Kesäaamut ja niiden uusi lumo: havaintoja ja oivalluksia rutiinien rikkomisesta

Kesäaamujen rakastajana en uskonut, että niistä voi vielä vuosikymmenien jälkeen löytää jonkin uuden, entistäkin ihastuttavamman puolen. Olin väärässä. Ja nyt kerron miten.

Aamucappuccinokuppi.

Ne ovat taas täällä, autereiset, valoisat, yön haihtuvalta kasteelta uuden päivän arassa lämmössä tuoksuvat kesäaamut. Neljältä verhon takaa hiipivä sarastuksen valo. Kuudelta unen silmistä karistava voimallinen auringonpaiste. Alkanut uusi päivä joka jatkuu käsittämättömät yhdeksäntoista tuntia. 

Kaikki kylpee valossa, niin aamuvarhaisen tunnit, iltapäivän viimeiset liepeet kuin koko pitkä, loputonta lähentelevä ilta.

Tänään heräsin seitsemältä. Se oli oikeastaan aika myöhään verrattuna moniin muihin aamuihin alkaneena kesänä. 

Usein herään jo ennen kuutta. Herään noin vain, itsestään, ilman että mikään erityinen herättää, enkä tunne enää itseäni väsyneeksi. Valon voima on vastustamaton ja ihmeellinen, sillä talviaamuina kaikki ennen kahdeksaa tapahtunut herääminen on kuin suosta yrittäisi itsensä nostaa, ja pahimpina aikoina silloinkin on vielä tunti, pari, päivän valkenemiseen. 

Nyt kesän aikaisina aamuina nousen vuoteesta hipi hiljaa jotta en herätä muita, kesälomalaisia ja aamun valosta välittämätöntä miestäni ja hipsin Greta kintereilläni keittiöön - koira jaksaa aina herätä kanssani aikaisin. Keitän cappuccinon, kiedon villatakin ylleni (niin lämmin Suomessa ei sentään aamuisin koskaan ole että sitä ilman tarkenisi) avaan terassin oven ja nautin kahvin siellä puolella taloa jonka nurmikolle aamuaurinko lankeaa.

Ja haistelen häipyvän kesäyön tuoksua, aamunraikasta, lämpöä lupailevaa, nyt viimeinkin lämpö on täällä. Jos kyseessä on etätyöpäivä, avaan koneen, katselen sähköpostit ja saatan hoitaa loppuun jonkun lyhyen edellisenä päivänä kesken jääneen homman. 

Syreenit tuoksuvat aamullakin.

Sitten kirjoitan puoli tuntia tai kolme varttia omiani tai luen, tai vain kuuntelen aamun hiljaista taloa ja ulkoa kantautuvaa linnunlaulukonserttia: mustarastas, laulurastas, punarinta, sepelkyyhky, kaikki ovat aloittaneet laulun aikaisin tai ehkä eivät koko yönä ole lopettaneetkaan. 

Ja kun kello tulee kahdeksan ja on virallisestikin aika aloittaa päivä ja sen työt, olen jo aikaa sitten päässyt ajatuksissa niiden vaatimalle taajuudelle. 

Olen tätä nykyä (osan kesää) palkkatöissä joten joinakin aamuina lähden toimistolle, kävelen aamun hiljaisuudessa juna-asemalle ja olen lähes aina ensimmäinen toimistolla. Ja siltikin olen ehtinyt kotona kirjoittaa sivun, pari omia tekstejä, lukea romaania, nauttia kiireettömästä aamusta. 

Miksi en ole aikaisemmin tajunnut, että kesällä kannattaa herätä näin aikaisin? Ennen kuutta mielellään, viimeistään heti kuuden jälkeen. Seitsemältä alkaa melkein olla jo myöhäistä, kahdeksalta ilman muuta on. 

Mitä kaikkea muuta en elämässä ole tajunnut, mutta en vain tiedä sitä vielä? Kun en tätä aamuasiaakaan aikaisemmin edes osannut kuvitella, vaikka kesäaamuja olen rakastanut aina. Että jostakin niin täydellisestä ja mahtavasta asiasta kuin kesäaamut voi löytyä vielä jotakin vielä mahtavampaa. 

(Kesäaamuista olen kirjoittanut blogissa aiemmin mm.  postauksessa Hellepäivän aamu.)

Tämä havahtuminen panee epäilemään, että on hyvin mahdollista näitä asioita olevan muitakin. Asioita joista voi kuoriutua vielä jotakin entistä parempaa, kun vain osaa muuttaa jotakin kohtaa ajattelussaan ja toiminnassaan. Voimaa joka on jossakin piilossa, mutta sitä ei näe tai tunne koska on niin kangistunut ajattelemaan ja toimimaan yhdellä tietyllä tavalla. 

Jonkun rutiinin rikkomalla voi asiasta pulpahtaa ulos aivan toinen näkökulma ja puoli, joka tekee siitä vieläkin rikkaampaa. Miten paljon näitä asioita elämässä lieneekään, ja miten paksut ovat rutinoitumisen sumeuttamat lasit jotka estävät niitä näkemästä?


Joinakin aamuina sataa vettä. Kesäaamujen lumo on silti läsnä.

Nyt kun lasten kesälomaa on viikko takana, tuntui että tänä lauantaiaamuna rutiineja piti jo rikkoa. Lähdetään jonnekin kauniin aamun kunniaksi, sanoin lapsille ja sängyssä yhä aamuaan käynnistelevälle miehelleni. Minulla oli jo kaksi ja puoli tuntia aamua takanani, olin nauttinut aamucappuccinoni aamuauringossa ja olin täynnä uuden päivän energiaa. 

Lapset keskeyttivät leikkinsä ja puuhansa ja mieskin innostui ja hänet saatiin ylös sängystä mukaan. Niin suuntasimme koko perheellä lähiseudun uuteen kahvilaan syömään seconda colazione, toista aamupalaa kotona nautitun jatkeeksi.

Paikan nimi on Casa Haga ja se sijaitsee aivan Huopalahden aseman vieressä. Kyseessä on espanjalaishenkinen viinikahvila, mutta kyllä sieltä hyvän aamupalan elementit myös löytyvät, ainakin jos italialaiseen tyyliin pitää makeasta aamiaisella. 

Matka sujui jo lähes kuumaksi lämmenneessä säässä muulta porukalta pyörillä, mutta koska koiramme ei (vielä) ole oppinut juoksemaan pyörän vieressä, minä tulin sen kanssa jalan. Ja mikä oli tullessa, aikaisen aamuherätyksen antamalla energialatauksella. 

Churroja ja dippisuklaata Casa Haga -viinikahvilassa.

Viimeinkin selvisimme tänne, totesimme kahvilan terassilla istuessamme, lähikahvilaan joka on jo vuoden päivät ollut auki mutta kertaakaan emme ole käyneet. Lapset herkuttelivat chuchoilla ja churritoilla (espanjalaisia vaniljakreemileivoksia ja uppopaistettuja munkkitikkuja) ja naureskelivat sille, että chucho lausutaan tavalla joka saa sanan tarkoittamaan italian kielen tutti-sanaa (ciuccio), sepelkyyhkyt kurnasivat ja punarinta luritteli kuten kotipihallakin, junat kolistelivat ohitse ja korkeat vehmaat puut varjostivat kuumimmalta auringonpaisteelta.

Terassilla istui muutama muukin myöhäisen lauantaiaamun asiakas, pojat tutkivat herkut syötyään ruohikolta löytyviä ötököitä, juna-asemalla ihmiset nousivat juniin ja niistä pois, linnut yhä vain lauloivat eikä mitään häiritsevää meteliä kuulunut mistään. 

Ja siinä samassa tajusin: tässä sen on! Se pieni mutta kuitenkin olemassa oleva lomittumisvyöhyke, jossa kaksi toisilleen vastakkaista elämäntyyliä ja maailmaa sopusointuisesti kohtaavat: vihreyttä ja luonnon läheisyyttä, kahvilakulttuuria ja urbaaniutta. Ne molemmat ovat minulle tärkeitä ja tunnen lakkaamatta ristiriitaa niiden eli tärkeänä ja oleellisena, turhana ja tarpeettomana pitämieni asioiden välillä. 

Tässä ne ovat täydellisessä tasapainossa, tällaisessa ympäristössä ja maailmankolkassa. (Varsinkin sen jälkeen kun raidejokerityöt Casa Hagan alueella loppuvat ja lakkaavat häiritsemästä.) Tämä on se kapea tasapainon vyöhyke, ilman että kumpikaan on turhuutta tai tärkeämpää kuin toinen. 

Jo toinen rutiinin rikkomisten aikaansaama havahtuminen ja oivallus, siis.


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kymmenen päivää kuumetta ja kolmen viikon yskä: korona voi myös lapsella kestää kauan.

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi