Muistatko lapsuuden tunteen, kun koulujen kesäloma alkoi? Näin siitä saa kiinni aikuisena

Ensin raotan silmiäni, sitten verhoja. Taivas on tukevasti pilvessä kuten se tänä keväänä ja alkukesänä usein on ollut. Tietää lämpömittarista katsomattakin, että lämpötila on 10,5 astetta, viime viikkojen hievahtamaton vakiolämpötila.

Kun avaan ikkunan, sisään tulvahtaa raikas syreenintuoksuinen ilma. Kuulen pääskysten äänen. Niiden silhuetit kiitävät taivaalla, korkealla pilvissä. Tietääkö se sadetta vai poutaa, en muista enää. 


Täytyy siis olla kesä, koska pääskyset ovat täällä, vaikka jalassani ovat villasukat ja lapsilla yhä paksummat yöpuvut päällään kun he tuhisevat untaan viereisissä sängyssä. 

Jotakin erilaista aamussa kuitenkin on. Juhlan tuntua, vaikka erityistä juhlaa ei olekaan. On koulujen loppumisen päivä, lauantai neljäs kesäkuuta, lapset täytyy viimeistä kertaa herättää ennen kuin edessä on kahden ja puolen kuukauden ajaton loma. 

Koulujen kevätjuhlapäivä on lakannut olemasta erityinen paitsi silloin, kun tehtiin muutos siirtää päivä kesäkuun ensimmäiseen (tai toukokuun viimeistä lähimpään) lauantaihin. 

Silloin kun kävin itse vielä koulua eli 80-luvun lopulla ja 90-luvun aikana, kevätjuhlaa vietettiin toukokuun 31.päivä, olipa viikonpäivä mikä tahansa. Ja se oli aina juhlallinen, erityinen päivä. Vieläkin kun kalenterista näkee tuon päivän, se värähtää silmille jotenkin erityisenä. 

Erityinen oli myös tunne, joka vallitsi kevätjuhlista kotiin saapuessa. Päällä oli aina jotain juhlavaa, totta kai, rimpsumekko tai jotain kukkaista, ja se hetki kun istahti kotipihan puutarhakeinuun oli jotakin unenomaista: koko kesäloma edessä!


Kesäloman laiskat päivät avautuivat edessä loputtomana, utuisena jonona, paratiisillisen olotilan jatkumona jonka loppupistettä eli koulujen alkua elokuussa ei vahingossakaan pitänyt ajatella, muuten jotakin korvaamatonta meni murskaksi. 

Voiko olla totta, silloin kysyi aina itseltään, voiko olla että nyt on se päivä, kesäloman ensimmäinen, jolloin kaikki, ihan kaikki on vielä edessä?

Joka ikinen loma-aamu jolloin ei tarvinnut herätä kesken unien, aina oli valoisaa ja aurinkoista eikä pimeää ja synkkää koskaan. Kaikki kesäloman päivät jolloin saattoi vain olla, olla, olla, ilman velvoitteita, läksyjä ja matematiikantunneilla pelkäämistä. 

Ilman välitunteja, jolloin aika oli saatava kulumaan jollakin tavalla ja jossakin seurassa, nekin välitunnit jolloin kiusaajat tulivat ja aloittivat hiostamisensa. 

Se pikkutyttö joka silloin iloitsi kesäloman alusta asuu sisälläni vieläkin. Olen elänyt puolet elämästäni lisää niiden vuosien jälkeen, olen kokenut paljon, kärsinyt riittävästi mutta myös säästynyt paljolta, olen säästänyt itseäni ja jättäytynyt pois monista asioista elämässä jotka olisivat voineet repiä sieluani lisää.

Vieläkin nautin tästä päivästä, kesälomien alkamisesta. Vaikka loma alkaa nyt omilla lapsillani ja itselläni ei sellaista ajatonta, vaatimuksetonta ja läksytöntä kesää edessä olekaan vaan aikuisen velvoitteet, toimet ja työt läksyineen, joita elämä edelleen luettavaksi antaa, aina uudelleen. 


Nautin siitä lasteni kautta, heidän ilonsa ja helpotuksensa. Ihanaa kun ei ole kiire nukkumaan illalla, he sanovat. Ihanaa kun ei tarvitse lähteä minnekään aamulla, vaan voi leikkiä vaikka koko päivän. Levittää lelut ympäri olohuonetta ja pihaa, pelata jalkapalloa ja sählyä, lukea ja kirjoittaa, piirtää ja askarrella aina aina vaan.

Tiedän ja muistan sen tunteen, ruhtinaallisen ajattomuuden tunteen, joka kuitenkin joka kesä petti luottamuksen ja vääjäämättömällä ja liian kovalla tahdilla päättyi koulujen alkamiseen.

Kesä meni aina niin nopeasti! Siltä se jo lapsena tuntui, oi, jo silloin. Kunpa olisin lapsena tiennyt ja ymmärtänyt tai ehkä onneksi sittenkään en, että aika menee aina liian nopeasti, varsinkin silloin kun siitä nauttii. Tai vaikka ei nauttisikaan. Aika lentää silti, katoaa jonnekin nopeammin kuin auringon kehrä putoaa taivaanrannan taa auringonlaskun hetkellä. 

Meille tulee tänä kevätjuhla-aamuna kiire, sillä en sittenkään raaski herättää lapsia ihan heti vaan annan heidän nukkua vartin pidempään kuin oli tarkoitus. Esikoinen inhoaa kiireisiä aamuja ja ärtyilee aamiaispöydässä, keskimmäinen pukeutuu omaan kiireettömään tyyliinsä vaikkei aikaa tuhlailtavaksi olisi.

Lähetän heidän matkaan sateenvarjon kanssa sillä on alkanut sataa tihuuttaa, sinne me menevät saman sateenvarjon alla eka- ja viidesluokkalainen, ja kun katson heidän jälkeensä silmissä kuumottavat tutut liikutuksen sykkeet.

Siinä he menevät, minun rakkauteni, niin nopeasti koko ajan isommiksi ja itsenäisemmiksi kasvavat! Ja minä yritän pysyä edes ajan liepeissä perässä, roikun vauhtiviivoissa kiinni vaikka ne haihtuvat ennen kuin saan edes käsiäni ojennettua. Tällaiset hetket ovat kuin välähdyksenomaisia pysäytyskuvia joista edes jotain saa kiinni, kuva jää muistoihin. Sinisen sateenvarjon alla kaksi hahmoa, isompi ja pienempi, molemmilla kukalliset lahjakassit käsissään, isosisko pikkuveljeä hoputtaen. Mennään jo, tule nyt, älä hidastele.  


Kuopuksen unet jatkuvat vielä silloin kun koululaiset jo kiitävät koululle sillä heidän on määrä aloittaa oman luokkansa kanssa hieman aiemmin ennen kuin vanhemmat tulevat paikalle ja todistukset jaetaan. 

Me vanhemmat ja kuopus saavumme juoksujalkaa paikalle, ehdimme viime tipassa. Näemme kun koululaiset saavat todistuksensa, opettaja kiittelee vuodesta ja onnittelee luokka-asteen läpäisemisestä.

Lisää pysäytyskuvia: ekaluokkalaisemme joka istuu kauluspaidassaan pulpetissaan ja hymyilee, mielissään siitä että vanhemmat vihdoin näkevät hänen luokkansa, pulpetin jossa hän on koko pitkän vuoden uurastanut.

Todistuksen haku, hetki jolloin lapsen nimi sanotaan ja hän kävelee hakemaan oman kirjekuorensa. Muistutukset opettajan silmiin katsomisesta hyvän kesän toivotukseen vastatessa unohtuvat, lapsi kääntää selkänsä heti kun todistuksen käteensä saa. Ehkä hän ensi vuonna jo muistaa, ehkä yläasteella, toivottavasti ainakin silloin.

Kukkia, suklaarasioita, lahjakasseja kerääntyy opettajan pöydälle niin että se lopulta on niitä aivan täynnä. Vielä hetki hälinää, hyvää kesää, nähdään syksyllä, sitten pulpetit tyhjenevät, kaikki menevät kuka minnekin.

Tärkein tunnustus.


Kotona koululaiset pyörivät hetken kuin eivät tietäisi mitä tehdä, istahtavat sohvalle, läpräävät todistuksiaan, käyvät pihalla kääntymässä ja tulevat taas sisään. Mitäs nyt tehtäisiin, kysymys kangastelee ilmassa kuin kevyt hämmästys: onko nyt tosiaan loma?

Katselen heitä ja ajattelen omia lomanalkujani silloin kauan, kauan sitten, yhä syvempään hämärään painuvissa muistoissa. Tuollaiseltako minustakin tuntui, olinko samalla lailla hämmentynyt ja samaan aikaan käsittämättömän iloinen kuin hekin nyt ovat?

Varmaankin olin, täsmälleen samanlainen. Ja vaikka minun lomani ei alakaan tänään, vaikka minulla ei koskaan enää voi alkaa samanlainen ajattoman huoleton loma kuin heillä, saan heidän kauttaan kiinni siitä tunteesta. 

Melkein kuin eläisin sitä itse. Melkein kuin aika ei olisi kasannut päälle kaikkea painavaa, huolia ja murheita, vastuuta ja velvoitteita, menetyksiä ja suruja, epämiellyttäviä totuuksia elämästä ja ihmisluonnon alhaisuudesta, hulluudesta ja vihan voimista jotka maailmassa vallitsevat. 

Ja hetken verran voi olla kevyt ja onnellinen, kuten lapseni jotka aloittavat kesälomansa jonka suurin murhe on se, ehtiikö leikkiä tarpeeksi, pääseekö Linnanmäelle ja että Italianmummola-matkan takia muutama jalkapallotreeni jää väliin. 

Viimeisen kerhopäivän jälkeen kotiin.






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kymmenen päivää kuumetta ja kolmen viikon yskä: korona voi myös lapsella kestää kauan.

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi