ja kuka leikkii hiekkaleikkejä. Sitten taas uimaan, iltapäivä on nostattanut aaltoihin hienoiset vaahtopäät eikä niiden aamuisesta lempeydestä ole enää tietoakaan. Likavana veden pinnalla on hajonnut merenkäyntiin ja lapsilla on hauskaa kun pärskeet käyvät yli olkapäiden ja hajoavat rantaan iskeytyessään valkoiseksi sihiseväksi poreiluksi.





Muoviroskia ei enää erota vedestä kuten ei paljon muutakaan, nyt kun meri on levottomampi. Aurinko mollottaa jo läntisellä taivaalla, se ei enää ole niin korkealla kuin keskipäivän aikaan, sen paiste on menettänyt suurimman terävyyden ja on nyt pelkästään suloisen lämmin. On se hetki, jolloin mereen muodostuu auringonsilta ja horistontti sumenee kirkkaaksi valoisuudeksi, aaltoileva vesi näyttää valoa vasten tummalta, ikään kuin sametilta tai kuin pehmeältä öljyltä, jonka pinnassa ilta-auringoksi käyvä häikäisevä paiste välkehtii.

Sen alle jäävät mikromuovit ja muu muoviroska, ja olisi niin helppoa vain unohtaa sellainen asia, jota ei silmillä näe. Vähäksi aikaa unohdankin, teen vielä yhden lenkin samettisessa vedessä ennen kuin palaan rantaan kuivattelemaan, ryhdyn pikku hiljaa kokoamaan tavaroita kasaan lähtöä varten.






Lapsia ei meinaa saada pois vedestä niin kuin tavallista, he eivät haluaisi rantapäivän koskaan päättyvän. Tullaan huomenna uudestaan, lupaamme miehen kanssa ja se hiukan auttaa. Ja ensi kesänä mennään kokonaiseksi viikoksi rannalle, voidaan olla joka päivä aamusta iltaan eikä tarvitse matkustaa välillä autolla kotiin.

Niiden lupauksien kanssa saamme heidät jättämään rannan. Seuraavana päivänä tulimme uudestaan kuten lupasimme. Ja ensi kesänä toivottavasti pidämme lupauksemme ja vietämme viikon jossakin päin Italiaa meren rannalla. Meren, jossa silloin on 12 miljoonaa tonnia lisää muoviroskaa enemmän kuin nyt.




PAROLA DEL GIORNO: mare (m) = meri



Kommentit

  1. Hieno ranta. Myös Terracinassa oli kiva kaupunki+ranta mutta muistaakseni oli kovat aallot. En osta enää kuorintavoidetuotteita, vaikka niitä myydään yhä ihmeen paljon lähes kaikkialla. On myös paljon maita joista menee kaatikselle tarkoitetut jätteet suoraan mereen. Viime kesänä ihmettelin elektroniikkakaupassa Costa Blancalla kun siellä sanottiin että jopa vanhat elektroniikat saattavat päätyä roskiksen kautta mereen, eikä kaatikselle. En tiennyt tuota asiaa joten se oli aika järkyttävä tieto. Todella kamalaa että jätteitä ei välttämättä käsitellä muulla tavoin kuin skippaamalla kaikki mereen joissain maissa. Matkailija voi yrittää tehdä niin ettei ota paljoa muovipurkkeja mukaan/vie ne mukanaan pois. Kannattaa myös suosia kangaskasseja ruokakaupassa, ne on käteviä myös rannalla ja pesunkestäviä. Etenkin hallitusten olisi saatava jätteidenkäsittelyasiat kuntoon, ettei jätteitä skipattaisi mereen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua myös yllätti, miten paljon epäkohtia valtioiden jätteidenkäsittelyssä on, miten muovia ja muuta roskaa valuu kaatopaikoilta jokiin ja meriin ja sitten ihan kylmästi suoraan sinne kipataan jätteitä, yhä vielä tänäkin päivänä! Italiassahan on muovikassit olleet kiellettyjä jo jonkin aikaa, biohajoavia kasseja on nykyään ja kangas-ym.materiaaleja suositaan kauppakasseissa. Ja Suomessakin ruvettu menemään siihen suuntaan, mikä on oikein hyvä!

      Poista
  2. Niin ja Italiaan liittyen, onneksi on vielä puhtaita rantoja Laziossa ja saarilla. Vietin yhden kesän Riminin seuduilla ja siellä näkyi aika paljon levää jo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, onneksi on, esimerkiksi tuo Anzion ranta on ihan mukiinmenevän puhdas, vaikka niitä muoviroskia välillä jonkin verran kelluukin. Mutta leviä ei ollut ja vesi oli kirkasta. Haaveilemme yhä Sardiniaan menosta, siellä on omaa luokkaansa ne rannat, mutta voi olla että ei vielä ensi kesänäkään sinne selvitä vaan suuntaamme esim. Pugliaan, jossa on myös kohtuu puhtaita rantoja.

      Poista
  3. Kylläpä oli perusteellisesti kerrottu muovihaitoista ja tottahan se on, että sen muovijätteen kanssa olemme pulassa.Tämä on niin surullista, miten ihmisten välinpitämättömyys kostautuu meille kaikille.
    Muistan, miten vuosia sitten fleeceä pidettiin huippujuttuna ja itsekin siitä innostuin ompelemaan vaatteita lapsille nyt tulos on sitten tämä.
    Harmillista kaikin puolin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, olen itsekin havahtunut tähän muovihaittaan vasta vähän aikaa sitten ja kuten tekstistä huomaan, siitä on nopeasti tullut sydäntäni lähellä oleva huoli. Tähän asiaan varmaan monet muutkin vasta nyt ovat lopullisesti havahtumassa, ja toivottavasti siitä on seuraus että entistä vähemmät roskaavat rantoja tai hankkivat turhaa muovia. Tuo fleecevaate- ja mikromuovipuoli onkin sitten monimutkaisempi...itsellänikin ja lapsilla myös on paljon fleece-vaatteita, mitäs niiden kanssa nyt pitäisi tehdä? =/

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia